Ichthyosaurukset ovat sukupuuttoon kuollut merieläinten matelijoiden järjestö mesotsooiselta kaudelta.

Ylätriasiin mennessä ne muistuttavat muodoltaan delfiinejä ja tonnikalan kaltaisia nopeita petokaloja (konvergentti evoluutio). Niitä esiintyy merikerrostumissa varhaisimmasta triaskaudesta liitukaudelle, vaikka varhaiset proto-ichtyosaurukset luokitellaankin joskus laajempaan Ichthyopterygia-luokkaan. Siirtymävaiheen triaskauden tyyppien, kuten Mixosauruksen ja Cymbospondylusin, jälkeen niillä on olennaisesti sama ruumiinmuoto. Californosaurus oli yksi ensimmäisistä lajeista, joilla oli tyypillinen delfiinimäinen ruumiinmuoto.

Vaikka yksittäiset iktyosauruksen nikamat ovat melko yleisiä, ensimmäisen iktyosauruksen muodon osoittavan fossiilin löysivät Mary Anning (1799-1847) ja hänen veljensä Joseph. Mary Anning oli brittiläinen fossiilien keräilijä, kauppias ja paleontologi. Monet hänen löydöistään ovat nykyään nähtävillä Lontoon Natural History Museumissa.


 

Ulkonäkö ja anatomia

Iktyosaurukset olivat virtaviivaisia, parveiluun ja nopeaan uimiseen erikoistuneita eläimiä. Niiden ruumis oli yleensä sukkulamainen, lyhyellä kaulalla ja suurella, kapealla kummulla varustetulla päällä. Useimmilla lajeilla oli selkeästi erottuva selkäevä ja pystysuora, vaakasuoran selkärangan jatkeena oleva häntä, joka muodosti tehokkaan pyrstöevän. Raajat olivat muuttuneet evämäisiksi; sormien määrä kasvoi usein (hyperphalangia), mikä teki evistä lyhyet mutta leveät ja jäykät.

Koko: lajit vaihtelivat pienistä (alle metrin pituisista) suuriin saalistajiin, joiden pituus ylitti 10 metriä. Monet keskisuurista lajeista muistuttivat ulkomuodoltaan nykyisiä delfiinejä tai tonnikaloja.

Elintavat ja lisääntyminen

Iktyosaurukset olivat pääasiassa petoja, jotka söivät kaloja, mustekaloja ja muita merieläimiä. Niiden pitkät, terävät hampaat sopivat saaliin kiinniottamiseen; joillain lajeilla oli erityisen suuret silmät, mikä viittaa hyviin näkökykyihin hämärissä oloissa tai syvissä vesissä (esim. Ophthalmosaurus -tyyppiset lajit tunnetaan suurista silmistä).

Lisääntymistavoiltaan ne poikkesivat monista muista matelijoista: lukuisista fossiililöydöistä on nähtävissä, että iktyosaurukset synnyttivät eläviä poikasia (viviparia). Tämä oli sopeuma merelliseen elämäntapaan, sillä lisääntyminen maalla olisi ollut hankalaa.

Liikkuminen ja fysiologia

Iktyosaurusten liikkumistavan arvioidaan muistuttaneen nykydelfiinien tai valaiden liukumista veden läpi: voimakkaat perähäntäevät tuottivat työntövoiman, kun taas etu- ja takaevoista tuli vakaus- ja ohjauspintoja. Monet lajit olivat nopeita uiskentajia ja pystyivät todennäköisesti pitkäkestoiseen takaa-ajoon.

Fossiilit ja löytöhistoria

Iktyosaurusten fossiileja tunnetaan laajalti eri puolilta maailmaa. Nikamat ja hampaat ovat yleisiä löydöksiä, mutta myös lähes täydellisiä luurankoja on säilynyt erinomaisten fossiilikerrostumien ansiosta. Joissakin tapauksissa säilyneet pehmytkudosjäljet, ihon muotoutumat tai sisältö suolistossa kertovat ruokavaliosta ja biologiasta yksityiskohtaisesti.

Mary Anningin löydöt Englannin rannikolta (Jurakauden kivikerrostumista) olivat ratkaisevia iktyosaurusten tuntemisessa. Hänen työnsä auttoi paleontologian kehittymistä ja toi esiin, kuinka kattava fossiiliaineisto voi valaista muinaisten eläinten elämäntapoja.

Luokittelu ja evoluutio

Iktyosaurukset kuuluvat laajempaan ryhmään Ichthyopterygiaan. Niiden kehitys aloittui triaskauden jälkeen tapahtuneiden monien morfologisten muutosten kautta, ja triaksen siirtymämuodot, kuten Mixosauruksen ja Cymbospondylusin mainitut esiintymät, osoittavat asteittaista sopeutumista merelliseen elämään. Myöhemmin syntyneet muodot olivat erittäin erikoistuneita nopeaan uimiseen ja saalistukseen.

Sukupuutto

Iktyosaurukset katosivat liitukaudella, ennen mesotsooiskauden loppua. Sukupuuton syitä ei tunneta yksiselitteisesti; mahdollisia tekijöitä ovat ilmastonmuutokset, meren ekosysteemien muuttuminen, kilpailu muiden meridinosaurusten tai kalojen kanssa sekä saalistajan ja saaliin välisten suhteiden muutos. Sukupuuton tarkka ajoitus vaihtelee eri tutkimuksissa, mutta yleinen näkemys on, että ne hävisivät ennen viimeisiä liitukauden jaksoja, noin 90 miljoonaa vuotta sitten.

Kulkupolku tulevaisuuteen

Iktyosaurukset kiinnostavat sekä tiedeyhteisöä että yleisöä, koska ne ovat konkreettinen esimerkki konvergentista evoluutiosta ja siitä, miten käynnissä olevat ekologiset paineet muokkaavat eläinten muotoa ja käyttäytymistä. Fossiilien jatkuva tutkimus, uusien löytöjen paljastamat yksityiskohdat ja nykymenetelmät (esim. isotoppi- ja histologiset analyysit) antavat yhä syvällisempää tietoa näiden muinaisten merieläinten biologiasta ja elinympäristöistä.