Montevideon yleissopimus: valtion määritelmä, oikeudet ja kriteerit

Montevideon yleissopimus: selkeä opas valtion määritelmään, oikeuksiin ja neljään kriteeriin (väestö, alue, hallitus, suhteet) kansainvälisessä oikeudessa.

Montevideon yleissopimus valtioiden oikeuksista ja velvollisuuksista on sopimus. Nykyään se on osa kansainvälistä tapaoikeutta. Sopimus allekirjoitettiin Montevideossa, Uruguayssa, 26. joulukuuta 1933 Amerikan valtioiden seitsemännessä kansainvälisessä konferenssissa. Sopimus tuli voimaan vuotta myöhemmin. Tässä konferenssissa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja ulkoministeri Cordell Hull julistivat niin sanotun hyvän naapurin politiikan, joka vastusti Yhdysvaltain aseellista puuttumista Amerikan maiden välisiin asioihin. Franklin D. Roosevelt yritti tällä sopimuksella myös vaikuttaa kuvaan "jenkki-imperialismista", joka oli syntynyt hänen edeltäjänsä, presidentti Herbert Hooverin, politiikan johdosta. Sopimuksen allekirjoitti 19 valtiota, joista kolme (Brasilia, Peru ja Yhdysvallat) esitti varaumia.

Tausta ja merkitys

Montevideon yleissopimus määritteli ensimmäistä kertaa selkeästi kansainvälisoikeudelliset kriteerit valtiolliselle olemassaololle ja käsitteli valtion oikeuksia ja velvollisuuksia. Vaikka sopimus on alueellinen ja soveltuu ensisijaisesti Amerikkoihin, sen artikloja on sittemmin pidetty laajasti merkittävänä lähteenä kansainvälisessä oikeudessa. Monet oikeudelliset oppineet ja kansainväliset elimet viittaavat sopimuksen periaatteisiin arvioidessaan valtiollisuutta ja valtionoikeuksia.

Valtion määritelmä (1. artikla)

Yleissopimuksen tunnetuin kohta on sen 1. artikla, jossa esitetään neljä pääkriteeriä valtiolliselle asemalle. Ne on usein esitetty tiiviinä listana ja ne kuuluvat:

• pysyvä väestö,
• määritelty alue,
• hallitus, ja
• kyky solmia suhteita muihin valtioihin.

Nämä kriteerit toimivat käytännön tarkistuslistana, mutta yksinään ne eivät aina ratkaise valtiollisuuden kysymyksiä kaikissa monimutkaisissa tapauksissa. Sopimuksen 1. artikla keskittyy pääosin formaalisiin ja toiminnallisiin piirteisiin, jotka tekevät yhteisöstä kansainvälisen oikeuden subjektin.

Tunnustaminen ja 3. artikla — deklaratiivinen teoria

3. artiklan ensimmäinen virke toteaa nimenomaisesti, että "valtion poliittinen olemassaolo on riippumaton muiden valtioiden tunnustamisesta". Tätä kutsutaan valtiollisen aseman deklaratiiviseksi teoriaksi: valtio syntyy, kun sen sisäiset kriteerit täyttyvät, eikä ulkopuolinen tunnustus ole ehdoton edellytys valtiollisuudelle.

Toisaalta kansainvälisessä käytännössä tunnustamisella on merkittäviä seurauksia: tunnustaminen avaa usein tien diplomaattisiin suhteisiin, jäsenyyteen kansainvälisissä järjestöissä sekä sopimusoikeudelliseen toimivaltaan laajemmassa kansainvälisessä liikkeessä. Tästä syystä monet lainoppineet puhuvat myös konstitutiivisesta teoriasta, jonka mukaan valtion asema syntyy vasta muiden valtioiden tunnustuksesta tai ainakin vahvistuu merkittävästi sen myötä.

Kiistat ja rajatapaukset

Montevideo-kriteerien riittävyydestä on keskusteltu paljon. Kritiikki kohdistuu erityisesti tilanteisiin, joissa eräät yksiköt näyttävät täyttävän osan kriteereistä mutta jäävät pitkälti ilman laajaa tunnustusta tai kansainvälistä osallistumista. Esimerkkejä keskustelun herättäneistä tapauksista:

• Kiinan tasavalta (Taiwan) — käytännössä toimiva hallinto, pysyvä väestö ja alue, mutta kansainvälinen tunnustus on rajallinen;
• Somaliland — Somaliasta eronnut alue, jolla on toimiva hallinto ja pitkäkestoinen järjestys, mutta laajaa tunnustusta ei ole;
• Sealannin ruhtinaskunta ja Liberland — neuvotteluja tai julistuksia valtiollisuudesta, joiden kansainvälinen asema on hyvin vähäinen;
• erilaiset mikrovaltioiden perustajat ja ei-alueelliset yksiköt, jotka kyseenalaistavat vaatimuksen maantieteellisestä alueesta.

On myös esimerkkejä organisaatioista, joilla on kansainvälistä oikeushenkilöllisyyttä mutta jotka eivät pyri valtiollisuuteen, kuten Maltan suvereeni sotilasritarikunta. Nämä tapaukset korostavat, että valtiollisuus ei ole pelkkä oikeudellinen määritelmä vaan myös poliittinen ja käytännöllinen kysymys.

Oikeudelliset seuraukset ja käytännön vaikutukset

Valtiollisuus tuo mukanaan useita kansainvälisoikeudellisia oikeuksia ja velvollisuuksia. Valtiot voivat mm.:

• solmia ja sitoutua kansainvälisiin sopimuksiin,
• lähettää ja vastaanottaa diplomaattisia edustustoja,
• vaatia suvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden kunnioittamista,
• olla vastuussa kansainvälisistä rikkomuksista (valtionvastuu) ja saada oikeussuojakeinoja.

Käytännössä valtion tunnustaminen vaikuttaa myös siihen, miten muut valtiot ja kansainväliset järjestöt käsittelevät itsehallintoa ja osallistumista kansainväliseen yhteistyöhön. Tunnustaminen voi olla poliittinen väline, mutta se myös usein ratkaisee konkreettiset juridiset seuraukset, kuten pääsyn Yhdistyneiden kansakuntien jäsenyyteen.

Johtopäätös

Montevideon yleissopimus on keskeinen ja pysyvä osa kansainvälisen oikeuden keskustelua valtiollisuudesta. Sen 1. artiklan kriteerit ovat laajasti tunnustettu lähtökohta valtion määrittelyyn, mutta käytännössä valtiollisuuden arviointi on monimutkainen yhdistelmä oikeudellisista kriteereistä ja kansainvälisen politiikan realiteeteista. Siksi sekä deklaratiivinen että konstitutiivinen lähestymistapa vaikuttavat edelleen siihen, miten yhteisöjen valtiollisuutta tunnustetaan ja käsitellään.

Kysymyksiä ja vastauksia

Q: Mikä on Montevideon yleissopimus?

K: Kuka julisti hyvän naapuruuden politiikan?

Kysymys: Mitkä ovat 1 artiklassa esitetyt neljä kriteeriä, joiden perusteella valtio voi olla valtio?

Kysymys: Mitä 3 artiklassa sanotaan muiden valtioiden tunnustamisesta?

K: Onko valtiollisen aseman määritelmää yritetty laajentaa?

K: Miten muut kuin territoriaaliset mikrovaltiot suhtautuvat tähän vaatimukseen oikeudenmukaisuuden kannalta?

Hae kirjaimella