Hagfishit ovat Cyclostomata-luokan ylempään luokkaan Myxini kuuluvia kraniaisia. Niillä ei ole luustoa kuten useimmilla selkärankaisilla, mutta niillä on kallo, joka on rakennettu rustosta. Tämän vuoksi hagfischejä (myxininit) on perinteisesti pidetty rustokalloisina syklostomeina.
Morfologia ja tunnuspiirteet
Hagfischeillä on silmät, jotka usein ovat pienet ja peittyneet ihon alle; näkö on monilla lajeilla heikko. Niillä on pitkä, käärmemäinen ruumis, ei selkeitä parillisia evämuotoja eikä leukoja. Suu sisältää tylppä hampaaton suuaukko, jota ympäröivät useat nännimäiset ulokkeet. Hagfischeillä on rustoinen kallorakenne, mutta selkärankaa vastaava rakenne on pelkistetty tai puuttuu; notokordi säilyy aikuisillakin.
Monilla lajeilla on 5–16 >kiduspussia ja hengitys tapahtuu niiden kautta. Ne erittävät runsaasti limaa erityisistä limarauhasista: tämä vaahtomainen lima (slime), joka sisältää sekä limaa että pitkäketjuisia proteiinikuituja, on tehokas puolustuskeino ja voi tukkia petojen kiduksia.
Elintavat ja ekologia
Hagfischejä tavataan pääasiassa merissä, usein syvissä ja hylätyissä vesissä tai merenpohjan sedimentoissa. Ne ovat ensisijaisesti pohjaeläimiä ja saalistajia tai haaskansyöjiä: ne voivat kaivautua merenpohjaan tai tunkeutua kuolleen eläimen sisään saalistuksen tai haaskan käytön aikana. Ne voivat myös käyttää runsaasti limaa suojakeinona ja sukeltaa ruumiiseen reikien kautta tai syödä lihaa ulkoa päin.
Hagfischet pystyvät solmimaan ruumiinsa solmuksi (kääntyvät itseensä) saadakseen lisävahvaa repimiseen tai liman poistamiseen ruumiistaan.
Lisääntyminen
Hagfischien lisääntyminen on toistaiseksi huonosti tunnettu verrattuna moniin muihin kalaryhmiin. Useimmilla lajeilla on erilliset sukupuolet, ja ne muniin kehittyvät munat ovat yleensä kookkaita, monilla lajeilla kehitys tapahtuu suorana ilman erityistä toukkavaihetta. Lisääntymiskäyttäytyminen ja elinkierto jäävät kuitenkin monilta osin tutkimatta, koska monet lajit elävät syvällä eikä niitä ole helppo havaita.
Luokittelu ja evoluutio
Alkuperäinen 1800-luvun luokitus ryhmittelee särkikalat ja lamppuja yhdessä syklostomeiksi (historiallisesti myös Agnathoiksi, leukattomat), ja nämä on nähty selkärankaisten vanhimpina ryhminä gnathostomien (leukaisten selkärankaisten) rinnalla. Koska hagfischeiltä puuttuu selkeä selkäranka, jotkut tutkijat ovat ehdottaneet, että Myxini-heimo ei kuuluisi alaluokkaan Vertebrata. Toisaalta lamppukalat (lampreys) ja hagfischet jakavat monia piirteitä, ja molempien ryhmien sijoitus selkärankaisiin on ollut kiistanalainen.
Viimeaikaiset DNA-tutkimukset ovat kuitenkin tukeneet syklostomien (lamppukalat + hagfischet) monofylyaa, eli ne muodostavat oman yhtenäisen ryhmän. Tämän vuoksi moderni järjestelmä painottaa lajien sukulaissuhteita myös molekyylitiedon perusteella, ja Vertebrata-käsitettä on tulkittu siten, että se voi sisältää myös hagfischejä samoin kuin lamppukaloja.
Fossiilinen aineisto
Hagfischejen fossiiliset jäljet ovat harvinaisia, koska niiden pehmeät kehonosat eivät säily yhtä hyvin kuin luustollisten eläinten. Kuitenkin joitakin esimerkkejä varhaisista leukattomista selkärankaisista tunnetaan, ja nämä löydöt viittaavat siihen, että hagfishien kaltaiset eläimet ovat olleet olemassa pitkään maapallon historiassa.
Ihmisen ja talouden merkitys sekä suojelu
Joissakin maissa hagfischejä hyödynnetään ruoaksi (esimerkiksi osissa Itä-Aasiaa) ja niiden nahkaa on käytetty teollisesti. Lisäksi liman mielenkiintoinen biokemiallinen rakenne kiinnostaa tutkimusta esimerkiksi materiaalitutkimuksessa. Paikallinen liikakalastus voi kuitenkin heikentää joitakin populaatioita, sillä monet lajit ovat hitaasti lisääntyviä ja herkkiä ympäristömuutoksille.
Yleisesti ottaen hagfischeihin liittyy paljon tutkimattomia asioita: niiden ekologia, lisääntyminen ja populaatiodynamiikka vaativat lisää kenttätutkimusta, jotta lajeja voitaisiin suojella kestävästi.
Yhteenveto
Hagfischet (Myxini) ovat erikoistuneita, rustokalloisia syklostomeja, joiden anatomia, lima ja elintavat erottavat ne useimmista muista selkärankaisista. Luokittelu on historiallisesti ollut kiistanalainen, mutta nykytutkimus tukee syklostomien yhtenäisyyttä. Monet lajit elävät merenpohjassa ja toimivat haaskansyöjinä, ja niiden tutkimus tarjoaa arvokkaita näkökulmia selkärankaisten varhaiseen evoluutioon.
