Kleidoinen muna (kreikaksi kleistos = suljettu) on matelijoiden ja lintujen muna, jossa sikiö kehittyy erilaisten kalvojen ja lapsiveden sisällä. Termiä käytetään myös laajemmin kaikista amnioteista, joihin kuuluvat matelijat, linnut ja niiden kautta polveutuvat ryhmät. Nisäkkäiden lisääntyminen on evolutiivisesti kehittynyt kleidomunien munimisesta kohti elävänä syntymistä; toisaalta nykyisistä nisäkkäistä muutamat (esim. monotremit) munivat vielä munia.

Rakenne ja pääosat

Kleidomuna eroaa esimerkiksi kalojen ja sammakkoeläinten munista siinä, että siinä on useita erityisiä kalvoja ja usein kuori, jotka suojaavat kuivuudelta ja mahdollistavat vaihtelevat elinympäristöt kuivalla maalla. Keskeisiä osia ovat:

  • Lapsivesi (amnion) – muodostaa nesteen täyttämän ontelon, jossa sikiö leijuu ja saa suojan iskuilta ja kuivumiselta; tästä nimityksestä tulee myös sana "lapsivesille"
  • Korio (ulkokalvo) – osallistuu kaasujenvaihtoon kuoren kautta;
  • Allantois – varastoi jätteitä ja osallistuu myös kaasujenvaihtoon
  • Keltarauhanen (yolk sac) – sisältää ravintoaineet kehittyvälle sikiölle;
  • Valkuaiss (albumen) – suojaa ja tarjoaa lisäravintoa sekä vettä;
  • Kuori – voi olla kalkkikuorinen ja kovakuorinen (lintujen munissa) tai nahkamainen ja joustava (monilla matelijoilla); kuorella on usein huokosia kaasujen vaihdolle.

Toiminto ja merkitys

Kleidomunan rakenne mahdollistaa sen, että jälkeläiset kehittyvät ilman, että munan täytyy olla vedessä. Tämä vapautti amniotit elinympäristöjen käytössä ja edisti maalla elämistä ja laajenemista eri elinympäristöihin. Lapsivesi ja kalvot suojaavat sikiötä, säätelevät kosteutta ja auttavat ravinnon ja jätteiden käsittelyssä.

Evoluutio ja vaihtelu

Kleidomuna on amniottien perusevolutiivinen piirre. Amniotit erosivat muista selkärankaisista noin hiukan ennen hiilikauden myöhäistä aikaa, minkä jälkeen niiden polut johtivat muun muassa nykyisiin matelijoihin, lintuihin ja nisäkkäisiin. Joillakin eläinryhmillä on kehittynyt uudelleen elävä syntymä (viviparia), esimerkiksi monet käärmeet ja liskot sekä useimmat nisäkkäät, mutta myös silloin osittainen tai täydellinen kehitys alkoi kleidomunallisista esi-isistä. Toisaalta joillakin nykyisillä nisäkkäillä, kuten monotremeilla, säilyy muniminen.

Kleidomuna on siis keskeinen sopeuma, joka on mahdollistanut laajamittaisen siirtymisen vesielämästä maisemiin ja tarjonnut monille selkärankaisryhmille tehokkaan tavan suojata ja ravita jälkeläisiä ennen syntymää.