Suupolttoase (sulkukivääri) — määritelmä, tyypit ja historia
Suupolttoase (sulkukivääri) – selkeä määritelmä, tyypit, mustaruutiaseiden historia ja laukaisumekanismit. Tutustu kehitykseen, tunnetuihin malleihin ja käyttöperinteeseen.
Suupolttoase (tunnetaan myös nimillä suulukkoase tai vanhastaan sulkukivääri) on mikä tahansa ampuma-ase, jossa ammus ja yleensä myös ajopanos eli polttoaine ladataan aseen suusta (piipun aukeamasta). Tämä eroaa nykyaikaisista perinteisesti suositummista, takaa eli lukosta ladattavista aseista, joissa lataus tapahtuu piipun takaosasta. Suupolttoaseet ovat usein yksisyöttöisiä, mutta rakenteeltaan ja käyttötavaltaan moninaisia.
Määritelmä ja rakenne
Suupolttoaseissa lataus tapahtuu aina piipun etuosasta. Tyypillinen latausjärjestys on: mitattu annos polttoainetta, ruutia muistuttava täyte tai muu ajopanos, sen päälle joko irtonainen tai kiinteä ammus ja lopuksi sytytyreikä tai -aukko, jonka kautta sytytys tapahtuu. Termi "sulkukivääri" voi viitata myös ampujia, jotka käyttävät näitä aseita. Suupolttoaseita on sekä rihlattu että sileäpiippuinen muotoisina, ja niiden kaliipereja.
Tyypit ja sytytysmenetelmät
Suupolttoaseissa on käytetty useita eri sytytys- ja laukaisumekanismeja ajan kuluessa. Nykykielellä puhutaan erilaisista laukaisumekanismeista, joihin kuuluvat historiallisen kehityksen mukaisesti mm. tikku- eli matchlock-järjestelmä, pyörälukko (wheel lock), kivilukko- eli flintlock-järjestelmä sekä iskusytytysjärjestelmät. Esimerkiksi varhaisista teräväpiippuisista metsästyskivääreistä tunnetaan mm. iskukiväärimallit, kuten Pennsylvania-rynnäkkökivääri (tunnettu myös nimellä Kentucky-rynnäkkökivääri 1800-luvun jälkeen), jotka edustavat yhtä kehityspolkua.
Historia
Suupolttoaseet ovat olleet käytössä keskiajasta lähtien, ja ne olivat laajasti levinneitä aina 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin keskitetyt patruunat ja lukon takalataus alkoivat syrjäyttää niitä sotilas- ja metsästyskäytössä. Erilaiset sytytysratkaisut ja piipun valmistustekniikat kehittyivät vähitellen, jolloin tarkkuus ja latausnopeus paranivat. Rihlattujen suupolttoaseiden tarkkuus teki niistä suositun valinnan pitkän matkan metsästyksessä ja tarkkuusammunnassa.
Käyttö nykypäivänä
Tänään termiä käytetään useimmiten mustaruutiaseisiin liittyen. Harrastus- ja perinnekäytössä suupolttoaseet ovat suosittuja historiallisissa reenactmenteissa, perinteisessä metsästyksessä sekä kokoelmissa. Suupolttoaseissa käytetään yleensä, mutta ei aina, irtonaista polttoainetta (kuten ruutia) ja ammusta sekä erillistä sytytys- tai käynnistysmenetelmää. Myös suurempia kaliipereja on valmistettu; suupolttoasetekniikkaa on sovellettu kaikenlaisista tykeistä aina pienempiin pistooleihin asti.
Turvallisuus ja huolto
Suupolttoaseet vaativat huolellista käsittelyä: oikein mitattu ajopanos, puhdas latausaukko ja sopivat sytytyaineet ovat tärkeitä sekä turvallisuuden että luotettavuuden kannalta. Mustaruutia ja muita perinteisiä polttoaineita käyttävät aseet vaativat säännöllistä puhdistusta ja huoltoa, sillä jäännösaineet korrodoivat ja voivat heikentää piipun sekä lukkojärjestelmän toimintaa. Useissa maissa suupolttoaseiden käyttö ja omistus on säädeltyä, joten paikalliset lait ja määräykset tulee aina tarkistaa ennen aseiden hankintaa tai käyttöä.
Yhteenveto: Suupolttoase on laaja käsite, joka kattaa erilaiset muotoiset ja käyttötarkoitukseltaan vaihtelevat aseet. Ne erottaa nykyaikaisista takalatausaseista se, että lataus tapahtuu piipun suusta, ja niiden historia ulottuu satojen vuosien taakse. Nykyisin suupolttoaseita arvostetaan erityisesti perinteen, historian ja harrastamisen näkökulmista.
Klassinen Kentucky Rifle -sumikuulakivääri.
Historia
Jotkin varhaisimmista suulakkeilla varustetuista aseista olivat tulitikkulukkoja. Tulitikkulukko, joka on saanut nimensä laukaisumekanisminsa mukaan, oli ensimmäinen keksintö, joka mahdollisti molempien käsien pitämisen aseessa ja samalla ampujan silmien pitämisen maalissa. Suunnitelman ansiosta ruudilla täytettyyn räjähdysastiaan voitiin laskea liekillä varustettu kangas tai keppi, jota kutsuttiin "tulitikuksi", joka sytytti pääpanoksen ja laukaisi aseen. Tulitikkulukot ilmestyivät Eurooppaan noin vuonna 1400. Tulitikkulukkomekanismia käytettiin muskettien valmistuksessa. Aseiden piiput olivat sisältä sileät, ja niissä käytettiin pyöreitä kuulapatruunoita. Musketteja käyttäviä henkilöitä kutsuttiin muskettimiehiksi. Hyvin harvoissa pistooleissa käytettiin tätä mallia, mutta jotkin haulikot tältä ajalta olivat tulitikkulukkoja.
Noin vuonna 1509 Wheellock oli seuraava edistysaskel suuliipasinteknologiassa. Siinä ei tarvinnut pitää tulitikkua sytytettynä, vaan kipinä tuotettiin mekaanisesti pyörämekanismin avulla. Niiden valmistaminen oli kuitenkin kallista, ja ne olivat halvempia (puoleen hintaan), joten tulitikkulukot pysyivät edelleen käytössä.
Kesti toiset 200 vuotta parantaa tulitikkulukkoa. Ranskalaisen Marin le Bourgeoysin katsotaan keksineen kivilukkomekanismin joskus 1620-luvulla. Hän oli taiteilija, varsijousiseppä ja aseseppä (harquebuzier). Vuodesta 1660 vuoteen 1840 kaikki eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset armeijat käyttivät kiväärilukkokiväärejä ja -pistooleja. Se tuotti kipinän, kun piikivi iski teräkseen, joka synnytti kipinän ja sytytti sytytysjauheen. Kun sytytysjauhe peitettiin, kunnes ase laukaistiin, se toimi yleensä myös tuulisella tai kostealla säällä. Vuonna 1722 Britannian armeija vaati standardimallia sytytinlukko-musketille. Tuloksena syntynyttä mallia ja sen muunnelmia kutsuttiin Brown Bessiksi. Se oli käytössä 1830-luvulle asti.
Sytytyskorkkimekanismi oli seuraava suuri parannus tuliaseissa. Sitä kutsuttiin myös korkkilukoksi. Sytytyslukko perustui elohopean fulminaatin löytämiseen noin vuonna 1800. Kun elohopea fulminaatti räjähtää, kun sitä lyödään terävällä iskulla. Vuonna 1816 Philadelphiassa asunut taiteilija Joshua Shaw maalasi elohopeafulminaattia kuparikorkkien sisäpuolelle. Hän asensi sen piipun yläpuolella olevaan ampuma-aukkoon pienen nännin päälle. Kun vasara löi sytytyskorkkia, ase laukesi. Vuoteen 1826 mennessä ne olivat yleistyneet ja syrjäyttäneet kivilukon.
Lyömäsytytin poisti räiskintäpannun, piikiven ja räikän. Se lisäsi nännikartioon asetettavan korkin asentamisen, mutta se oli todellinen etu taistelujoukoille. Sytytyskorkit olivat nopeita ladata ja toimivat lähes kaikissa sääolosuhteissa.
Vuonna 1869 keksittiin keskitulipatruuna. Se toimi vain sulkupanosaseissa, ja yhdessä ne syrjäyttivät nopeasti yleisesti käytössä olleen suulakepatruunan.
Animaatio kivilukkomekanismista
Lyömäsytytyskorkit
Sotilas ampuu nykyaikaisella 60 mm:n kranaatinheittimellä.
Kranaatinheittimet
Nykyaikaisissa kranaatinheittimissä käytetään hylsyä, jonka pohjaan on kiinnitetty ajopanos ja sytytin. Toisin kuin vanhemmat sulkukranaatinheittimet, jotka ladattiin samalla tavalla kuin sulkukanuunat, nykyaikaiset kranaatinheittimet laukaistaan pudottamalla kranaatti piippuun. Pohjassa oleva tappi sytyttää sytytysnallin, joka sytyttää sitten pääpanoksen. Sekä nykyaikaista kranaatinheitintä että vanhempaa kranaatinheitintä käytettiin korkeaan kulmatuleen. Koska kranaatinheitintä ei kuitenkaan ladata erillisissä vaiheissa, sen määrittely suuliipaisimeksi on mielipidekysymys. Yksinkertaisimmillaan se kuitenkin ladataan suupäästä.
Cannon
Kiinassa on ollut raakoja suulakekanuunoita noin 1200-luvulta lähtien, mahdollisesti jo aikaisemmin. Yksi ensimmäisistä Euroopassa käytetyistä aseista oli pommiase. Ne olivat eri halkaisijaltaan oleviin piippuihin rakennettuja sulkupanoksia, joilla voitiin ampua mitä tahansa pienestä kivestä 20 tuuman (510 mm) valurautakuulaan. 1500-luvulle tultaessa suulakekanuunat alkoivat korvata pommareita. Valaminen oli parantunut Euroopassa huomattavasti noin vuoden 1570 jälkeen. 1500-luvun alussa ranskalaisia tykkejä käytettiin hajottamaan miesjoukkoja heidän Italiassa tekemissään sotaretkissä. Saksalaisilla oli Euroopan parhaita tykkimiehiä, ja he kehittivät tykkejä, jotka pystyivät osumaan kohteisiin jopa 1 500 metrin (1 400 metrin) päästä. Seuraavaksi ruotsalaiset kehittivät Kustaa Aadolfin johdolla kevyitä tykkejä, joita voitiin helposti liikutella taistelukentällä. Hän käytti valettua 4-pounderia, joka painoi noin 1,8 kiloa ja jota saattoi vetää vain kaksi hevosta.
Vuonna 1742 englantilainen Benjamin Robins kirjoitti New Principles of Gunnery -kirjan, jossa hän lisäsi ballistiikan tieteenalaan. Hän kehitti karronadit, jotka olivat lyhyitä, kevyitä suulakkeellisia sileäpiippuisia tykkejä, joita voitiin käyttää laivojen kansilla. Yhdysvaltain vapaussodan aikana briteillä oli useita erilaisia tykkejä sekä kranaatinheittimiä. Monet amerikkalaisten aseista olivat kaapattuja brittiläisiä tykkejä.
Vuonna 1853 Ranska esitteli Canon-obusier de 12:n, 12-pounderin, joka pystyi ampumaan sekä hauleja että kranaatteja ja jota kutsuttiin myös "Napoleoniksi". Yhdysvaltain armeija otti Napoleon 12-pounderin käyttöön vuonna 1857 mallina 1857 12-pounder Napoleon Field Gun. Siitä tuli suosituin kenttäase molemmilla puolilla Yhdysvaltain sisällissodan aikana. Lopulta ne korvattiin läpimurtotykillä sisällissodan jälkeen.
16-puntarin karonadi noin vuodelta 1800...
Kysymyksiä ja vastauksia
K: Mikä on kuularuisku?
A: Suulipainelaite on tuliase, jossa ammus ja yleensä myös ajopanos ladataan aseen suusta.
K: Miten suulakepistooli eroaa nykyaikaisista tuliaseista?
A: Suulipaineradat eroavat nykyaikaisista suosituimmista sulkupanoksella ladattavista ampuma-aseista.
K: Ketä voidaan pitää suulakekaasuampujana?
V: Termi "sulkukivääriampuja" voi koskea myös ampujia, jotka ampuvat sulkukiväärillä.
K: Minkälaisia suulaskuaseita on olemassa?
V: Taitotermiin kuuluvat rihlattu sipulilatausase ja sileäpiippuinen sipulilatausase.
K: Mitkä ovat nykyaikaisten suulieriöiden laukaisumekanismit?
V: Nykyaikaisissa suulatausaseissa on erilaisia laukaisumekanismeja, kuten sidelock-, flintlock- ja perkussiomalleja Pennsylvanian kivääristä.
K: Minkä tyyppisiin tuliaseisiin sulkukivääriaseita voidaan soveltaa?
V: Sulkukiväärit voivat koskea mitä tahansa tykeistä pistooleihin.
K: Mihin sulkukiväärin latausta käytetään nykyaikana yleisimmin?
V: Nykykäytössä termi "suulataus" koskee tavallisimmin mustaruutiaseiden pienoiskivääreitä, joissa käytetään irtonaista polttoainetta ja ammusta sekä erillistä sytytys- tai käynnistysmenetelmää.
Etsiä