Antiikin Kreikan teatteri – historia, lajityypit ja merkitys
Antiikin Kreikan teatteri oli kukoistuksensa huipulla noin vuosina 550 eaa.–220 eaa. Se on useimpien arvioiden mukaan modernin länsimaisen teatterin kantamuoto, ja osa antiikin kreikkalaisista näytelmistä on säilyttänyt elinvoimansa: niitä esitetään yhä ympäri maailmaa. Kreikkalaiset kehittivät systemaattisesti draaman lajeja, kuten tragedian (6. vuosisadan loppupuolella eaa.), komedian (486 eaa.)) ja satiirinäytelmien sekä muiden lajien muotoja.
Historia ja kulttuurinen konteksti
Ateenan kaupunkivaltio oli antiikin Kreikassa merkittävä poliittinen, sotilaallinen ja kulttuurinen keskus, ja draama oli osa sen julkista elämää. Teatteriesitykset liittyivät usein uskonnollisiin juhliin, tärkeimpänä Dionysia-niminen juhla, jolla kunnioitettiin Dionysos-jumalaa. Suuri Dionysia (City Dionysia) pidettiin keväällä ja siihen liittyi pidempi kilpailu, johon osallistuvat näytelmät palkittiin. Myös pienempiä festivaaleja, kuten Lenaia ja maaseudun Dionysiat, järjestettiin.
Festivaalien yhteydessä ammattimaiset tai semiammattilaiset kirjailijat esittivät sarjan teoksia, ja kunkin tuotannon taustalla oli taloudellinen tukija, choregos, joka rahoitti koreografian, puvustuksen ja muun tuotannon. Esitykset olivat kilpailuja: palkinnot jaettiin parhaalle näytelmälle ja usein myös koreografille.
Lajityypit ja rakenteet
Antiikin teatterissa tunnistettiin selkeät lajierot:
- Tragedia: käsitteli usein jumalten, sankareiden tai suurten perhesuhteiden tragedioita, aiheina olivat kohtalo, syyllisyys, hubris ja moraaliset dilemmas. Tragedian rakenne sisälsi yleensä prologin, parodos-sisäänmarssin, jaksoja (episodit) ja kuoron lyhyet laulut (stasimat) sekä lopun (exodos).
- Komedia: vanha komedia (esim. Aristofaneen aika) oli poliittisesti kantaa ottavaa, täynnä satiiria ja suoraa puhetta; myöhemmin kehittyi uusi komedia (Menanderin traditio), joka keskittyi arkisiin ihmissuhteisiin ja draamalliseen tilanteeseen. Komedian rakenteeseen kuului myös kuoro, mutta sen rooli muuttui ajan myötä.
- Satiirinäytelmät: lyhyet, karikatyyrimäiset ja usein hävyttömät esitykset, joissa esiintyi satyyreita — villiä, puolihumoristista kuorolajia, joka yhdisti mytologista materiaalia ja koomista vapautta. Nämä esitettiin usein tragediakilpailun sarjoissa keventämään tunnelmaa.
Esitystilat ja tekniset ratkaisut
Esitykset tapahtuivat avokattoisissa amfiteattereissa, joissa maanalaisen kentän (orchestra) ympärille nousi katsomo (theatron). Taustarakennus (skene) muodosti näyttämön takaseinän ja toimi pukuhuoneena sekä lavastuksena. Tärkeitä näyttämöllisiä keinoja olivat:
- parodos (kulkuaukot kuorolle ja näyttelijöille)
- ekkyklema (pyörivä tai vedettävä lava, jolla näytettiin sisätilaehtoja tai tapahtumien seurauksia)
- mechane (nostolaite, usein jumalallisten ilmestymisten eli niin sanotun deus ex machinan toteuttamiseksi)
- periaktoi ja muut varhaiset lavastuselementit visuaalisten muutosten aikaansaamiseksi
Näyttelijät, kuoro ja puvustus
Antiikin teatterissa näyttelijöiksi sallittiin pääsääntöisesti vain miehiä. Kuoro ja kaikki roolit — myös naisten osat — esitettiin vain miehillä. Teknisesti esiintyjiltä vaadittiin usein Ateenan kansalaisuutta, eli lähinnä vapaasyntyisiä miehiä, vaikka poikkeustapauksia tiedetään olleen myöhemmin.
Näyttelijöillä oli käytössään suuret, ilmeikkäät naamiot, jotka auttoivat hahmojen erottumisessa kaukana istuvalle yleisölle ja ilmaisivat tunteita selkeästi. Maskit myös auttoivat äänen projektoinnissa ja mahdollistivat roolinvaihdon. Puvustus oli usein ylevää ja symbolista: kuninkaiden, jumalten ja sankarien pukujen avulla kerrottiin henkilön sosiaalinen asema ja luonne.
Kirjailijat ja säilynyt aineisto
Tunnetuimpia tragediankirjoittajia ovat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides. Näitä pidetään tragedian klassikoina; heidän teoksistaan on säilynyt useita kokonaisia näytelmiä (Aiskhylos noin 7, Sofokles noin 7 ja Euripides noin 18 säilynyttä tragediaa). Komediassa arvostetuin nimi on Aristofanes, jonka vanhan komedian teoksista on säilynyt useita (n. 11) kokonaisuudessaan.
Valitettavasti suuri osa antiikin näytelmistä on kadonnut; nykyinen käsitys perustuu säilyneisiin fragmentteihin ja myöhäisempiin kirjallisiin viitteisiin. Silti säilyneet teokset antavat vahvan kuvan antiikin draaman teemoista, tyylikeinoista ja yhteiskunnallisesta merkityksestä.
Yhteiskunnallinen merkitys ja perintö
Teatteri oli antiikin Kreikassa muutakin kuin viihdettä: se oli tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa, koulutusta ja poliittista keskustelua. Esitykset tarjosivat paikan kansallisen identiteetin rakentamiselle, moraalisten kysymysten käsittelylle ja julkiselle kritiikille — erityisesti komedia hyödynsi satiiria ja poliittista ironiaa. Ateena levitti teatterikulttuuria myös siirtomaihinsa ja liittolaiskuntiin osana kulttuurivaikuttamista.
Antiikin kreikkalainen teatteri vaikutti suoraan roomalaiseen teatteriin ja sitä kautta koko läntiseen näytelmäperinteeseen; sen rakenteet, lajimuodot ja teemat ovat säilyneet ja uudistuneet vuosisatojen ajan. Monet antiikin oivallukset — kuoron käyttö, dramatisoitu dialogi, tiettyjen draamallisten rakenteiden pätevyys — ovat edelleen osa nykypäivän teatterikenttää.
Yhteenvetona: antiikin Kreikan teatteri oli monimuotoinen ilmiö, joka yhdisti uskonnon, politiikan ja taiteen. Sen muotoiluissa näkyvät sekä tekninen kekseliäisyys että syvällinen kiinnostus ihmisen kohtaloon, mikä tekee siitä edelleen merkityksellisen ja tutkittavan perinteen.
Delfoin muinainen teatteri
Teatterinaamio: kivi, 2. vuosisata jKr.
Kreikkalaisen teatterin jäljennös: Hearst Greek Theatre, Kalifornian yliopisto, Berkeley.
Kreikkalainen teatteri Syracusassa.
Kreikkalainen terrakottanaamio, 3/4 vuosisata eaa.
Origins
Joidenkin mielestä Keski-Aasian shamanistiset käytännöt vaikuttivat varhaiskreikkalaiseen uskontoon ja teatteriin. Oliviasta löydetyt lukuisat orfiset graffitit näyttävät osoittavan, että siirtokunta oli tärkeä kosketuspiste. Eli Crozier huomauttaa, että shamaani voidaan nähdä varhaisena näyttelijätyyppinä, joka vaikutti varhaiskreikkalaisen teatterin rituaaleihin.
Nykypäivän kreikka sellaisena kuin me sen tunnemme, syntyi Ateenassa joitakin vuosia ennen vuotta 532 eKr., jolloin Thespis oli varhaisin kirjattu näytelmäkirjailija. Hän voitti ensimmäisen Ateenassa järjestetyn teatterikilpailun, joten hän oli Attikassa ja sen ympäristössä esitettyjen paratiisiesitysten johtaja. Parathyroidit olivat antiikin hymnejä, joita laulettiin viinin ja hedelmällisyyden jumalan Dionysoksen ylistykseksi. Ne olivat luonteeltaan villejä ja ekstaattisia.
Thespiksen aikaan diatermia oli kehittynyt kauas kulttijuuristaan. Siitä oli tullut kerronnallinen, balladinomainen laji. Tämän vuoksi Thespistä kutsutaan usein "tragedian isäksi". Valtiomies Solonin kerrotaan luoneen runoja, joissa hahmot puhuvat omalla äänellään. Homeroksen eeposten suulliset lausunnat, niin sanotut rapsodiat, olivat suosittuja festivaaleilla ennen vuotta 534 eaa. Thespiksen panos draamaan on epäselvä, mutta hänen nimensä muistetaan yleisnimityksessä esiintyjästä - "teespianisti".
Dramaturgiset esitykset olivat ateenalaisille tärkeitä, mikä käy selvästi ilmi dionyysisestä juhlasta. Se järjestettiin ehkä Attikan heimojen uskollisuuden edistämiseksi. Nämä oli hiljattain luonut Kreikkalaisen demokratian perustanut Kleisteenes. Festivaali luotiin suunnilleen vuoden 508 eaa. tienoilla.
Phrygia oli ensimmäinen runoilija, jonka tiedetään käyttäneen historiallista aihetta - hänen teoksensa Milieuksen kaatuminen vuodelta 493 kertoo Miletoksen kaupungin kohtalosta sen jälkeen, kun persialaiset olivat valloittaneet sen. Hänen katsotaan myös olleen ensimmäinen, joka käytti naishahmoja (ei kuitenkaan naisesiintyjiä).
Hellenistiseen aikaan asti kaikki tragediat olivat Dionysoksen kunniaksi kirjoitettuja ainutlaatuisia teoksia, jotka esitettiin vain kerran, joten nykyään meillä on vain ne teokset, jotka muistettiin vielä niin hyvin, että niitä toistettiin, kun vanhojen tragedioiden toistamisesta tuli muotia.
Klassinen kausi
Kun Persian valtakunta tuhosi Ateenan vuonna 480 eaa., kaupunki ja Akropolis rakennettiin uudelleen, ja teatterista tuli entistäkin tärkeämpi osa ateenalaista kulttuuria ja kansalaisylpeyttä. Keskeistä oli kolmen traagisen näytelmäkirjailijan välinen kilpailu Dionysoksen teatterissa, joka järjestettiin kahdesti vuodessa. Kumpikin esitti kolme tragediaa ja yhden satyyrinäytelmän (koominen, burleski versio mytologisesta aiheesta). Vuodesta 486 eaa. lähtien kukin näytelmäkirjailija esitti myös komedian. Aristoteles väitti, että Aiskhylos lisäsi toisen näyttelijän ja että Sofokles esitteli kolmannen. Ilmeisesti kreikkalaiset näytelmäkirjailijat eivät koskaan käyttäneet enempää kuin kolmea näyttelijää.
Tragediaa ja komediaa pidettiin täysin erillisinä lajeina, eikä yhdessäkään näytelmässä koskaan yhdistetty näiden kahden lajin piirteitä. Satiirinäytelmissä käsiteltiin tragedioiden mytologista aihetta, mutta puhtaasti komediallisella tavalla. Koska ne kuitenkin kirjoitettiin yli sata vuotta Ateenan kultakauden jälkeen, ei tiedetä, olisivatko Sofokleen ja Euripideen kaltaiset draamantekijät ajatelleet näytelmistään samalla tavalla.
Hellenistinen kausi
Ateenan valta heikkeni sen hävittyä Peloponnesoksen sodan spartalaisia vastaan. Siitä lähtien teatterissa alettiin jälleen esittää vanhoja tragedioita. Vaikka sen teatteriperinteet näyttävät menettäneen elinvoimansa, kreikkalainen teatteri jatkui hellenistisellä kaudella (Aleksanteri Suuren valloitusten jälkeinen aika neljännellä vuosisadalla eaa.). Hellenistisen teatterin tärkein teatterimuoto ei ollut tragedia vaan "uusi komedia", tavallisten kansalaisten elämästä kertovat koomiset jaksot. Menander on ainoa näytelmäkirjailija, jonka teoksia on säilynyt tuolta ajalta. Yksi uuden komedian tärkeimmistä saavutuksista oli sen vaikutus roomalaiseen komediaan, joka näkyy Plautuksen ja Terencen säilyneissä teoksissa.
Rakennukset ja esitykset
Alun perin näytelmissä oli jopa 50 hengen kuoro, joka esitti näytelmiä säkeistöinä musiikin säestyksellä aamusta iltaan.
Esitystila oli yksinkertainen puoliympyrän muotoinen tila, orkesteri, jossa kuoro tanssi ja lauloi. Orkesteri sijaitsi tasaisella terassilla kukkulan juurella, jonka rinne muodosti luonnollisen teatronin (katselupaikan). Myöhemmin termi "teatteri" tuli käytetyksi teatronin, orkesterin ja skenén (näyttämön) muodostamasta kokonaisuudesta.
Teatterit tehtiin hyvin suuriksi. Yleisöä saattoi olla jopa neljätoistatuhatta. Näyttelijöiden äänen piti kuulua koko teatterissa, myös ylimmällä istuinrivillä. Kreikkalaisten käsitys akustiikasta vastaa hyvin nykyistä tekniikan tasoa.
Vuonna 465 eaa. näytelmäkirjailijat alkoivat käyttää taustaa tai lavastusseinää, joka roikkui tai seisoi orkesterin takana ja joka toimi myös alueena, jossa näyttelijät saattoivat vaihtaa pukujaan. Se tunnettiin nimellä skênê (kohtaus). Vuonna 425 eaa. teattereissa yleistyi skênên rinnalle kivinen näyttämöseinä, jota kutsuttiin nimellä paraskenia. Proskenion ("näyttämön edessä") oli pylväsmainen, ja se muistutti nykyistä prosceniumia.
Kreikkalaisissa teattereissa oli myös näyttelijöille ja kuorolaisille tarkoitetut sisäänkäynnit, joita kutsuttiin parodoiksi. Ne olivat korkeita kaaria, jotka avautuivat orkesteriin, josta esiintyjät astuivat sisään. Viidennen vuosisadan lopulla eaa., noin Peloponnesoksen sodan aikaan, skênê, takaseinä, oli kaksikerroksinen. Joissakin teattereissa oli myös korotettu puhepaikka orkesterin päällä, jota kutsuttiin logeioniksi.
Maisemalliset elementit
Kreikkalaisessa teatterissa käytettiin yleisesti useita lavastuselementtejä:
- makhina, nosturi, joka antoi vaikutelman lentävästä näyttelijästä (siis deus ex machina, joka tarkoittaa "koneen jumala").
- ekkyklema, pyörillä varustettu vaunu, jota käytettiin tuomaan kuolleita hahmoja yleisön nähtäväksi.
- luukut tai vastaavat aukot maassa, joiden avulla ihmiset voidaan nostaa lavalle.
- Pinakes, kuvia ripustetaan maiseman luomiseksi
- Thyromata, monimutkaisemmat kuvat, jotka on rakennettu toisen tason kohtaukseen (3. taso maasta).
- Satyyrinäytelmissä käytettiin fallosrekvisiittaa, joka symbolisoi hedelmällisyyttä Dionysoksen kunniaksi.
Kreikkalainen kuoro
Vaikka alkuaikoina kuoro oli paljon suurempi, se vakiintui tragedioissa 12-15 ja komedioissa 24 kuorolaiseen. Kuorolaiset esittivät yleensä ryhmähahmoja, kuten "Argoksen vanhoja miehiä". Kuoro tarjoaa taustatietoja, tiivistelmiä ja kommentteja. Monissa näytelmissä kuoro ilmaisee yleisölle sen, mitä päähenkilöt eivät voi sanoa, kuten heidän salatut pelkonsa tai salaisuutensa.
Kuoro voi laulaa tai puhua unisonossa (sanoa samaa asiaa yhdessä). Kuoro korvasi sen, että näyttelijöitä oli vain yksi, kaksi tai kolme, jotka näyttelivät kukin useita rooleja (vaihtamalla naamioita).
Ennen kuin Aiskhylos otti käyttöön useita näyttelijöitä, kreikkalainen kuoro oli pääesiintyjä yksittäisen näyttelijän vastapainona. Kuoron merkitys väheni 5. vuosisadan eaa. jälkeen, jolloin kuoro alettiin irrottaa draamallisesta toiminnasta. Myöhemmät dramaturgit tukeutuivat vähemmän kuoroon.
Maskit
Naamion tiedetään olleen käytössä jo Aiskhyloksen ajoista lähtien 6. vuosisadalta jKr. lähtien. Se on yksi klassisen kreikkalaisen teatterin tyypillisistä teoksista. Naamioita käytettiin myös Dionysioksen palvonnassa, ja todennäköisesti perinne sai alkunsa siitä.
Suurin osa todisteista on peräisin muutamista 5. vuosisadalla eaa. tehdyistä maljakkomaalauksista, jotka kuvaavat näyttelijöitä valmistautumassa satyyrinäytelmään. Fyysisiä todisteita ei ole säilynyt: naamiot oli tehty orgaanisista materiaaleista. Niitä ei pidetty pysyvinä esineinä, ja ne omistettiin esitysten jälkeen Dionysoksen alttarille. On kuitenkin olemassa esimerkkejä patsaista, joissa näyttelijät kantavat naamiota kädessään.
Näyttelijöille ja kuorolle tehtiin naamarit, joiden avulla yleisö tietää, mitä hahmo ajattelee. Kaikilla kuorolaisilla on sama naamio, koska he edustavat samaa hahmoa.
Maskitoiminnot
Suuressa ulkoilmateatterissa, kuten Ateenan Dionysoksen teatterissa, naamiot toivat hahmojen kasvot lähemmäs yleisöä, sillä niillä oli liioitellut piirteet ja ilmeet. Näyttelijä saattoi esiintyä ja esiintyä uudelleen eri rooleissa, koska yleisö ei tunnistanut näyttelijää yhteen hahmoon. Niiden vaihtelut auttoivat yleisöä erottamaan sukupuolen, iän ja sosiaalisen aseman. Lisäksi ne saattoivat osoittaa hahmon ulkonäön muutoksen, esimerkiksi Oidipuksen sokeuduttuaan. p70Yksilöllisiä naamioita luotiin myös tiettyjä näytelmän hahmoja ja tapahtumia varten, kuten Aiskhyloksen Eumenidien raivostuttajat ja Euripideen Bacchae-teoksen Pentheus ja Cadmus. Kuoron käyttämät naamiot loivat yhtenäisyyden ja yhtenäisyyden tunteen, eräänlaisen moniäänisen persoonan tai yhden organismin.
Kysymyksiä ja vastauksia
Kysymys: Mihin aikaan antiikin Kreikan teatteri oli parhaimmillaan?
V: Antiikin Kreikan teatteri oli parhaimmillaan 550 eaa. ja 220 eaa. välisenä aikana.
K: Mitä genrejä he keksivät?
A: He keksivät tragedian (6. vuosisadan loppupuolella eaa.), komedian (486 eaa.) ja satiirinäytelmien genret.
K: Missä draama oli keskeisessä asemassa tänä aikana?
V: Draamalla oli keskeinen asema Ateenan kaupunkivaltiossa tänä aikana.
K: Mihin festivaaleihin teatteri kuului?
V: Teatteri oli osa Dionysia-nimistä juhlaa, jolla kunnioitettiin Dionysos-jumalaa.
K: Ketkä saivat olla näyttelijöitä antiikin Kreikan teatterissa?
V: Antiikin Kreikan teatterissa näyttelijöinä saivat olla vain miehet.
K: Mistä ihmiset tiesivät, mitä hahmoa näyttelijä esitti?
V: Ihmiset tiesivät, mitä hahmoa näyttelijä esitti, koska he käyttivät naamioita.
K: Keitä ovat tämän ajanjakson kuuluisat kirjailijat? V: Joitakin kuuluisia kirjailijoita tältä ajanjaksolta ovat Aiskhylos, Sofokles ja Euripides tragedioiden osalta ja Aristofanes komedioiden osalta.
