Yhdysvaltain perustuslain 21. lisäys{³"a}{³"a}

Teksti

1 jakso. Kumotaan Yhdysvaltojen perustuslain kahdeksastoista muutosartikla.

2 jakso. Kielletään täten päihdyttävien alkoholijuomien kuljettaminen tai maahantuonti mihin tahansa osavaltioon, territorioon tai Yhdysvaltojen hallussa olevaan alueeseen toimitettavaksi tai käytettäväksi siellä niiden lakien vastaisesti.

3 jakso.
Tämä artikla ei ole voimassa, ellei sitä ole ratifioitu perustuslain muutoksena useiden osavaltioiden yleiskokouksissa perustuslain mukaisesti seitsemän vuoden kuluessa siitä, kun kongressi on toimittanut sen osavaltioille.

Tausta

Perustuslain kahdeksastoista lisäys oli aloittanut Yhdysvalloissa kauden, joka tunnettiin nimellä kieltolaki. Tänä aikana alkoholijuomien valmistus, jakelu ja myynti oli laitonta. Kahdeksannentoista lisäyksen hyväksyminen vuonna 1919 oli raittiusliikkeen päätavoite, mutta se osoittautui pian erittäin epäsuosituksi. Kieltolain aikana rikollisuus oli noussut huimasti, kun gangsterit, kuten Chicagon Al Capone, rikastuivat alkoholin erittäin tuottoisilla mustilla markkinoilla. Liittovaltion hallitus ei kyennyt valvomaan Volstead Actin noudattamista. Vuonna 1932 rikas teollisuusmies John D. Rockefeller Jr. totesi kirjeessään:

Kun kieltolaki otettiin käyttöön, toivoin, että yleinen mielipide tukisi sitä laajasti ja että pian koittaisi päivä, jolloin alkoholin pahat vaikutukset tunnustettaisiin. Olen hitaasti ja vastahakoisesti tullut siihen tulokseen, että näin ei ole käynyt. Sen sijaan juominen on yleisesti ottaen lisääntynyt, kapakka on korvannut saluunan, lainrikkojien suuri armeija on ilmestynyt, monet parhaista kansalaisistamme ovat avoimesti jättäneet kieltolain huomiotta, lain kunnioittaminen on vähentynyt huomattavasti ja rikollisuus on lisääntynyt ennennäkemättömälle tasolle.

Kun yhä useammat amerikkalaiset vastustivat kahdeksastoista lisäystä, poliittinen liike sen kumoamiseksi kasvoi. Kumoamista vaikeutti kuitenkin ruohonjuuritason politiikka. Vaikka Yhdysvaltain perustuslaissa säädetään kahdesta tavasta ratifioida perustuslain muutokset, siihen asti oli käytetty vain yhtä menetelmää. Tämä oli osavaltioiden lainsäätäjien ratifiointi kolmen neljäsosan osavaltioista toimesta. Tuon ajan viisaus oli kuitenkin se, että monien osavaltioiden lainsäätäjät olivat joko velvollisia tai yksinkertaisesti pelkäsivät maltillisuuslobbya. Tästä syystä, kun kongressi ehdotti virallisesti kieltolain kumoamista 20. helmikuuta 1933, se valitsi toisen, V artiklan mukaisen ratifiointitavan. Se on osavaltioiden yleiskokoukset.

Toteutus

Valtion ja paikallinen valvonta

Toisessa jaksossa kielletään alkoholin maahantuonti osavaltion tai alueen lainsäädännön vastaisesti. Tämän on tulkittu antavan osavaltioille periaatteessa ehdottoman määräysvallan alkoholijuomien suhteen. Monet Yhdysvaltojen osavaltiot pysyivät edelleen "kuivina" (osavaltioiden alkoholin kieltäminen) vielä pitkään sen ratifioinnin jälkeen. Mississippi oli viimeinen, ja se pysyi kuivana vuoteen 1966 asti. Kansas jatkoi julkisten baarien kieltämistä vuoteen 1987 asti. Monet osavaltiot ovat nykyään siirtäneet tämän lisäyksen niille antaman alkoholin käyttöä koskevan toimivallan kunnille tai piirikunnille (tai molemmille), mikä on johtanut moniin oikeusprosesseihin ensimmäisen lisäyksen oikeuksista, kun paikallishallinnot ovat yrittäneet peruuttaa anniskelulupia.

Tuomioistuimen päätökset

Pykälän 2 momentti on ollut lähteenä kaikissa korkeimman oikeuden päätöksissä, joissa on käsitelty suoraan 21. lisäystä koskevia kysymyksiä. Varhaisissa tuomioissa esitettiin, että 2 pykälä antoi osavaltioille mahdollisuuden säätää lakeja poikkeuksellisen laajoilla perustuslaillisilla valtuuksilla.

Asiassa State Board of Equalization v. Young's Market Co. (1936) korkein oikeus katsoi, että osavaltio voi vaatia lupamaksua oluen tuonnista muista osavaltioista ja myös oluen valmistuksesta osavaltiossa. Tuomioistuin myönsi, että "ennen 21. lisäystä olisi ilmeisesti ollut perustuslain vastaista", jos osavaltio olisi vaatinut maksua tällaisesta etuoikeudesta.

Asiassa Craig v. Boren (1976) korkein oikeus käsitteli lakiehdotusta, jonka mukaan Oklahoman osavaltiossa alkoholinkäyttöä koskevat ikärajat olisivat erilaiset miehille ja naisille (18 vuotta naisille ja 21 vuotta miehille). Tuomioistuin hylkäsi esityksen, koska sen oletettiin rikkovan neljännentoista lisäyksen tasa-arvoista suojelua koskevaa lauseketta.

Asiassa South Dakota v. Dole (1987) korkein oikeus vahvisti, että joidenkin liittovaltion valtatievarojen pidättäminen osavaltioille, joissa laillinen juomisen ikäraja on alle 21 vuotta, on laillista. Tuomioistuin katsoi, että 21. lisäyksessä säädetyt menovallan rajoitukset eivät estä kongressia saavuttamasta liittovaltion tavoitteita epäsuorasti.

Asiassa 44 Liquormart, Inc. v. Rhode Island (1996) Rhode Islandissa säädettiin laki, jolla kiellettiin alkoholijuomien mainonta paikoissa, jotka eivät myy alkoholia. Kantajat perustelivat kanteensa ensimmäisen lisäyksen mukaisella oikeudellaan sananvapauteen. Tuomioistuin totesi yksimielisessä päätöksessään, että osavaltiot eivät voi käyttää 21. lisäystä ensimmäisen lisäyksen mukaisen sananvapaussuojan rajoittamiseen. Tuomioistuin myönsi kuitenkin, että osavaltiolla oli valtuudet säännellä viinan myyntiä 21. lisäyksen nojalla.