Irokeesit

Nimi

Irokeesit kutsuvat itseään "Haudenosauneiksi", mikä tarkoittaa "Pitkän talon kansaa" tai tarkemmin sanottuna "He rakentavat pitkää taloa". He uskovat, että Suuri Rauhantekijä keksi nimen, kun liitto perustettiin. Se tarkoittaa, että Liittoon kuuluvien kansojen tulisi elää yhdessä perheinä samassa pitkässä talossa. Symbolisesti mohawkit vartioivat itäistä ovea, sillä he asuivat idässä, joka oli lähinnä Hudson-jokea. Senecat vartioivat "heimopitkätalon" länsiovea, eli maata, jota he hallitsivat New Yorkissa. Onondagat, jotka asuivat Haudenosaunee-alueen keskellä, olivat liiton (sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti) keskusliekin vartijoita. Ranskalaiset siirtolaiset kutsuivat Haudenosauneja nimellä irokeesit. Tämä nimi on voinut tulla useista eri paikoista:

• Ranskankielinen translitteraatio sanasta irinakhoiw, joka on huronien (Wyandotien) nimi Haudenosauneelle. Negatiivisessa merkityksessä se tarkoitti "mustia käärmeitä" tai "todellisia käärmeitä". Haudenosaunee ja huronit olivat perinteisiä vihollisia, sillä huronit olivat liittoutuneet ranskalaisten kanssa ja yrittivät suojella pääsyä turkiskauppiaille.
• Ranskalaiset kielitieteilijät, kuten Henriette Walter, ja antropologit, kuten Dean Snow, tukevat seuraavaa selitystä. Ennen kuin Ranska asutti Amerikan, baskikalastajat kävivät kauppaa algonkinien kanssa, jotka olivat Haudenosaunee-heimon vihollisia. Edellä mainitut tutkijat uskovat, että "irokeesit" tulivat baskien ilmaisusta hilokoa, joka tarkoittaa "tappajakansaa" ja joka muuttui, koska algonkinit ja ranskalaiset lausuivat sanat eri tavoin.

Historia

Liiton perustaminen

Liiton jäsenet puhuvat irokeesin kieliä, jotka eroavat suuresti muiden irokeesin puhujien kielistä. Tämä viittaa siihen, että vaikka eri irokeesiheimoilla oli sama historiallinen ja kulttuurinen alkuperä, ne erosivat toisistaan riittävän pitkän ajan kuluessa, jotta niiden kielet muuttuivat erilaisiksi. Arkeologiset todisteet osoittavat, että irokeesien esi-isät elivät Finger Lakesin alueella ainakin vuodesta 1000 jKr. lähtien.

Liittoon yhdistymisen jälkeen irokeesit tunkeutuivat Ohiojoen laaksoon nykyisen Kentuckyn alueella löytääkseen lisää metsästysmaita.

Irokeesiliitto tehtiin ennen kuin he tapasivat ensimmäisen kerran eurooppalaisia ihmisiä. Useimmat arkeologit ja antropologit uskovat, että liitto solmittiin joskus vuosien 1450 ja 1600 välillä, vaikka jotkut uskovat, että se on tehty jo aikaisemmin.

Perinteen mukaan liitto muodostettiin kahden miehen, Deganawidan, joka tunnetaan toisinaan nimellä Suuri rauhantekijä, ja Hiawathan, ponnistelujen ansiosta. He toivat taisteleville irokeesikansoille viestin, jota kutsuttiin nimellä Suuri rauhanlaki. Liittoon liittyneet kansat olivat seneca-, onondaga-, oneida-, cayuga- ja mohawk-kansat. Kun ne lopettivat suurimman osan taisteluistaan, irokeeseista tuli nopeasti yksi 1600- ja 1700-luvun Koillis-Amerikan vahvimmista voimista.

Legendan mukaan paha Onondaga-heimopäällikkö nimeltä Tadodaho oli viimeinen, jonka Suuri Rauhantekijä ja Hiawatha käännyttivät rauhan tielle. Hänestä tuli Haudenosaunee-heimon hengellinen johtaja. Tämän kerrotaan tapahtuneen Onondaga-järvellä lähellä Syracusea, New Yorkissa. Tadodaho-nimitystä käytetään edelleen liigan henkisestä johtajasta, viideskymmenes päällikkö, joka istuu Onondagojen kanssa neuvostossa. Hän on ainoa viisikymmenestä, jonka koko Haudenosaunee-kansa on valinnut. Nykyinen Tadodaho on Sid Hill Onondaga-kansasta.

Majavan sota

1600-luvulla irokeesit taistelivat muiden heimojen kanssa metsästysmaasta. Tätä kutsutaan majavasodiksi.

Ranskan ja intiaanien sodat

Ranskan ja intiaanien sodan (seitsenvuotisen sodan Pohjois-Amerikan osa) aikana irokeesit asettuivat brittien puolelle ranskalaisia ja heidän algonkeja liittolaisiaan vastaan, jotka molemmat olivat olleet irokeesien vihollisia aiemmin. Irokeesit toivoivat, että brittien auttaminen toisi myös suosiota sodan jälkeen. Todellisuudessa vain harvat irokeesit liittyivät kampanjaan, ja George-järven taistelussa joukko mohawkeja ja ranskalaisia väijytti mohawkien johtaman brittikolonnan. Britannian hallitus antoi sodan jälkeen vuoden 1763 kuninkaallisen julistuksen, jonka mukaan valkoiset eivät voineet asua Appalakkivuorten takana, mutta uudisasukkaat jättivät tämän julistuksen suurelta osin huomiotta, ja irokeesit suostuivat siirtämään tätä linjaa uudelleen Fort Stanwixin sopimuksessa vuonna 1768, jossa he myivät briteille kaikki jäljellä olevat vaatimuksensa Ohion ja Tennessee-joen välisistä alueista.

Amerikan vallankumous

Amerikan vallankumouksen aikana monet Tuscarora- ja Oneida-heimot asettuivat siirtolaisten puolelle, kun taas Mohawk, Seneca, Onondaga ja Cayuga pysyivät uskollisina Isolle-Britannialle. Tämä oli ensimmäinen suuri hajaannus kuuden kansakunnan keskuudessa. Joseph Louis Cook tarjosi palveluksiaan Yhdysvalloille ja sai kongressilta everstiluutnantin arvon - korkeimman arvon, joka yhdelläkään intiaanilla oli sodan aikana. Mohawk-sotapäällikkö Joseph Brantin, muiden sotapäälliköiden ja brittiläisten liittolaisten johtamien useiden menestyksekkäiden operaatioiden jälkeen tulevat Yhdysvallat halusivat kuitenkin kostaa. Vuonna 1779 George Washington määräsi eversti Daniel Brodheadin ja kenraali John Sullivanin johtaman Sullivanin kampanjan irokeesikansoja vastaan, jotta brittiläis-intiaanien liitto "ei vain vallattaisi, vaan tuhoaisi".

Amerikan vallankumouksen jälkeen

Sodan jälkeen Buffalo Creekissä tehtiin jälleen Liigan muinainen keskuslämmittäjä. Eversti Joseph Brant ja joukko irokeeseja lähti New Yorkista asumaan Kanadaan. Palkkioksi uskollisuudestaan Britannian kruunulle he saivat suuren maa-alueen, jonka nimi on nykyään Brantford Ontariossa Grand-joen varrella.

Ruoka

Perinteisesti irokeesit olivat sekoitus maanviljelijöitä, kalastajia, keräilijöitä ja metsästäjiä, vaikka suurin osa heidän ravinnostaan tulikin maanviljelystä. Tärkeimmät viljelykasvit olivat maissi, pavut ja kurpitsa, joita kutsuttiin kolmeksi sisareksi ja joita pidettiin Luojan erityislahjoina. Näitä viljelykasveja viljellään strategisesti. Ruoka varastoitiin talveksi, ja sitä riitti kahdesta kolmeen vuotta. Kun maaperä lopulta muuttui vähemmän hedelmälliseksi, irokeesit muuttivat.

Kerääminen oli naisten ja lasten tehtävä. Kesällä kerättiin luonnonvaraisia juuria, vihanneksia, marjoja ja pähkinöitä. Keväällä puista naputettiin vaahterasiirappia ja kerättiin yrttejä lääkkeeksi.

Irokeesit metsästivät pääasiassa peuroja, mutta myös muita riistaeläimiä, kuten villikalkkua ja muuttolintuja. Talvella metsästettiin piisamia ja majavaa. Kalastus oli myös tärkeä ravinnonlähde, koska irokeesit asuivat suuren joen (St. Lawerence River) lähellä. He kalastivat lohta, taimenta, ahventa, ahventa ja siikaa. Keväällä irokeesit käyttivät verkkoja, ja talvella jäähän tehtiin kalastusreikiä.

Naiset yhteiskunnassa

Kun eurooppalaista syntyperää olevat amerikkalaiset ja kanadalaiset alkoivat tutkia irokeesien tapoja 1700- ja 1800-luvuilla, he havaitsivat, että naisilla oli irokeesien yhteiskunnassa suunnilleen yhtä vahva asema kuin miehillä. Naiset saattoivat omistaa omaisuutta, kuten koteja, hevosia ja viljelysmaata, ja kun he menivät naimisiin, he saattoivat pitää omaisuutensa ilman, että sitä annettiin aviomiehelle. Nainen saattoi pitää ansaitsemansa rahat itsellään. Aviomies asui vaimonsa perheen pitkässä talossa. Nainen, joka halusi erota miehestään, joka ei ollut hyvä aviomies, saattoi pyytää miestä poistumaan asunnosta ja ottaa mukaansa kaiken omaisuutensa. Naisilla oli vastuu avioliiton lapsista, ja lapsia kouluttivat äidin perheenjäsenet. Klaanit olivat matrilineaarisia, mikä tarkoittaa, että klaanisiteet kulkivat äidin suvun kautta. Jos pariskunta erosi, nainen piti lapset.

Klaanin päällikkö voitiin milloin tahansa erottaa kyseisen klaanin äitien neuvostossa. Päällikön sisar oli vastuussa seuraavan päällikön nimittämisestä.

Hengelliset uskomukset

Tärkeitä juhlia vietettiin samaan aikaan maatalouskalenterin tärkeimpien tapahtumien kanssa, ja niihin kuului myös sadonkorjuujuhla, jossa kiitettiin sadonkorjuusta. Suuri rauhantekijä (Deganawida) oli heidän profeettansa. Eurooppalaisten saavuttua monet irokeesit ryhtyivät kristityiksi, heidän joukossaan Kateri Tekakwitha, nuori nainen, jonka vanhemmat olivat mohawk-algonkineita. Irokeesien perinteiset uskonnolliset uskomukset yleistyivät jälleen jonkin verran 1700-luvun jälkipuoliskolla irokeesiprofeetan Handsome Laken opetusten myötä.

Perinteinen irokeesien pitkä talo.

Ihmiset

Kansakunnat

Viisi ensimmäistä alla lueteltua kansakuntaa muodostivat alkuperäiset viisi kansakuntaa (lueteltu etelästä pohjoiseen); Tuscarorasta tuli kuudes kansakunta vuonna 1720.

¹ Ei kuulu alkuperäisiin viiteen kansakuntaan; liittyi 1720.
2 Asettui Oneidojen ja Onondagojen väliin^.

Klaanit

Kunkin kuuden kansakunnan sisällä ihmiset jakautuvat useisiin matrilineaarisiin klaaneihin. Klaanien määrä vaihtelee kansakunnittain, tällä hetkellä kolmesta kahdeksaan, ja niillä on yhteensä yhdeksän eri klaaninimeä.

Väestön historia

On vaikea selvittää, kuinka monta irokeesia nykyään on olemassa. Vuonna 1995 Kanadassa asui noin 45 000 irokeesia. Vuoden 2000 väestönlaskennassa 80 822 ihmistä Yhdysvalloissa ilmoitti olevansa irokeeseja, joista 45 217 väitti olevansa vain irokeesitaustaisia. Yhdysvalloissa oli vuonna 1995 noin 30 000 heimorekisteröityä kuuden kansakunnan jäsentä.

Suuri neuvosto

Irokeesiliiton suurneuvosto on 56 hoyenahin (päällikön) tai sachemin kokous, ja tämä määrä ei ole koskaan muuttunut. Nykyään neuvoston paikat jakautuvat kuuden kansakunnan kesken seuraavasti:

• 14 Onondaga
• 10 Cayuga
•   9 Oneida
•   9 Mohawk
•   8 Seneca
•   6 Tuscarora

Kun antropologi Lewis Henry Morgan tutki suurneuvostoa 1800-luvulla, hän piti sitä keskushallintona. Tästä tulkinnasta tuli vaikutusvaltainen, mutta jotkut tutkijat ovat sittemmin väittäneet, että vaikka suurneuvostolla oli tärkeä seremoniallinen tehtävä, se ei ollut hallitus Morganin ajattelemalla tavalla. Tämän näkemyksen mukaan irokeesien poliittiset ja diplomaattiset päätökset tehdään paikallistasolla, ja ne perustuvat siihen, mitä paikalliset yhteisöt ajattelevat. Keskushallitus, joka tekee politiikkaa ja toteuttaa sitä käytännössä koko kansan puolesta, ei ole se tapa, jolla irokeesit hoitavat hallintoa.

Vuonna 1855 Minnie Myrtle huolehti siitä, että yksikään irokeesisopimus ei tullut voimaan, ellei 75 prosenttia miesäänestäjistä ja 75 prosenttia kansakunnan äideistä hyväksynyt sitä. Naisilla oli todellista valtaa, erityisesti oikeus veto-oikeuteen sopimuksia tai sodanjulistuksia vastaan.

Kunkin heimon äitien neuvostot pidettiin erillään miesten neuvostoista. Naiset käyttivät miehiä juoksupoikina lähettääkseen sanan päätöksistään, tai nainen saattoi esiintyä miesten neuvostossa puhumassa ja esittää naisten näkemyksen. Naiset olivat usein niitä, jotka ehdottivat uusia lakeja.