Oheismusiikki (sivumusiikki) – määritelmä, historia ja tunnetut teokset
Sivumusiikin historia ja määritelmä: oheismusiikin kehitys antiikista nykypäivään sekä tunnetuimmat teokset ja säveltäjät (Mendelssohn, Beethoven, Grieg, Sibelius).
Sivumusiikki on musiikkia, joka on sävelletty näytelmää varten. Se eroaa oopperasta, jossa musiikkia on yleensä koko ajan: sivumusiikki tukee esitystä taustalla, korostaa tunnelmaa tai yhdistää kohtauksia. Tavallisia käyttötapoja ovat musiikkikohtaukset kohtauksien välissä, näytelmän kohokohtien korostaminen sekä näyttelijöiden esittämien laulujen yhteydessä kuultava säestys. Musiikkia kutsutaan usein myös ”oheismusiikiksi”, koska sen ensisijainen tehtävä on palvella tekstiä ja näyttämöä eikä viedä huomiota itse näytelmältä.
Sivumusiikkia käytettiin jo antiikin Kreikassa, ja sitä esiintyi eri muodoissaan myös keskiajalla ja renessanssin ajan näyttämöllä. 1500- ja 1600-luvuilla sivumusiikkia käytettiin erityisesti Shakespearen näytelmissä, joiden hahmot laulavat usein lauluja. Tänä aikana oheismusiikkia esiintyi yleisemmin komedioissa kuin tragedioissa, koska tragedioissa käsiteltiin usein yleviä aiheita ja hahmot esitettiin puhumassa säkeissä eivätkä ”laulavina” hahmoina. Usein lauluja esittivät näytelmissä hahmot kuten paimenet, nymfit tai klovnit, jotka sopivat kevyempään, laululliseen ilmaisuun.
Myöhempinä vuosisatoina sivumusiikki laajeni ja sitä alettiin käyttää kaikenlaisessa vakavassakin draamassa. Joissakin tapauksissa käytettiin suuria orkestereita, ja moni tunnettu säveltäjä kirjoitti teoksia nimenomaan näytelmiä varten. Hyvä esimerkki on Felix Mendelssohnin vuonna 1842 säveltämä oheismusiikki Shakespearen Kesäyön unelmaan, jonka alkusoitto ja kappaleet ovat edelleen helposti tunnistettavia konserttiohjelmissa. Monet säveltäjät tekivät yhteistyötä elävien runoilijoiden kanssa, kuten Goethe ja Schiller. Beethoven sävelsi musiikkia Goethen näytelmään Egmont; tässä musiikki liittyy tiiviisti näytelmän tapahtumiin: alkusoitto kuvaa Espanjan ankaraa sortoaAlankomaissa, josta näytelmä kertoo. Schubertin kuuluisa Rosamunde-ouvertuaari on peräisin näytelmästä Die Zauberharfe (Taikaharppu). Schumannin Manfred-musiikki on poikkeus siinä mielessä, että sitä ei alun perin esitetty näytelmän yhteydessä vaan se syntyi Schumannin omasta kiinnostuksesta ja mielikuvituksesta. Myös myöhemmät säveltäjät, kuten Sibelius (Maeterlinckin näytelmään Pelléas et Mélisande) ja Grieg (Ibsenin näytelmään Peer Gynt), ovat kirjoittaneet merkittäviä oheismusiikin teoksia.
Monet näistä sävellyksistä elävät nykyään itsenäisinä konserttiesityksinä sen sijaan, että ne tulisivat esityksen osana. Erityisesti alkusoitot (sinfoninen esitys ennen näytelmän alkua) ovat suosittuja konsertoissa ja usein ohjelmiston avausnumeroita. Siten sivumusiikki voi siirtyä näyttämöstä konserttisalille ja saada uuden elämän itsenäisenä musiikillisena teoksena.
1900-luvulla perinteistä sivumusiikkia käytettiin teatterissa aiempaa vähemmän, mutta uusia muotoja syntyi. Esimerkiksi Brechtin näytelmät vaativat uudentyyppistä populaarimusiikkia ja lausahdusten, laulujen ja välisoittojen hyödyntämistä poliittisen viestin välittämiseksi. Brecht työskenteli säveltäjien kuten Weillin ja Eislerin kanssa; heidän musiikkinsa muistuttaa usein kabareeta ja toimii suoraan dramaturgian palveluksessa.
Nykyään teatterissa ja esittävissä taiteissa käytetään laajasti erilaisia musiikkimuotoja ja äänimaailmoja. Perinteisen orkesterisävelluksen lisäksi käytetään usein elektronista musiikkia, äänisuunnittelua ja ennakkoon tallennettua äänimateriaalia. Myös elokuvamusiikki (film score) ja musiikilliset elementit musikaaleissa ja performansseissa ovat lähellä sivumusiikkia mutta muodostavat omat erikoisalueensa. Nykyteatterissa musiikki voi olla sekä taustaa että aktiivinen osa dramaturgiaa: se luo tunnelmaa, leikkaa kohtauksia ja ohjaa katsojan tunnekokemusta.
Yhteenvetona: sivumusiikki on näyttämölle sävellettyä musiikkia, jonka tehtävä on tukea ja täydentää näytelmää. Sen historia on pitkä — antiikin Kreikasta nykyaikaan — ja monet tunnetut säveltäjät ovat jättäneet siihen merkittävän perinnön. Vaikka osa sivumusiikin perinteisistä teoksista elää nykyisin konserteissa, sen rooli esittävän taiteen ja elävän teatterin dramaturgiassa jatkuu muuttuvana ja monimuotoisena.
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mitä on oheismusiikki?
V: Sivumusiikki on musiikkia, joka on kirjoitettu näytelmää varten. Sitä käytetään kohtausten välissä tai näytelmän erityisen tärkeissä hetkissä tai näyttelijöiden laulamina lauluina, eikä se ole yhtä tärkeää kuin itse näytelmä.
K: Milloin oheismusiikkia käytettiin ensimmäisen kerran?
V: Sivumusiikkia käytettiin ensimmäisen kerran jo antiikin Kreikassa. Se oli suosittua myös 1500- ja 1600-luvuilla, erityisesti Shakespearen näytelmissä.
K: Miten oheismusiikkia käytettiin komedioissa verrattuna tragedioihin?
V: Komedioissa oheismusiikkia käytettiin usein useammin kuin tragedioissa. Tragediat kertoivat tärkeistä ihmisistä, jotka puhuivat säkeistöissä ja olivat liian jaloja laulamaan, kun taas ihmiset ajattelivat, että komedioissa oli sopivampaa sisällyttää lauluja, joita yleensä lauloivat paimenia, nymfejä tai klovneja esittävät näyttelijät.
Kysymys: Keitä ovat kuuluisat oheismusiikin säveltäjät?
V: Kuuluisia oheismusiikin säveltäjiä ovat Felix Mendelssohn (juhannusyön unelmaa varten), Beethoven (Goethen Egmontia varten), Schubert (Die Zauberharfea varten), Schumann (Manfredia varten), Sibelius (Maeterlinckin Pelléas et Mélisandea varten) ja Grieg (Ibsenin Peer Gyntiä varten).
Kysymys: Sävelletäänkö oheismusiikkia vielä nykyäänkin?
V: Kyllä, vaikka se ei ollutkaan niin yleistä 1900-luvulla, koska poliittiset propagandanäytelmät tarvitsivat uudenlaista populaarimusiikkia. Säveltäjät, kuten Weill ja Eisler, kirjoittivat tällaista kabaree-tyyppistä säestysmusiikkia Brechtin näytelmiin. Nykyään näytelmissä käytetään usein elektronista musiikkia perinteisten orkesterikappaleiden sijasta.
Kysymys: Esitetäänkö näiden sävellysten alkusoittoja yleensä erikseen konserteissa?
V: Kyllä, monet näiden sävellysten overtuureista esitetään nykyään konserteissa erillisinä sen sijaan, että ne esitettäisiin alkuperäisen näytelmän kanssa.
Etsiä