Antiikin Kreikan teatteri – historia, lajityypit ja merkitys

Joidenkin mielestä Keski-Aasian shamanistiset käytännöt vaikuttivat varhaiskreikkalaiseen uskontoon ja teatteriin. Oliviasta löydetyt lukuisat orfiset graffitit näyttävät osoittavan, että siirtokunta oli tärkeä kosketuspiste. Eli Crozier huomauttaa, että shamaani voidaan nähdä varhaisena näyttelijätyyppinä, joka vaikutti varhaiskreikkalaisen teatterin rituaaleihin.

Nykypäivän kreikka sellaisena kuin me sen tunnemme, syntyi Ateenassa joitakin vuosia ennen vuotta 532 eKr., jolloin Thespis oli varhaisin kirjattu näytelmäkirjailija. Hän voitti ensimmäisen Ateenassa järjestetyn teatterikilpailun, joten hän oli Attikassa ja sen ympäristössä esitettyjen paratiisiesitysten johtaja. Parathyroidit olivat antiikin hymnejä, joita laulettiin viinin ja hedelmällisyyden jumalan Dionysoksen ylistykseksi. Ne olivat luonteeltaan villejä ja ekstaattisia.

Thespiksen aikaan diatermia oli kehittynyt kauas kulttijuuristaan. Siitä oli tullut kerronnallinen, balladinomainen laji. Tämän vuoksi Thespistä kutsutaan usein "tragedian isäksi". Valtiomies Solonin kerrotaan luoneen runoja, joissa hahmot puhuvat omalla äänellään. Homeroksen eeposten suulliset lausunnat, niin sanotut rapsodiat, olivat suosittuja festivaaleilla ennen vuotta 534 eaa. Thespiksen panos draamaan on epäselvä, mutta hänen nimensä muistetaan yleisnimityksessä esiintyjästä - "teespianisti".

Dramaturgiset esitykset olivat ateenalaisille tärkeitä, mikä käy selvästi ilmi dionyysisestä juhlasta. Se järjestettiin ehkä Attikan heimojen uskollisuuden edistämiseksi. Nämä oli hiljattain luonut Kreikkalaisen demokratian perustanut Kleisteenes. Festivaali luotiin suunnilleen vuoden 508 eaa. tienoilla.

Phrygia oli ensimmäinen runoilija, jonka tiedetään käyttäneen historiallista aihetta - hänen teoksensa Milieuksen kaatuminen vuodelta 493 kertoo Miletoksen kaupungin kohtalosta sen jälkeen, kun persialaiset olivat valloittaneet sen. Hänen katsotaan myös olleen ensimmäinen, joka käytti naishahmoja (ei kuitenkaan naisesiintyjiä).

Hellenistiseen aikaan asti kaikki tragediat olivat Dionysoksen kunniaksi kirjoitettuja ainutlaatuisia teoksia, jotka esitettiin vain kerran, joten nykyään meillä on vain ne teokset, jotka muistettiin vielä niin hyvin, että niitä toistettiin, kun vanhojen tragedioiden toistamisesta tuli muotia.

Kun Persian valtakunta tuhosi Ateenan vuonna 480 eaa., kaupunki ja Akropolis rakennettiin uudelleen, ja teatterista tuli entistäkin tärkeämpi osa ateenalaista kulttuuria ja kansalaisylpeyttä. Keskeistä oli kolmen traagisen näytelmäkirjailijan välinen kilpailu Dionysoksen teatterissa, joka järjestettiin kahdesti vuodessa. Kumpikin esitti kolme tragediaa ja yhden satyyrinäytelmän (koominen, burleski versio mytologisesta aiheesta). Vuodesta 486 eaa. lähtien kukin näytelmäkirjailija esitti myös komedian. Aristoteles väitti, että Aiskhylos lisäsi toisen näyttelijän ja että Sofokles esitteli kolmannen. Ilmeisesti kreikkalaiset näytelmäkirjailijat eivät koskaan käyttäneet enempää kuin kolmea näyttelijää.

Tragediaa ja komediaa pidettiin täysin erillisinä lajeina, eikä yhdessäkään näytelmässä koskaan yhdistetty näiden kahden lajin piirteitä. Satiirinäytelmissä käsiteltiin tragedioiden mytologista aihetta, mutta puhtaasti komediallisella tavalla. Koska ne kuitenkin kirjoitettiin yli sata vuotta Ateenan kultakauden jälkeen, ei tiedetä, olisivatko Sofokleen ja Euripideen kaltaiset draamantekijät ajatelleet näytelmistään samalla tavalla.

Ateenan valta heikkeni sen hävittyä Peloponnesoksen sodan spartalaisia vastaan. Siitä lähtien teatterissa alettiin jälleen esittää vanhoja tragedioita. Vaikka sen teatteriperinteet näyttävät menettäneen elinvoimansa, kreikkalainen teatteri jatkui hellenistisellä kaudella (Aleksanteri Suuren valloitusten jälkeinen aika neljännellä vuosisadalla eaa.). Hellenistisen teatterin tärkein teatterimuoto ei ollut tragedia vaan "uusi komedia", tavallisten kansalaisten elämästä kertovat koomiset jaksot. Menander on ainoa näytelmäkirjailija, jonka teoksia on säilynyt tuolta ajalta. Yksi uuden komedian tärkeimmistä saavutuksista oli sen vaikutus roomalaiseen komediaan, joka näkyy Plautuksen ja Terencen säilyneissä teoksissa.

Alun perin näytelmissä oli jopa 50 hengen kuoro, joka esitti näytelmiä säkeistöinä musiikin säestyksellä aamusta iltaan.

Esitystila oli yksinkertainen puoliympyrän muotoinen tila, orkesteri, jossa kuoro tanssi ja lauloi. Orkesteri sijaitsi tasaisella terassilla kukkulan juurella, jonka rinne muodosti luonnollisen teatronin (katselupaikan). Myöhemmin termi "teatteri" tuli käytetyksi teatronin, orkesterin ja skenén (näyttämön) muodostamasta kokonaisuudesta.

Teatterit tehtiin hyvin suuriksi. Yleisöä saattoi olla jopa neljätoistatuhatta. Näyttelijöiden äänen piti kuulua koko teatterissa, myös ylimmällä istuinrivillä. Kreikkalaisten käsitys akustiikasta vastaa hyvin nykyistä tekniikan tasoa.

Vuonna 465 eaa. näytelmäkirjailijat alkoivat käyttää taustaa tai lavastusseinää, joka roikkui tai seisoi orkesterin takana ja joka toimi myös alueena, jossa näyttelijät saattoivat vaihtaa pukujaan. Se tunnettiin nimellä skênê (kohtaus). Vuonna 425 eaa. teattereissa yleistyi skênên rinnalle kivinen näyttämöseinä, jota kutsuttiin nimellä paraskenia. Proskenion ("näyttämön edessä") oli pylväsmainen, ja se muistutti nykyistä prosceniumia.

Kreikkalaisissa teattereissa oli myös näyttelijöille ja kuorolaisille tarkoitetut sisäänkäynnit, joita kutsuttiin parodoiksi. Ne olivat korkeita kaaria, jotka avautuivat orkesteriin, josta esiintyjät astuivat sisään. Viidennen vuosisadan lopulla eaa., noin Peloponnesoksen sodan aikaan, skênê, takaseinä, oli kaksikerroksinen. Joissakin teattereissa oli myös korotettu puhepaikka orkesterin päällä, jota kutsuttiin logeioniksi.

Maisemalliset elementit

Kreikkalaisessa teatterissa käytettiin yleisesti useita lavastuselementtejä:

• makhina, nosturi, joka antoi vaikutelman lentävästä näyttelijästä (siis deus ex machina, joka tarkoittaa "koneen jumala").
• ekkyklema, pyörillä varustettu vaunu, jota käytettiin tuomaan kuolleita hahmoja yleisön nähtäväksi.
• luukut tai vastaavat aukot maassa, joiden avulla ihmiset voidaan nostaa lavalle.
• Pinakes, kuvia ripustetaan maiseman luomiseksi
• Thyromata, monimutkaisemmat kuvat, jotka on rakennettu toisen tason kohtaukseen (3. taso maasta).
• Satyyrinäytelmissä käytettiin fallosrekvisiittaa, joka symbolisoi hedelmällisyyttä Dionysoksen kunniaksi.

Kreikkalainen kuoro

Vaikka alkuaikoina kuoro oli paljon suurempi, se vakiintui tragedioissa 12-15 ja komedioissa 24 kuorolaiseen. Kuorolaiset esittivät yleensä ryhmähahmoja, kuten "Argoksen vanhoja miehiä". Kuoro tarjoaa taustatietoja, tiivistelmiä ja kommentteja. Monissa näytelmissä kuoro ilmaisee yleisölle sen, mitä päähenkilöt eivät voi sanoa, kuten heidän salatut pelkonsa tai salaisuutensa.

Kuoro voi laulaa tai puhua unisonossa (sanoa samaa asiaa yhdessä). Kuoro korvasi sen, että näyttelijöitä oli vain yksi, kaksi tai kolme, jotka näyttelivät kukin useita rooleja (vaihtamalla naamioita).

Ennen kuin Aiskhylos otti käyttöön useita näyttelijöitä, kreikkalainen kuoro oli pääesiintyjä yksittäisen näyttelijän vastapainona. Kuoron merkitys väheni 5. vuosisadan eaa. jälkeen, jolloin kuoro alettiin irrottaa draamallisesta toiminnasta. Myöhemmät dramaturgit tukeutuivat vähemmän kuoroon.

Naamion tiedetään olleen käytössä jo Aiskhyloksen ajoista lähtien 6. vuosisadalta jKr. lähtien. Se on yksi klassisen kreikkalaisen teatterin tyypillisistä teoksista. Naamioita käytettiin myös Dionysioksen palvonnassa, ja todennäköisesti perinne sai alkunsa siitä.

Suurin osa todisteista on peräisin muutamista 5. vuosisadalla eaa. tehdyistä maljakkomaalauksista, jotka kuvaavat näyttelijöitä valmistautumassa satyyrinäytelmään. Fyysisiä todisteita ei ole säilynyt: naamiot oli tehty orgaanisista materiaaleista. Niitä ei pidetty pysyvinä esineinä, ja ne omistettiin esitysten jälkeen Dionysoksen alttarille. On kuitenkin olemassa esimerkkejä patsaista, joissa näyttelijät kantavat naamiota kädessään.

Näyttelijöille ja kuorolle tehtiin naamarit, joiden avulla yleisö tietää, mitä hahmo ajattelee. Kaikilla kuorolaisilla on sama naamio, koska he edustavat samaa hahmoa.

Maskitoiminnot

Suuressa ulkoilmateatterissa, kuten Ateenan Dionysoksen teatterissa, naamiot toivat hahmojen kasvot lähemmäs yleisöä, sillä niillä oli liioitellut piirteet ja ilmeet. Näyttelijä saattoi esiintyä ja esiintyä uudelleen eri rooleissa, koska yleisö ei tunnistanut näyttelijää yhteen hahmoon. Niiden vaihtelut auttoivat yleisöä erottamaan sukupuolen, iän ja sosiaalisen aseman. Lisäksi ne saattoivat osoittaa hahmon ulkonäön muutoksen, esimerkiksi Oidipuksen sokeuduttuaan. ^p70Yksilöllisiä naamioita luotiin myös tiettyjä näytelmän hahmoja ja tapahtumia varten, kuten Aiskhyloksen Eumenidien raivostuttajat ja Euripideen Bacchae-teoksen Pentheus ja Cadmus. Kuoron käyttämät naamiot loivat yhtenäisyyden ja yhtenäisyyden tunteen, eräänlaisen moniäänisen persoonan tai yhden organismin.