Montevideon yleissopimus
Montevideon yleissopimus valtioiden oikeuksista ja velvollisuuksista on sopimus. Nykyään se on osa kansainvälistä tapaoikeutta. Sopimus allekirjoitettiin Montevideossa, Uruguayssa, 26. joulukuuta 1933 Amerikan valtioiden seitsemännessä kansainvälisessä konferenssissa. Tässä konferenssissa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja ulkoministeri Cordell Hull julistivat niin sanotun hyvän naapurin politiikan, joka vastusti Yhdysvaltain aseellista puuttumista Amerikan maiden välisiin asioihin. Franklin D. Roosevelt yritti tällä sopimuksella kääntää käsitystä "jenkki-imperialismista". Näkemys jenkki-imperialismista johtui hänen edeltäjänsä, presidentti Herbert Hooverin (suurelta osin) käynnistämästä politiikasta. Sopimuksen allekirjoitti 19 valtiota, joista kolme (Brasilia, Peru ja Yhdysvallat) esitti varaumia.
Yleissopimus käsittelee sitä, mikä valtio on ja mitä oikeuksia ja velvollisuuksia valtiolla on. Tunnetuin niistä on 1 artikla, jossa esitetään neljä valtiollisen aseman kriteeriä, jotka on toisinaan tunnustettu kansainvälisen tapaoikeuden tarkaksi selitykseksi:
Valtiolla kansainvälisen oikeuden henkilönä tulisi olla seuraavat ominaisuudet: a) pysyvä väestö, b) määritelty alue, c) hallitus ja d) kyky solmia suhteita muihin valtioihin.
Lisäksi 3 artiklan ensimmäisessä virkkeessä todetaan nimenomaisesti, että "valtion poliittinen olemassaolo on riippumaton muiden valtioiden tunnustamisesta". Tätä kutsutaan valtiollisen aseman deklaratiiviseksi teoriaksi.
Jotkut ovat kyseenalaistaneet näiden kriteerien riittävyyden, koska ne antavat Kiinan tasavallan (Taiwan) kaltaisille vähemmän tunnustetuille yhteisöille tai Sealannin ruhtinaskunnan, Somalimaan tai Liberlandin kaltaisille aliedustetuille tai edustamattomille yhteisöille mahdollisuuden vaatia täyttä valtiollista asemaa. Vaihtoehtoisen konstitutiivisen teorian mukaan valtio on olemassa vain siinä määrin kuin muut valtiot tunnustavat sen. Sitä ei pidä sekoittaa Estradan oppiin.
Jotkut ovat yrittäneet laajentaa valtiollisen aseman määritelmää, mutta heidän kannatuksensa on ollut vähäisempi. Muiden kuin territoriaalisten mikrovaltioiden perustajat sanovat usein, että Montevideon yleissopimuksen vaatimus määritellystä alueesta on epäoikeudenmukainen. Joitakin ei-alueellisia yksiköitä, kuten Maltan suvereenia sotilasritarikuntaa, pidetään kansainvälisen oikeuden subjekteina, mutta ne eivät pyri olemaan valtioita.
Allekirjoittajat
Sopimuksen allekirjoittaneet valtiot ovat: Honduras, Yhdysvallat, El Salvador, Dominikaaninen tasavalta, Haiti, Argentiina, Venezuela, Uruguay, Paraguay, Meksiko, Panama, Guatemala, Brasilia, Ecuador, Nicaragua, Kolumbia, Chile, Peru, Kuuba. Montevideon yleissopimuksessa ainoastaan kodifioitiin olemassa olevia normeja, siinä ei ole mitään uutta. Tästä syystä se ei koske ainoastaan sen allekirjoittaneita vaan kaikkia kansainvälisen oikeuden aloja kokonaisuudessaan.
Euroopan unioni noudattaa Badinterin komitean päälausumassaan Montevideon yleissopimuksen määritelmää valtiosta: valtiolla on alue, väestö ja poliittinen valta. Komitea totesi myös, että valtioiden olemassaolo on tosiasioita koskeva kysymys, kun taas muiden valtioiden tunnustaminen on pelkästään julistusluonteista eikä ole valtiollisuutta määrittävä tekijä.
Vaikka Sveitsi ei olekaan Euroopan unionin jäsen, se noudattaa samaa periaatetta ja toteaa, että "poliittista yksikköä ei tarvitse tunnustaa tullakseen valtioksi eikä valtiolla ole velvollisuutta tunnustaa toista valtiota". Samaan aikaan tunnustaminen ei riitä valtion perustamiseen eikä sen puuttuminen poista sitä."
Aiheeseen liittyvät sivut
- Itsemääräämisoikeus
- Dollaridiplomatia
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mikä on Montevideon yleissopimus?
V: Montevideon yleissopimus valtioiden oikeuksista ja velvollisuuksista on sopimus, joka on nyt osa kansainvälistä tapaoikeutta. Se allekirjoitettiin Montevideossa, Uruguayssa 26. joulukuuta 1933.
K: Kuka julisti hyvän naapuruuden politiikan?
V: Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja ulkoministeri Cordell Hull julistivat hyvän naapuruuden politiikan seitsemännessä kansainvälisessä Amerikan valtioiden konferenssissa.
Kysymys: Mitkä ovat 1 artiklassa esitetyt neljä kriteeriä, joiden perusteella valtio voi olla valtio?
V: 1 artiklassa esitetään neljä kriteeriä valtiolle, jotka on toisinaan tunnustettu kansainvälisen tapaoikeuden täsmälliseksi julistukseksi: pysyvä väestö, määritelty alue, hallitus ja kyky solmia suhteita muihin valtioihin.
Kysymys: Mitä 3 artiklassa sanotaan muiden valtioiden tunnustamisesta?
V: Artiklan 3 ensimmäisessä virkkeessä todetaan nimenomaisesti, että "valtion poliittinen olemassaolo on riippumaton muiden valtioiden tunnustamisesta". Tätä kutsutaan valtiollisen aseman deklaratiiviseksi teoriaksi.
K: Onko valtiollisen aseman määritelmää yritetty laajentaa?
V: Jotkut ovat yrittäneet tehdä valtiollisen aseman määritelmästä laajemman, vaikka niiden kannatus on vähentynyt.
K: Miten muut kuin territoriaaliset mikrovaltiot suhtautuvat tähän vaatimukseen oikeudenmukaisuuden kannalta?
V: Muiden kuin territoriaalisten mikrovaltioiden perustajat sanovat usein, että Montevideon yleissopimuksen vaatimus määritellystä alueesta on epäoikeudenmukainen.
