Turkkilaiset kielet ovat noin kolmenkymmenen kielen kieliperhe. Turkkilaiset puhuvat niitä Itä-Euroopasta ja Välimeren alueelta Siperiaan sekä Länsi- ja Pohjois-Kiinaan. Perinteisesti ajatellaan, että ne kuuluvat altaalaisten kielten perheeseen.

Turkkilaisia kieliä puhuu äidinkielenään noin 200 miljoonaa ihmistä, ja turkkilaisia puhujia on yhteensä noin 230 miljoonaa, mukaan lukien toisena kielenä puhuvat. Turkkilainen kieli, jolla on eniten puhujia, on turkkilainen kieli eli anatolialainen turkki. Tämän kielen puhujia on noin 40 prosenttia kaikista turkinkielisistä.


 

Alueellinen levinneisyys

Turkkilaisten kielten levinneisyys kattaa laajan alueen Euraasian sydämestä länteen ja itään: Itä-Euroopasta ja Mustanmeren etelä- ja itäpuolelta Keski-Aasian aroille, Siperiaan sekä Xinjiangiin (Länsi-Kiinaan). Kielillä on sekä valtioiden kansallisia kieliä (esim. turkki, azerbaidžani, kazakki, uzbekki, turkmeni, kyrgyz) että vähemmistökieliä ja heimokieliä, joita puhutaan pienissä yhteisöissä.

Kielelliset piirteet

  • Agglutinaatio: Turkkilaiset kielet ovat pääosin agglutinoivia: merkityksiä lisätään sanan perään useina peräkkäisinä suffikseina (esim. turkin esimerkki: "ev" 'talo' → "evlerimde" 'minun taloissani' = ev-ler-im-de).
  • Vokaaliharmonia: Useimmissa turkkilaisissa kielissä esiintyy vokaaliharmoniaa, jolloin sanan perään liitettäviä päätteitä mukautetaan sanan vokaalien laatuun (etu- vs. takavokaalit).
  • Syntaksi: Perusjärjestys on tyypillisesti subjekti–objekti–verbi (SOV), mutta sanajärjestys on joustava korostuksen ja informaation mukaan.
  • Sijamuodot ja kasusjärjestelmät: Monissa kielissä on laaja sijamuotojen järjestelmä, joka ilmaisee mm. omistusta, paikkaa ja liikettä.
  • Ei kieliopillista sukua: Turkkilaisissa kielissä ei yleensä ole kieliopillista sukua kuten maskuliinia/feminiiniä.
  • Evidentiaalisuus ja aspektit: Joissakin kielissä (esim. turkissa) on tapoja ilmaista tiedon lähde tai kokemuksen laatu (raportoiva perfekti -miş).

Historia ja kirjoitusjärjestelmät

Turkkilaisten kielten esimuotoista puhutaan Keski-Aasiassa, ja vanhimmat säilyneet kirjoitusmuodot löytyvät Orhonin kivikirjoituksista (n. 8.–10. vuosisata). Ajan mittaan turkkilaiset heimot levittäytyivät laajalle, mikä synnytti eri murteita ja kansallisia kieliä.

Kirjoitusjärjestelmät ovat vaihdelleet historiallisesti: vanhat turkkilaiset tekstit ovat olleet kirjaimellisesti kirjoitettu omaan runoskirjoitukseen (Orkhon), islamin myötä moniin turkkilaisiin kieliin otettiin arabialainen kirjoitus, 1900-luvulla Neuvostoliiton alueella otettiin käyttöön kyrillinen aakkosto ja 1920–30-luvuilla Turkissa ja myöhemmin joissain muissa maissa vaihdettiin latinalaiseen aakkostoon. Nykyisin kirjoitusjärjestelmä riippuu valtioista ja alueista: esimerkiksi Turkin virallinen aakkosto on latinalainen, Uzbekistanissa on siirrytty osin latinalaiseen, Kazakstan siirtyy latinalaiseen, kun taas jotkut yhteisöt Kiinassa (esim. uyghurit) käyttävät edelleen arabialaista pohjaa mukautettuna.

Merkittävimmät kielet ja puhujat

Tärkeimpiä turkkilaisia kieliä ovat mm.:

  • Turkki (anatolialainen turkki) — suurin yksittäinen turkkilainen kieli ja alueellisesti vaikutusvaltainen.
  • Azerbaidžani — lähellä turkkia, hyvät ymmärrettävyydet osittain.
  • Uzbekki — Keski-Aasian merkittävä kieli, laaja äidinkielisten joukko.
  • Kazakki, kirgiisi, turkmeni — Keski-Aasian kansalliskielet.
  • Uyghur — Kiinan Xinjiang-alueella, oma kirjallinen perinne ja kulttuuri.
  • Tatar, baškiiri, çuvaši — Volgan ja Siperian alueiden turkkilaiset kielet; Chuvash poikkeaa suuresti muista ja kuuluu omaan Oghur-haaroonsa.

Kunkin kielen puhujamäärät vaihtelevat suuresti: osa on miljoonien puhumia kansalliskieliä, osa taas pienempiä ja paikallisia kieliä tai murteita.

Suhde muihin kieliryhmiin ja luokitus

Perinteisesti turkkilaisia kieliä on yhdistetty altaalaiseen kieliperheeseen (Altaic), joka sisältää myös muun muassa mongolilaisia ja tunguusi-kieliä. Tämä jako on kuitenkin kiistanalainen: monet nykylingvistit pitävät altaalistyyppistä yhtenäistä perhettä ongelmallisena ja korostavat kontaktien ja typologisten yhtäläisyyksien vaikutusta. Turkkilaiset kielet muodostavat selkeän, sisäisesti jaetun ryhmän omine alaryhmineen.

Kieli-identiteetti, standardisointi ja uhat

Monissa valtioissa turkkilaiset kielet toimivat kansalliskielinä ja niillä on virallinen asema, mikä tukee kirjallisuuden, koulutuksen ja median kehitystä. Toisaalta pienemmät heimokielet uhkaavat katoamista assimilaation, siirtokuntien ja kielipolitiikan vuoksi. Viime vuosikymmeninä on alettu kasvattaa kiinnostusta kielten dokumentointiin, kaksikieliseen koulutukseen ja kielenelvytykseen, jotta kielellinen moninaisuus säilyy.

Yhteenvetona voidaan todeta, että turkkilaiset kielet muodostavat laajan, monimuotoisen ja kulttuurisesti merkittävän kieliryhmän, jolla on sekä syvät historialliset juuret Keski-Aasiassa että nykyaikainen merkitys monissa valtioissa ja diaspora-yhteisöissä.