Nimravidae on sukupuuttoon kuollut perhe lihansyöjiin kuuluvassa heimossa. Se on kissaeläinten kaltaisten nisäkkäiden alalahkoon Feliformia kuuluva ryhmä. Ne elivät Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Aasiassa eoseeni- ja mioseenikausista 42–7,2 miljoonaa vuotta sitten (mya). Ryhmä kesti fossiiliaineiston perusteella noin 35 miljoonaa vuotta.
Vaikka jotkut nimravidit muistuttivat fyysisesti Smilodon-suvun sapelihammaskissoja, ne eivät olleet läheistä sukua toisilleen, vaan kehittyivät samankaltaiseen muotoon rinnakkaisen evoluution kautta. Näin syntynyt morfologinen samankaltaisuus johtuu samanlaisista saalistustavoista ja valintapaineista, ei suorasta sukulaisuudesta.
Nimravidien ja kissaeläinten esi-isät erosivat yhteisestä kantamuodosta arviolta noin 50 mya. Useimmilla nimravideilla oli lihaksikas, matala ja kissamainen vartalo, mutta ne erosivat nykyaikaisista kissaeläimistä mm. yleensä lyhyempien jalkojen, lyhyemmän hännän ja erilaisten kallon sekä hampaisiin liittyvien erikoistumien vuoksi.
Morfologia ja sopeumat
Nimravideilla esiintyi laaja kirjo morfologisia muotoja: pienistä kissan kokoisista petoeläimistä suuriin ja voimakkaisiin yksilöihin. Monet lajit olivat rakenteeltaan vankkoja ja sopivat lyhyisiin, voimakkaisiin ponnistuksiin — eli ambush-saaliinpyyntiin. Useilla oli leveät leukaluut, kehittyneet puremalihakset ja erikoistuneita etuhampaita. Joillakin suv uilla yläleuan kulmahampaat olivat pitkät ja sivulta litistyneet, jolloin ne muistuttivat sapelihammaskissojen hampaita.
Joissakin nimravidilajeissa on todettu kallon rakenteita, jotka viittaavat leuan sivulevyihin (mandibular flanges) — nämä rakenteet saattoivat suojata pitkähampaisia kulmahampaita tai tukea leuan toimintaa voimakkaissa puremisssa. Kynsien tarkasta sisäänvedettävyydestä ei ole aina yksiselitteistä näyttöä; kuitenkin terävät, taivutetut kynttä muistuttavat rakenteet viittaavat aktiiviseen saalistukseen.
Ekologia ja elämäntapa
Nimravidit todennäköisesti toimivat alueillaan huippupetoina ja saalistivat eri kokoisia maaeläimiä, kuten varhaisia sorkkaeläimiä ja muita nisäkkäitä. Ne hyödynsivät voimakkaita raajojaan ja purentakykyään joko takaa-ajoon tai yllätysten kautta tapahtuvaan saalistukseen. Eri lajit ja suvut erikoistuivat eri tavoin — osa kehitti pidentyneet kulmahampaat, osa pysyi enemmän yleispetomaisissa muodoissa.
Fossiilit, sukututkimus ja järjestelyt
Fossiileja nimravideista on löydetty laajalta alueelta Pohjois-Amerikkaa, Eurooppaa ja Aasiaa. Tunnettuja sukuja ovat muun muassa Dinictis, Nimravus ja Hoplophoneus, mutta nimravidien luokittelu on ollut tieteellisen keskustelun kohteena. Joitakin varhaisia ja laajalti sapelihammaskaltaisia petoja, kuten nykyisin erillisenä pidettyjä barbourofelideja, on aiemmin sisällytetty nimravideihin — nykypäätelmät eivät ole kaikilta osin yksimielisiä.
Sukupuutto
Nimravidien häviäminen lopulta myoseenikauden lopulla liitetään useisiin tekijöihin: ilmastonmuutokseen (esim. viileneminen ja ympäristöjen muuttuminen), saaliseläinpopulaatioiden muutoksiin sekä kilpailuun kehittyvien kissaeläinten (Felidae) ja muiden petoryhmien kanssa. Yleisesti uskotaan, että kombinaatio ekosysteemimuutoksia ja kilpailupaineita vähensi nimravidien menestymismahdollisuuksia pitkällä aikavälillä.
Tieteellinen merkitys
Nimravideihin liittyvät löydöt antavat arvokasta tietoa siitä, miten samankaltaiset elintavat voivat toisinaan johtaa samankaltaisiin morfologisiin ratkaisuihin riippumatta suorasta sukulaisuussuhteesta. Ne ovatkin keskeinen esimerkki rinnakkaisesta evoluutiosta ja fossiiliaineiston avulla tutkittu vaihe petoeläinten evoluutiossa.
