Rustokalat (Chondrichthyes) — hait, rauskut ja kimera

Rustokalat (Chondrichthyes): hait, rauskut ja kimera — anatomia, elintavat, lajitiedot ja suojelu käytännössä yhdellä sivulla.

Tekijä: Leandro Alegsa

Chondrichthyes- eli rustokalat ovat leukakaloja, joilla on parittaiset evät, parittaiset sieraimet, suomut, kaksikammioinen sydän ja luusto, joka on tehty pikemminkin rustosta kuin luusta. Ne jaetaan kahteen alaluokkaan: Elasmobranchii (hait, rauskut ja rauskut) ja Holocephali (chimaera, joita kutsutaan joskus haamuhaitoiksi).



 

Tunnistettavat piirteet

  • Kartiilainen luusto: rustosta muodostunut, joustava tukiranka, joka erottaa rustokalat luukaloista.
  • Dermaalisuomut (placoid-scalet): hampaan kaltaiset suomut, jotka vähentävät vedenvastusta ja suojaavat ihoa.
  • Evät ja pyrstö: parilliset rinta- ja vatsanpuoleiset evät sekä usein epäsymmetrinen (heteroserkiaalinen) pyrstö.
  • Hengitys: useimmilla 5–7 paria kidusaukkoja; ei yleensä uimarakkoa, joten monilla lajeilla on suuri maksa, joka sisältää rasvaa nosteen säätelyyn.
  • Aistit: erikoistuneet aistijärjestelmät kuten lateraaliviiva ja Ampullae of Lorenzini (sähköaistit), jotka havaitsevat saaliin ja ympäristön pienet sähkökentät.
  • Lisääntyminen: useimmilla sisäinen hedelmöitys; lisääntymistapoja ovat muninta (oviparia), munien kehittyminen naarashaivauksessa (ovoviviparia) ja varsinaisesti eläviksi synnyttäminen (viviparia).
  • Hampaat: jatkuvasti uusiutuvat hampaat, usein muotoutuvat suoraan kidusalueen takaa.

Luokittelu ja serkut

Rustokalat jakautuvat kahteen pääryhmään: Elasmobranchii, johon kuuluvat hait ja rauskut (sekä monet muut batoidit kuten kivirauskut; lähdeviitteissä voi esiintyä useita linkkejä samaan ryhmään), ja Holocephali, chimaerat eli niin kutsutut haamuhait. Elasmobrancheihin kuuluu suuri määrä nykyisiä lajeja ja monimuotoisia morfologioita, kun taas Holocephali on pienempi ryhmä, joka elää pääosin syvissä vesissä ja jolla on yhdistetty kiduskansi (operculum) sekä usein leuassa levymaisia hampaita keräilyyn tai murskaamiseen.

Ekologia ja käyttäytyminen

  • Ravinto: lajikohtaisesti vaihteleva: petoista (esim. valkohai) planktonsyöjiin (esim. valashai) sekä pohjaravintoon erikoistuneisiin rauskuihin.
  • Sosiaalinen käyttäytyminen: jotkin lajit ovat yksinäisiä ihmisestä poiketen toiset muodostavat koukeroita tai koulumaista käyttäytymistä erityisesti lisääntymisen tai muuton aikana.
  • Migraatiot: useat lajit vaeltavat pitkiä matkoja lisääntymis-, ruokinta- tai lämpötilasyistä.

Lisääntyminen ja kehitys

Rustokalojen lisääntyminen on monimuotoista. Monet lajit munivat munakoteloita (kutsutaan usein "merenneidon pussukoiksi"), kun taas toisilla lajeilla poikaset kehittyvät äidin sisällä ja syntyvät elävinä. Odotusajat vaihtelevat: joillakin hai-lajeilla ne ovat lyhyitä, mutta esimerkiksi joidenkin hailajien kantama voi kestää yli vuoden. Miehillä klapserit (kaksiosaiset lisärakenteet) toimivat siitoselimiä parittelun aikana.

Fossiilinen historia ja monimuotoisuus

Rustokalat ovat vanha ryhmä, joiden kantamuodot tunnetaan jo devonikaudelta. Fossiiliset selkärankaiset ja hammasjäänteet osoittavat, että rustokalat ovat olleet merkittäviä meriekosysteemien toimijoita satoja miljoonia vuosia. Nykyisissä luokissa on noin 1 000–1 200 tunnettua lajia, ja ne vaihtelevat kooltaan muutaman desimaalin mittaisista lajeista, kuten pienet rauskut, useisiin metreihin ulottuviin lajeihin kuten valashai ja manta.

Uhat ja suojelu

  • Ylikalastus ja sivusaalis: monet lajit kärsivät liian kovasta kalastuksesta; hait usein pyydetään ruuaksi, rasvalle ja erityisesti evien takia.
  • Elinympäristön tuhoutuminen: rannikkoalueiden rakentaminen, veden saastuminen ja pohjanmuokkaus heikentävät lisääntymis- ja ruokailualueita.
  • Suojelutoimet: kansainväliset sopimukset (esim. CITES), suojelualueet, pyyntirajoitukset ja eväkaupan rajoitukset auttavat monia lajeja. Suojelun kannalta on tärkeää seurata populaatioita ja vähentää sivusaalista.

Merkitys ihmiselle

Rustokalojen rooli on ekologisesti keskeinen: ne säätelevät merieliöiden populaatioita ja vaikuttavat ravintoverkkojen toimintaan. Ihmiselle ne ovat tärkeitä sekä taloudellisesti (kalastus, akvaarioala) että kulttuurisesti ja tieteellisesti (esim. aistijärjestelmien tutkimus). Toisaalta konfliktit ihmis–hai -suhteessa ja kestämätön hyödyntäminen ovat aiheuttaneet laajaa huolta.

Rustokalat ovat siis monimuotoinen ja biologisesti merkittävä selkärankaisryhmä, jonka suojelu ja tutkimus ovat tärkeitä merten terveyden ja biodiversiteetin kannalta.

Taksonomia

  • Luokka Chondrichthyes
    • Alaluokka Elasmobranchii (hait, rauskut ja rusket).
      • Superorder Batoidea (rauskut ja luistimet), joka sisältää järjestykset:
        1. Rajiformes (rauskut ja luistimet)
        2. Pristiformes (sahakalat)
        3. Torpediniformes (sähkörauskut)
      • Yläluokka Selachimorpha (hait), joka sisältää järjestykset:
        1. Hexanchiformes Tässä järjestyksessä on kaksi sukua. Tämän luokan lajit eroavat muista haista sen perusteella, että niillä on ylimääräisiä kidusaukkoja (joko kuusi tai seitsemän). Esimerkkejä tästä ryhmästä ovat lehmähait, hapsuhait ja jopa hai, joka ensi näkemältä näyttää merikäärmeeltä.
        2. Squaliformes Tässä järjestyksessä on kolme sukua ja yli 80 lajia. Näillä hailla on kaksi selkäevää, joissa on usein piikkejä, eikä peräevää. Niillä on leikkaamiseen tarkoitetut hampaat sekä ylä- että alaleuassa. Esimerkkejä tästä ryhmästä ovat harjahait, koirahait ja karkeahait.
        3. Pristiophoriformes Tässä järjestyksessä on yksi suku. Nämä ovat sahahait, joilla on pitkulainen, hammastettu kuono, jota ne käyttävät kalojen viiltämiseen, joita ne sitten syövät.
        4. Squatiniformes Tässä järjestyksessä on yksi suku. Nämä ovat litteitä haita, jotka voidaan erottaa samannäköisistä luistimista ja rauskuista sen perusteella, että niillä on päälaen sivuilla kidussäleiköt, kuten kaikilla muillakin hailla. Niillä on pyrstöevä, jonka alempi lapa on paljon pidempi kuin ylempi, ja niitä kutsutaan yleisesti enkelihaiksi.
        5. Heterodontiformes Tässä järjestyksessä on yksi suku. Niitä kutsutaan yleisesti härkähaiksi tai sarvihaiksi. Niillä on erilaisia hampaita, joiden avulla ne voivat tarttua simpukoihin ja murskata niitä.
        6. Orectolobiformes Tässä järjestyksessä on seitsemän sukua. Niitä kutsutaan yleisesti mattohaiksi, ja niihin kuuluvat seeprahait, hoitajahait, wobbegongit ja kaikista kaloista suurin, valashait. Ne erottuvat toisistaan siitä, että niillä on sieraimien reunassa piikkejä. Useimmat, mutta eivät kaikki, ovat yöeläimiä.
        7. Carcharhiniformes Tässä järjestyksessä on kahdeksan sukua. Se on suurin järjestys, jossa on lähes 200 lajia. Niitä kutsutaan yleisesti maahaihiksi, ja joihinkin lajeihin kuuluvat sini-, tiikeri-, härkä-, riutta- ja valtameren valkoposkihait (joita kutsutaan yhdessä rekviemi-haiksi) sekä koirahait, kissahait ja vasarahait. Niitä erottaa toisistaan pitkänomainen kuono ja silmiä hyökkäyksen aikana suojaava silmänrajauskalvo.
        8. Lamniformes Tässä järjestyksessä on seitsemän sukua. Niitä kutsutaan yleisesti makrillihaiksi. Niihin kuuluvat peikkohai, paistihai, megasuu, thresher, makohai ja valkohai. Ne eroavat toisistaan suurten leukojensa ja ovoviviparisen lisääntymisen perusteella. Lamniformes-heimoon kuuluu sukupuuttoon kuollut megalodon (Carcharodon megalodon), joka tunnetaan useimpien sukupuuttoon kuolleiden haiden tapaan vain hampaiden perusteella (ne ovat näiden rustokalojen ainoa luu, ja siksi ne ovat usein ainoita fossiileja, joita on tuotettu). Leuan jäljennös perustui joihinkin suurimmista hampaista (jopa lähes 7 tuuman pituisia) ja antoi viitteitä kalasta, joka saattoi kasvaa 120 jalan pituiseksi. Leuka todettiin epätarkaksi, ja arvioita tarkistettiin alaspäin noin 50 jalkaan.
    • Alaluokka Holocephali (chimaera)



 



Etsiä
AlegsaOnline.com - 2020 / 2025 - License CC3