Historiografia

Kirjoitetun historian historia

Tuhansien vuosien ajan ihmiset ovat kertoneet tarinoita menneisyydestä ja tehneet kirjallisia merkintöjä kuninkaiden, profeettojen ja muiden kuuluisien henkilöiden toimista. Vuoden 500 eaa. jälkeen he alkoivat kirjoittaa järjestäytyneempiä historiankirjoituksia.

Helleenien maailma

Kirjallinen historia ilmestyi ensimmäisenä antiikin kreikkalaisille, joiden historioitsijat vaikuttivat suuresti historiallisen metodologian kehitykseen. Aivan ensimmäiset historiateokset olivat Herodotos Halikarnassolaisen (484 eaa. - n. 425 eaa.) kirjoittamat Historiat, jotka myöhemmin tunnettiin "historian isänä" (Cicero). Thukydides erotti ensimmäisenä tapahtuman syyn ja välittömän alkuperän toisistaan, ja hänen seuraajansa Ksenofon (n. 431-355 eaa.) otti Anabasis-teoksessaan käyttöön omaelämäkerrallisia elementtejä ja luonnetutkimuksia.

Roomalainen maailma

Roomalaiset ottivat kreikkalaisen perinteen omakseen, ja heistä tuli ensimmäinen kansa, joka kirjoitti historiaa muulla kuin kreikan kielellä. Tunnetuimpia kirjoittajia ovat Julius Caesarin (100 eaa-44 eaa) Bellum Gallicum. Liivius (59 eaa. - 17 jKr.), joka kirjoittaa Rooman noususta kaupunkivaltiosta maailmanvallaksi. Plutarkhos (n. 46-127) ja Suetonius (n. 69-130 jälkeen) esittivät elämäkerran historian haarana. Tacitus (n. 56-117) arvostelee roomalaista moraalittomuutta ylistämällä saksalaisia hyveitä.

Keskiaikainen Eurooppa

Historian kirjoittaminen oli suosittua kristittyjen munkkien ja papiston keskuudessa keskiajalla. He kirjoittivat Jeesuksen Kristuksen, kirkon ja suojelijoidensa historiasta, paikallisten hallitsijoiden dynastisesta historiasta. Varhaiskeskiajalla historiankirjoitus tapahtui usein annaalien tai kronikoiden muodossa, joihin kirjattiin tapahtumat vuosi vuodelta, mutta tämä tyyli haittasi yleensä tapahtumien ja syiden analysointia. Esimerkkinä tämäntyyppisestä kirjallisuudesta ovat anglosaksiset kronikat, jotka olivat useiden eri kirjoittajien työtä ja jotka alkoivat Alfred Suuren valtakaudella 9. vuosisadan lopulla ja joiden yhtä kappaletta päivitettiin vielä vuonna 1154.

Renessanssin aikana historiaa kirjoitettiin valtioista tai kansakunnista. Historian tutkimus muuttui valistuksen ja romantiikan aikana. Voltaire kuvasi tiettyjen, hänen mukaansa tärkeiden aikakausien historiaa sen sijaan, että olisi kuvannut tapahtumia kronologisessa järjestyksessä. Historiasta tuli itsenäinen tieteenala. Sitä ei enää kutsuttu filosofian historiaksi (philosophia historiae), vaan pelkästään historiaksi (historia).

Nykyaika

Nykyaikainen historiankirjoitus sai alkunsa 1800-luvulla Leopold Ranken toimesta, joka suhtautui hyvin kriittisesti historiankirjoituksessa käytettyihin lähteisiin. Ranskalainen Annales-koulukunta muutti historiaa radikaalisti 1900-luvulla. Fernand Braudel halusi historian muuttuvan tieteellisemmäksi vaatimalla enemmän matemaattisia todisteita historiassa, jotta historian oppiaineesta tulisi vähemmän subjektiivinen. Lisäksi hän lisäsi sosiaalis-taloudelliset ja maantieteelliset puitteet historiallisiin kysymyksiin vastaamiseksi. Muut ranskalaiset historioitsijat, kuten Philippe Ariès ja Michel Foucault, kuvasivat historiaa arkielämän aiheista, kuten kuolemasta ja seksuaalisuudesta. He halusivat, että historiaa kirjoitettaisiin kaikista aiheista ja että kaikki kysymykset olisi esitettävä.

Historialliset lehdet

Ajatus historiallisesta aikakauslehdestä, foorumista, jossa akateemiset historioitsijat voivat vaihtaa ajatuksia, syntyi 1800-luvulla. Varhaiset aikakauslehdet olivat samankaltaisia kuin luonnontieteissä käytetyt akateemiset aikakauslehdet, ja niitä pidettiin keinona, jonka avulla historiaa voitaisiin ammattimaistaa. Lehdet auttoivat myös historioitsijoita luomaan erilaisia historiografisia lähestymistapoja, joista merkittävin esimerkki oli Annales. Économies. Sociétés. Civilisations. julkaisu, jolla oli tärkeä rooli Annales-koulukunnan perustamisessa.

• 1840 Historisk tidsskrift (Tanska)
• 1859 Historische Zeitschrift (Saksa)
• 1866 Archivum historicum, sittemmin Historiallinen arkisto (suomeksi)
• 1871 Historisk tidsskrift (Norja)
• 1876 Revue Historique (Ranska)
• 1881 Historisk tidskrift (Ruotsi)
• 1886 English Historical Review (Yhdistynyt kuningaskunta)
• 1895 American Historical Review (Yhdysvallat)
• 1914 Mississippi Valley Historical Review (nimetty uudelleen 1964 Journal of American History) (Yhdysvallat).
• 1916 The Journal of Negro History
• 1916 Historisk tidskrift för Finland (Suomi, julkaistu ruotsiksi).
• 1918 Latinalaisamerikkalainen historiallinen katsaus
• 1928 Scandia (Ruotsi)
• 1929 Annales. Économies. Sociétés. Civilisations
• 1952 Past & present: historiantutkimuksen aikakauslehti (Iso-Britannia).
• 1953 Vierteljahrshefte für Zeitgeschichte (Saksa)
• 1956 Journal of the Historical Society of Nigeria (Nigeria)
• 1960 Journal of African History (Cambridge)
• 1960 Teknologia ja kulttuuri: Teknologian historian seuran kansainvälinen neljännesvuosijulkaisu (USA).
• 1975 Geschichte und Gesellschaft. Zeitschrift für historische Sozialwissenschaft (Saksa)
• 1976 Journal of Family History
• 1982 Storia della Storiografia - Historiografian historia - Histoire de l'Historiographie - Geschichte der Geschichtsschreibung [1]
• 1982 Subaltern Studies (Oxford University Press) (Oxfordin yliopistopaino)
• 1986 Zeitschrift für Sozialgeschichte des 20.und 21. Jahrhunderts, uusi nimi vuodesta 2003: Geschichte. Zeitschrift für historische Analyse des 20. und 21. Jahrhunderts (Saksa)
• 1990 Sukupuoli ja historia
• 1990 L'Homme. Zeitschrift für feministische Geschichtswissenschaft (Itävalta).
• 1990 Österreichische Zeitschrift für Geschichtswissenschaften (ÖZG).
• 1992 Naisten historian katsaus
• 1993 Historische Anthropologie

 
Jäljennös osasta Peloponnesoksen sodan historiaa käsittelevää Thukydideksen teosta, joka on peräisin kymmenenneltä vuosisadalta.  


Sivu Beden teoksesta Ecclesiastical History of the English People (Englannin kansan kirkollinen historia)  

Lähestymistavat historiaan

Kysymys siitä, miten historioitsija suhtautuu historiallisiin tapahtumiin, on yksi historiankirjoituksen tärkeimmistä kysymyksistä. Historioitsijat ovat yleisesti tunnustaneet, että yksittäiset historialliset tosiasiat eivät sinänsä ole erityisen merkityksellisiä. Niistä tulee hyödyllisiä vasta, kun ne yhdistetään muihin historiallisiin todisteisiin, ja näiden todisteiden kokoamisprosessi ymmärretään erityiseksi historiografiseksi lähestymistavaksi.

Joitakin yleisimpiä historiografisia lähestymistapoja ovat:

• Annalesin koulu
• Purkaminen
• Suullinen historia

Determinismi

Determinismi tarkoittaa, että historioitsijat katsovat historian johtuvan enemmän tietyistä tekijöistä kuin muista tekijöistä. Kaksi yleisintä determinismityyppiä ovat maantieteellinen determinismi ja taloudellinen determinismi. Maantieteellinen determinismi tarkoittaa, että historioitsijat ajattelevat historian johtuvan pääasiassa maantieteestä. Frederick Jackson Turner oli maantieteellisen determinismin kannattaja. Taloudellinen determinismi tarkoittaa, että historioitsijat ajattelevat historian johtuvan pääasiassa taloudesta. Charles Beard oli taloudellisen determinismin kannattaja. Toiset historioitsijat uskovat, että historian aiheuttaa enimmäkseen politiikka tai enimmäkseen taistelu luonnollisista oikeuksista, mutta näitä ei yleensä nimitetä determinismiksi.

 

Aiheeseen liittyvät sivut

• Luettelo historioitsijoista