Toccata — barokin kosketinsoolo: historia, säveltäjät ja esimerkit

Toccata – barokin kosketinsoolot: historia Monteverdista Bachiin ja Widoriin. Syvenny säveltäjiin, sävellyksiin ja kuuluisimpiin toccata-esimerkkeihin.

Toccata on nimitys, joka annettiin usein soolosoittimille sävelletyille musiikkikappaleille renessanssista lähtien. Sana tulee italian kielen sanasta koskettaa, joka tarkoittaa myös soittimen soittamista. Nämä kappaleet olivat usein melko vaikeita, ja niissä oli paljon nopeita nuotteja, jotka osoittivat, kuinka hyvin henkilö osasi soittaa.

Ensimmäiset toccatat kirjoitettiin Pohjois-Italiassa Claudio Monteverdin ja Giovanni Gabrielin kaltaisten säveltäjien toimesta. Ne ovat kosketinsoittimille (cembalolle tai uruille) tehtyjä kappaleita, joissa on paljon juoksevia asteikkoja oikeassa kädessä ja säestäviä sointuja vasemmassa kädessä.

Saksassa toccatoista tuli suosittuja säveltäjien kuten Hans Leo Hasslerin myötä, joka oli opiskellut Venetsiassa Gabrielin johdolla. Monet saksalaiset barokin urkusäveltäjät kirjoittivat toccatoja: Sweelinck (joka oli hollantilainen), Pachelbel, Buxtehude ja Johann Sebastian Bach. Bach kirjoitti toccatan ja fuugan d-molli, joka on yksi barokin urkumusiikin tunnetuimmista teoksista ja ehkä kuuluisin koskaan kirjoitettu toccata.

Barokin jälkeen säveltäjät eivät useinkaan kirjoittaneet toccatoja. Toccata tuli jälleen suosituksi 1800-luvun lopulla ranskalaisten urkusäveltäjien, kuten Charles-Marie Widorin myötä, jonka Toccata hänen sinfoniastaan nro 5 on nykyään hyvin suosittu erityisesti häissä. Siinä on paljon nopeita nuotteja oikeassa kädessä (ja toisinaan vasemmassa kädessä) ja suuri sävel polkimissa. Toinen kuuluisa urkujen toccata on Louis Viernen. Se on hänen sinfoniansa nro 1 viimeinen osa (tähän aikaan ranskalaiset säveltäjät kirjoittivat "sinfonioiksi" kutsuttuja urkuteoksia).

1900-luvulla useat säveltäjät kirjoittivat toccatoja pianolle, kuten Prokofjev, Khachaturian, Ravel (osa Le Tombeau de Couperin) ja Claude Debussy (osa Suite: Pour le Piano).

Historia ja kehitys

Toccata syntyi renessanssin ja varhaisen barokin improvisaatiomaisten soolokappaleiden pohjalta. Alkujaan toccatat esittivät soittajan teknistä taitoa ja usein kuvasivat improvisatorista tyyliä: vapaamuotoisia, nopeasti liikkuvia kuviota, äkillisiä pysähdyksiä ja kontrasteja. 1600-luvulla Italiassa ja myöhemmin Saksassa toccata kehittyi muodollisemmaksi, kun säveltäjät alkoivat yhdistää siihen fugaalisia ja temaattisia jaksoja.

Ominaisuudet ja rakenne

Tyypillisiä piirteitä:

• nopea, virtuoosinen juokseva nuottikuvausto (asteikot, arpeggiot)
• improvisatorinen, vapaa alku tai väliosat
• kontrastit: vapaita kohtia ja tiukempia formaalisia jaksoja (esim. fuuga)
• urkukirjallisuudessa voimakas poljintekniikan ja registrien käyttö
• cembalolla artikulaatio ja sormitekniikka korostuvat, urulla taas poljinten ja äänen värien hyödyntäminen

Monet toccatat yhdistävät vapaamuotoisen "toccata"-jakson fugaaliseen osaan (kuten Bachin Toccata ja fuuga d-molli). Ranskalaisen romanttisen urkuskolahdon toccatat (Widor, Vierne) puolestaan ovat usein suuria, seremoniallisia ja äänenvoimakkuuteen perustuvia teoksia.

Keskeiset säveltäjät ja esimerkkejä

Barokin tärkeimpiin toccata-säveltäjiin kuuluu Giovanni Gabrieli -koulukuntaa jatkavia italialaisia ja saksalaisia mestareita sekä hollantilainen Sweelinck. Saksalaisista mainittuja nimiä ovat mm. Pachelbel ja Buxtehude, ja tietenkin Johann Sebastian Bach, jonka Toccata ja fuuga d-molli on ikoni urkumusiikissa.

Myöhemmin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ranskalainen urkuskoulu toi toccatalle uuden elämän: Charles-Marie Widor ja Louis Vierne kirjoittivat suuria, suosittuja urkutoccatoja. Pianomusiikissa 1900-luvulla toccata-merkinnällä esiintyvät teokset, kuten Prokofjevin Toccata op. 11 ja Khachaturianin Toccata, ovat moderneja esimerkkejä genren virtuoosipuolesta. Ravelin ja Debussyn toccatat tuovat lajiin impressionistisia värejä ja rytmistä keveyttä.

Mitä kuuntelija voi etsiä

• nopeiden juoksujen selkeys ja artikulaatio
• dynamiikan ja rekisterinvaihtelun käyttö (erityisesti uruissa)
• onko teos puhtaasti virtuoosinen vai yhdistyykö siihen fuuga/temaattinen osio
• soittimen ominaisuuksien vaikutus: cembalo korostaa sormitekniikkaa, urut tilavaikutelmaa, piano soinnin monimuotoisuutta

Vaikutus ja nykyaika

Toccata on säilynyt konserttiohjelmissa ja seremoniallisissa tilanteissa (esim. Widorin Toccata häissä). Nykyajan säveltäjät saattavat viitata toccata-perinteeseen käytännöllisenä tai historiallisena elementtinä, ja pianolle kirjoitetut toccatat tuovat genreen uusia harmonisia ja rytmisiä ratkaisuja. Klassisen musiikin kuuntelijalle toccata tarjoaa usein sekunninomainen jännityksen ja tekniikan näytön, mutta samalla tilaisuuden kuulla soittimen mahdollisuudet laajassa mittakaavassa.

Luettelo tunnetuimmista toccatoista (kuunteluvinkkejä)

• Bach: Toccata ja fuuga d-molli (urkuteos, usein käytetty esimerkkiteos)
• Widor: Toccata, Sinfonia nro 5 (urkuteos, suosittu häissä)
• Vierne: Toccata, Sinfonia nro 1 (urkuteos)
• Prokofjev: Toccata op. 11 (piano)
• Khachaturian: Toccata (piano)
• Ravel: Toccata, Le Tombeau de Couperin (piano)
• Debussy: Toccata, Suite pour le piano (piano)

Yhteenvetona: toccata on kautta historian sekä tekninen näyte että ilmaisullinen muoto — se voi olla sekä vapautta ja impulsiivisuutta korostava improvisation kaltainen jakso että tarkasti sävelletty, monumentaalinen loppukohta urkumusiikissa. Kuuntelemalla eri aikakausien toccatoja näkee, miten sama nimike muovautuu soittimen, tyylikauden ja säveltäjän mukaan.

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mitä tarkoittaa sana "Toccata"?

K: Ketkä olivat ensimmäisiä säveltäjiä, jotka kirjoittivat toccatoja?

K: Millaisille soittimille Toccatat yleensä kirjoitetaan?

K: Kuka kirjoitti yhden barokin tunnetuimmista urkumusiikkikappaleista, Toccata ja fuuga d-molli?

K: Kuka popularisoi toccatan kirjoittamisen uudelleen 1800-luvun lopulla?

Kysymys: Mikä 1900-luvun säveltäjä kirjoitti useita pianotokkatoja?

Hae kirjaimella