Bernard Montgomery | Britannian armeijan upseeri

Varhainen elämä

Montgomery syntyi Kenningtonissa Lontoossa vuonna 1887. Hän oli neljäs lapsi yhdeksästä. Hänen vanhempansa olivat pastori Henry Hutchinson Montgomery, angloirlantilainen anglikaaninen pappi, ja Maud Montgomery (o.s. Farrar). Henry Montgomery oli tunnettu brittiläisen Intian valtakunnan virkamiehen Sir Robert Montgomeryn toinen poika, joka kuoli kuukausi Bernardin syntymän jälkeen. Bernardin äiti Maud oli tunnetun saarnamiehen Frederic William Farrarin tytär ja kahdeksantoista vuotta aviomiestään nuorempi. Rakkaudettomasta ympäristöstä tuli Bernardista jonkinlainen kiusaaja, kuten hän itse myöhemmin muisteli: "Olin kauhea pikkupoika. En usko, että kukaan sietäisi nykyään minunlaistani käytöstä." Myöhemmin elämässään Montgomery kieltäytyi antamasta poikansa Davidin olla missään tekemisissä isoäitinsä kanssa ja kieltäytyi osallistumasta tämän hautajaisiin vuonna 1949.

Perhe palasi kerran kotiin Lambethin konferenssia varten vuonna 1897, ja Bernard ja hänen veljensä Harold opiskelivat yhden lukukauden The King's Schoolissa Canterburyssa. Vuonna 1901 piispa Montgomerystä tuli Evankeliumin levittämisyhdistyksen sihteeri, ja perhe palasi Lontooseen. Montgomery kävi St Paul's Schoolia ja sen jälkeen Sandhurstin kuninkaallista sotilasakatemiaa, josta hänet melkein erotettiin, koska hän oli sytyttänyt kadettitoverinsa tuleen tikareilla käydyn tappelun aikana. Valmistuttuaan hän liittyi syyskuussa 1908 kuninkaallisen Warwickshiren rykmentin 1. pataljoonaan kakkosluutnanttina ja palveli ensin Intiassa vuoteen 1913 asti. Hänet ylennettiin luutnantiksi vuonna 1910.

 

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota alkoi elokuussa 1914, ja Montgomery siirtyi rykmenttinsä kanssa Ranskaan samassa kuussa. Puolet hänen pataljoonastaan tuhoutui Monsista vetäytymisen aikana. Méterenissä 13. lokakuuta 1914 liittoutuneiden vastahyökkäyksen aikana tarkka-ampuja ampui häntä oikeaan keuhkoon ja haavoittui niin pahasti, että hänelle kaivettiin hauta, koska hänen odotettiin kuolevan.

Joukkueen kersantti tuli auttamaan häntä, mutta hänet tapettiin. Hän kaatui Montgomeryn päälle. Saksalainen tarkka-ampuja ampui häntä auringonlaskuun asti. Kersantin ruumis suojasi Montgomerya ja kesti suurimman osan vihollisen tulituksesta. Montgomeryyn osui kuitenkin vielä kerran, polveen. Hänelle myönnettiin Distinguished Service Order urheasta johtajuudesta. London Gazette -lehdessä joulukuussa 1914 julkaistussa palkintositaatissa lukee:

Erinomaisen urhea johtaminen 13. lokakuuta, kun hän käänsi vihollisen ulos juoksuhaudoistaan pistimellä. Hän haavoittui vakavasti.

Vuoden 1915 alussa hänet nimitettiin prikaatimajuriksi, joka koulutti Kitchenerin uutta armeijaa, ja hän palasi länsirintamalle vuoden 1916 alussa operaatioiden esikuntaupseeriksi Sommen, Arrasin ja Passchendaelen taisteluihin. Tänä aikana hän kuului IX armeijakuntaan, joka oli osa kenraali Sir Herbert Plumerin toista armeijaa. Koska jalkaväki, tykistö ja pioneerijoukot oli koulutettu yhdessä, harjoiteltu yhdessä ja työskennelty yhdessä, he pystyivät tekemään sen, mitä heiltä pyydettiin, tehokkaasti ja ilman tarpeettomia tappioita.

Montgomery palveli Lysin ja Chemin-des-Damesin taisteluissa ennen kuin hän lopetti sodan yleisesikuntaupseerina 1 ja 47. (2. Lontoon) divisioonan esikuntapäällikkönä, jolla oli väliaikainen everstiluutnantin arvo. Lokakuussa 1918 otetussa valokuvassa tuolloin tuntematon everstiluutnantti Montgomery seisoo Winston Churchillin (sotatarvikeministeri) edessä voitonparaatissa Lillessä.

 

Toinen maailmansota

Britannia julisti sodan Saksalle 3. syyskuuta 1939. 3. divisioona lähetettiin Belgiaan osana Britannian sotaretkikuntaa (BEF). Montgomery ennusti samanlaista katastrofia kuin vuonna 1914, ja niinpä hän vietti valesodan ajan kouluttaen joukkojaan pikemminkin turvalliseen vetäytymiseen kuin hyökkäysoperaatioihin. Tänä aikana Montgomery joutui vakaviin vaikeuksiin esimiestensä kanssa suhtautumisensa vuoksi sotilaidensa seksuaaliterveyteen. Esimiehensä Alan Brooke, II armeijakunnan komentaja, kuitenkin puolusti häntä erottamiselta. Montgomeryn koulutus tuotti tulosta, kun saksalaiset aloittivat hyökkäyksensä Alamaihin 10. toukokuuta 1940 ja 3. divisioona eteni Dijle-joelle ja vetäytyi sitten Dunkerquen puolelle erittäin ammattitaitoisesti palaten Britanniaan ehjänä ja vähäisin tappioin. Operaatio Dynamon aikana - 330 000 BEF:n ja ranskalaisten joukkojen evakuointi Britanniaan - Montgomery oli ottanut II armeijakunnan komennon sen jälkeen, kun Brooke oli ottanut koko BEF:n vt. komennon.

Palattuaan Montgomery ärsytti sotaministeriötä kritisoimalla BEF:n johtamistapaa, ja hänet asetettiin pienemmän sotilasjoukon johtoon. Hänestä tehtiin kuitenkin kylpyläritarikunnan jäsen. Heinäkuussa 1940 hänet nimitettiin vt. kenraaliluutnantiksi ja V-joukkojen komentajaksi, joka vastasi Hampshiren ja Dorsetin puolustuksesta, ja hän aloitti pitkään jatkuneen riidan eteläisen komentajan uuden ylipäällikön Claude Auchinleckin kanssa. Huhtikuussa 1941 hänestä tuli Kentin puolustuksesta vastaavan XII armeijakunnan komentaja. Tänä aikana hän otti käyttöön jatkuvan koulutusjärjestelmän ja vaati sekä upseereilta että muilta upseereilta korkeaa fyysistä kuntoa. Hän erotteli armottomasti upseereita, joiden hän katsoi olevan kykenemättömiä komentamaan toimintaa. Joulukuussa 1941 Montgomerylle annettiin Kaakkoisjoukkojen komento, joka valvoi Kentin, Sussexin ja Surreyn puolustusta. Hän nimesi komentajakuntansa uudelleen Kaakkoisarmeijaksi edistääkseen hyökkäyshenkeä. Tänä aikana hän kehitti ja harjoitteli edelleen ideoitaan ja koulutti sotilaitaan, mikä huipentui toukokuussa 1942 järjestettyyn Tiger-harjoitukseen, johon osallistui 100 000 sotilasta.

Pohjois-Afrikka ja Italia

Montgomeryn varhainen komento

Vuonna 1942 Lähi-itään tarvittiin uusi kenttäkomentaja. Auchinleck toimi sekä Lähi-idän ylipäällikkönä että kahdeksannen armeijan komentajana. Hän oli vahvistanut liittoutuneiden asemaa El Alameinin ensimmäisessä taistelussa, mutta elokuussa 1942 tehdyn vierailun jälkeen pääministeri Winston Churchill korvasi hänet komentajapäällikkönä Alexanderilla ja William Gottilla kahdeksannen armeijan komentajana läntisellä aavikolla. Gottin kuoltua paluulennolla Kairoon Churchill sai Brooken, joka oli tuohon aikaan keisarillisen yleisesikunnan päällikkö, suostuttelemaan Montgomeryn, joka oli juuri nimitetty Alexanderin tilalle brittiläisten maajoukkojen komentajaksi operaatio Torchiin.

Montgomery oli hyvin suosittu kahdeksannen armeijan miesten keskuudessa, ja kun hän otti komennon, armeijan taisteluhenki ja kyvyt paranivat. Otettuaan komentoonsa 13. elokuuta 1942 hänestä tuli heti toiminnan pyörre. Hän määräsi perustettavaksi X-joukkueen, joka sisälsi kaikki panssaridivisioonat taistelemaan hänen XXX-joukkueensa rinnalle, joka koostui kaikista jalkaväkidivisioonista. Tämä ei muistuttanut millään tavalla saksalaista panssarijoukkoa. Yksi Rommelin panssarijoukoista yhdisti jalkaväki-, panssari- ja tykistöyksiköt yhden divisioonan komentajan alaisuuteen. Montgomeryn jalkaväki- ja panssarijoukkojen ainoa yhteinen komentaja oli itse kahdeksannen armeijan komentaja. Correlli Barnett sanoi, että Montgomeryn ratkaisu "...oli kaikin tavoin vastakkainen Auchinleckin ratkaisulle ja kaikin tavoin väärä, sillä se vei olemassa olevaa vaarallista separatismia vielä pidemmälle." Montgomery käytti kaksi kuukautta El Alameinin 48 kilometrin (30 mailin) pituisen rintamalinjan vahvistamiseen. Hän pyysi Alexanderia lähettämään hänelle kaksi uutta brittidivisioonaa (51. Highland- ja 44. divisioona), jotka olivat tuolloin saapumassa Egyptiin ja jotka oli tarkoitus sijoittaa Niilin suiston puolustukseen. Hän siirsi kenttäpäämajan Burg al Arabiin, lähelle ilmavoimien komentopaikkaa, jotta yhdistettyjä operaatioita voitaisiin koordinoida paremmin. Montgomery halusi armeijan, laivaston ja ilmavoimien taistelevan yhdessä saman yksityiskohtaisen suunnitelman pohjalta. Hän määräsi välittömästi vahvistamaan elintärkeää Alam Halfan kukkulaa aivan omien linjojensa takana odottaen saksalaisen komentajan Erwin Rommelin hyökkäävän sieltä, minkä Rommel pian tekikin. Montgomery määräsi kaikki perääntymissuunnitelmat tuhottaviksi. "Olen peruuttanut vetäytymissuunnitelman", hän kertoi upseereilleen ensimmäisessä kokouksessa, jonka hän piti heidän kanssaan aavikolla. "Jos kimppuumme hyökätään, perääntymistä ei tapahdu. Jos emme voi jäädä tänne hengissä, jäämme tänne kuolleina."

Montgomery pyrki esiintymään joukkojen edessä mahdollisimman usein, hän vieraili usein eri yksiköissä ja teki itsensä tunnetuksi miehille ja järjesti usein savukkeiden jakelun. Vaikka hänellä oli vielä aavikolle saapuessaan tavanomainen brittiläinen upseerinhattu, hän käytti hetken aikaa australialaista leveälippistä hattua ennen kuin hän siirtyi käyttämään mustaa barettia (jossa oli kuninkaallisen panssarirykmentin merkki brittiläisen kenraaliupseerin merkin vieressä), josta hänestä tuli merkittävä. Mustan baretin oli antanut hänelle eräs sotilas, kun hän kiipesi panssarivaunuun päästäkseen katsomaan rintamalinjoja lähemmin. Sekä Brooke että Alexander olivat hämmästyneitä ilmapiirin muutoksesta, kun he vierailivat siellä 19. elokuuta, alle viikko sen jälkeen, kun Montgomery oli ottanut komennon.

Ensimmäiset taistelut Rommelin kanssa

Rommel yritti kääntää kahdeksannen armeijan vasemman puolen Alam Halfan taistelussa 31. elokuuta 1942 alkaen. Saksan ja Italian panssarijoukkojen jalkaväkihyökkäys pysäytettiin erittäin raskaissa taisteluissa. Rommelin joukkojen oli vetäydyttävä nopeasti, jotta ne voisivat paeta brittiläisten miinakenttien läpi ja tulla katkaistuksi. Montgomerya kritisoitiin siitä, ettei hän hyökännyt vastahyökkäykseen vetäytyviä joukkoja vastaan välittömästi, mutta hän oli vahvasti sitä mieltä, että hänen kokoamansa brittiläiset joukot eivät olleet vielä valmiita. Hätäinen vastahyökkäys uhkasi pilata hänen strategiansa lokakuun lopulla toteutettavasta omilla ehdoillaan toteutettavasta hyökkäyksestä, jonka suunnittelu oli alkanut pian hänen tultuaan komentajaksi. Hänet vahvistettiin pysyvään kenraaliluutnantin arvoon lokakuun puolivälissä.

Libyan valtaaminen oli välttämätöntä, koska se tarvittiin lentokenttiä Maltan tukemiseksi ja Operaatio Soihdun vastustavien akselivaltojen selustan uhkaamiseksi. Montgomery valmistautui uuteen hyökkäykseen pikkutarkasti saatuaan Churchillin vakuuttuneeksi siitä, että aikaa ei tuhlattu. (Churchill lähetti Alexanderille 23. syyskuuta 1942 sähkeen, joka alkoi näin: "Olemme käsissänne, ja tietenkin voitokas taistelu korvaa paljon viivytyksiä). Hän oli päättänyt olla taistelematta ennen kuin hän uskoi, että voittoon oli valmistauduttu riittävästi, ja hän pani uskomuksensa täytäntöön keräämällä resursseja, yksityiskohtaisella suunnittelulla, kouluttamalla joukkoja - erityisesti miinakenttien raivaamisessa ja yötaisteluissa - ja käyttämällä 252 uusinta amerikkalaisvalmisteista Sherman-panssarivaunua, 90 M7 Priest-haupitsia ja käymällä henkilökohtaisesti jokaisessa hyökkäykseen osallistuvassa yksikössä. Kun hyökkäys oli valmis lokakuun lopulla, Kahdeksannella armeijalla oli 231 000 miestä, mukaan lukien brittiläiset, australialaiset, eteläafrikkalaiset, intialaiset, uusiseelantilaiset, kreikkalaiset ja vapaat ranskalaiset yksiköt.

El Alamein

Toinen El Alameinin taistelu alkoi 23. lokakuuta 1942, ja se päättyi kaksitoista päivää myöhemmin liittoutuneiden ensimmäiseen laajamittaiseen ja ratkaisevaan maavoittoon sodan aikana. Montgomery ennusti oikein sekä taistelun keston että tappioiden määrän (13 500). Pian sen jälkeen, kun brittiläiset panssariyksiköt ja jalkaväki olivat murtautuneet saksalaisten ja italialaisten linjojen läpi ja ajoivat vihollisjoukkoja vauhdilla takaa rannikkotietä pitkin, alueen ylle ryntäsi kuitenkin raju sadekuuro, joka jumiutti panssarivaunut ja tukiautot aavikon mutaan. Montgomery, joka seisoi upseeriensa edessä päämajassa ja oli lähellä kyyneleitä, ilmoitti, että hänen oli pakko keskeyttää takaa-ajo. Corelli Barnett on huomauttanut, että sade osui myös saksalaisiin ja että sää on siksi riittämätön selitys sille, että läpimurtoa ei onnistuttu hyödyntämään, mutta El Alameinin taistelu oli siitä huolimatta ollut suuri menestys. Yli 30 000 vankia otettiin, mukaan luettuna Saksan toinen komentaja, kenraali von Thoma, sekä kahdeksan muuta upseeria. Rommel, joka oli taistelun alkaessa sairaalassa Saksassa, joutui palaamaan sinne 25. lokakuuta 1942, kun kenraali Stumme, joka oli korvannut hänet saksalaisella komentajalla, kuoli sydänkohtaukseen taistelun alkuaikoina.

Tunisia

Montgomery lyötiin ritariksi ja ylennettiin kenraaliksi. Kahdeksannen armeijan myöhemmässä etenemisessä saksalaisten vetäytyessä satoja kilometrejä kohti Tunisiassa sijaitsevia tukikohtia käytettiin hyväksi brittiarmeijan logistisia ja tulivoimaa koskevia etuja välttäen samalla tarpeettomia riskejä. Se antoi liittoutuneille myös merkin siitä, että sodan kulku oli todella kääntynyt Pohjois-Afrikassa. Montgomery säilytti aloitteen ja käytti ylivoimaa silloin, kun se sopi hänelle, pakottaen Rommelin pois jokaisesta peräkkäisestä puolustusasemasta. Maaliskuun 6. päivänä 1943 Rommelin hyökkäys ylimitoitettua kahdeksatta armeijaa vastaan Medeninessä (operaatio Capri), jossa oli suurin saksalaisten panssarijoukkojen keskittymä Pohjois-Afrikassa, torjuttiin onnistuneesti. Kun Montgomery kohtasi Mareth-linjalla 20.3.-27.3. odotettua voimakkaampaa vastarintaa, hän siirtyi yrittämään liikkua saksalaisten sivusta, ja hän sai tuekseen matalalla lentäviä RAF:n hävittäjiä ja pommikoneita.

Tämä kampanja osoitti, että taistelun voittavat tekijät olivat moraali (sairaus ja poissaolot olivat käytännössä poissa kahdeksannesta armeijasta), kaikkien aselajien, myös ilmavoimien, yhteistyö, ensiluokkainen logistinen tuki ja selkeät käskyt. Pohjois-Afrikassa suorittamastaan tehtävästä Yhdysvaltain hallitus myönsi hänelle Legion of Merit -arvonimen ylipäällikön arvossa.

Sisilia

Seuraava suuri liittoutuneiden hyökkäys oli liittoutuneiden hyökkäys Sisiliaan (operaatio Husky). Montgomery piti liittoutuneiden hyökkäystä koskevia alkuperäisiä suunnitelmia, joista Eisenhower ja Alexander olivat periaatteessa sopineet, toteuttamiskelvottomina, koska joukot ja ponnistelut oli erotettu toisistaan. Hän sai muutettua suunnitelmia liittoutuneiden joukkojen keskittämiseksi siten, että Pattonin seitsemäs Yhdysvaltain armeija laskeutui Gelan lahdelle (Sisilian kaakkoisosassa Syrakusan tienoilla maihin laskeutuneen kahdeksannen armeijan vasemmalle puolelle) eikä Sisilian länsi- ja pohjoisosassa sijaitsevan Palermon lähelle. Liittoutuneiden väliset jännitteet kasvoivat, kun amerikkalaiset komentajat Patton ja Bradley (joka komensi tuolloin Pattonin alaisuudessa II Yhdysvaltain armeijakuntaa) ärsyyntyivät, koska he pitivät Montgomerya kerskakuluttajana. He paheksuivat häntä, vaikka hyväksyivätkin hänen taitonsa kenraalina.

Italian kampanja

Syksyllä 1943 Montgomery jatkoi Kahdeksannen armeijan komentamista itse Italian mantereelle tehtävien maihinnousujen aikana. Yhdessä Mark Clarkin viidennen armeijan englantilais-amerikkalaisen maihinnousun kanssa Salernossa (lähellä Napolia) ja brittiläisten laskuvarjojoukkojen merilaskun kanssa Italian kannaksella (mukaan lukien Taranton tärkeä satama, jossa ne nousivat maihin ilman vastarintaa suoraan satamaan) Montgomery johti kahdeksatta armeijaa Italian varvasta ylöspäin. Montgomeryn etenemisen hitautta arvosteltiin jonkin verran. Kahdeksas armeija, joka vastasi liittoutuneiden rintaman itäpuolelta Apenniinien keskiosasta Adrianmeren rannikolle, kävi useita taisteluita, joissa vuorottelivat vuorotellen vastakkaiset etenemislinjan poikki kulkevien jokien ylitykset ja hyökkäykset saksalaisten taitavasti rakennettuja puolustusasemia vastaan, jotka saksalaiset olivat rakentaneet niiden väliin jääville harjuille. Kahdeksas armeija ylitti Sangrojoen marraskuun puolivälissä ja tunkeutui saksalaisten vahvimpaan asemaan Gustavin linjalle, mutta talvisään huonontuessa eteneminen pysähtyi, kun kuljetukset takkuilivat ja ilmatukitoimet kävivät mahdottomiksi. Montgomery inhosi koordinoinnin puutetta, ponnistelujen hajanaisuutta sekä strategista sekasotkua ja opportunismia, joita hän havaitsi liittoutuneiden ponnisteluissa Italiassa, ja hän oli iloinen päästessään pois "koiran aamiaisesta" 23. joulukuuta.

Normandia

Montgomery palasi Britanniaan ja otti komentoonsa 21. armeijaryhmän, joka koostui kaikista liittoutuneiden maavoimista, jotka osallistuisivat operaatio Overlordiin, Normandian maihinnousuun. Maihinnousua oli suunniteltu alustavasti jo kahden vuoden ajan, viimeisimpänä COSSAC:n (liittoutuneiden ylipäällikön esikuntapäällikkö) toimesta.

Montgomeryn alkuperäinen suunnitelma oli todennäköisesti välitön läpimurto kohti Caenia. Hänellä ei ollut aluksi tarpeeksi miehiä, joten hän aloitti taistelusarjan, jossa Britannian, Kanadan ja Yhdysvaltain armeijat vangitsivat ja kukistivat saksalaiset joukot Normandiassa Falaise-taskussa. Heinäkuun puoliväliin mennessä Cotentinin niemimaa oli miehitetty ja Caen vallattu.

Eteneminen Reinille

Koska amerikkalaisten joukkojen määrä Euroopan sotatoimialueella kasvoi (kun D-Dayn aikaan viisi divisioonaa kymmenestä oli 72 divisioonaa 85:stä vuonna 1945), oli poliittisesti mahdotonta, että maavoimien komentaja olisi ollut britti. Normandian sotaretken päätyttyä kenraali Eisenhower otti itse vastuulleen maavoimien komentajan tehtävät jatkaen samalla ylipäällikkönä, ja Montgomery jatkoi 21. armeijaryhmän komentamista, joka koostui nyt pääasiassa brittiläisistä ja kanadalaisista yksiköistä. Montgomery paheksui katkerasti tätä muutosta, vaikka siitä oli sovittu ennen D-Dayn maihinnousua. Winston Churchill yllytti Montgomeryn kenttämarsalkaksi korvaukseksi.

Montgomery onnistui taivuttelemaan Eisenhowerin hyväksymään hänen strategiansa, jonka mukaan Ruhrin alueelle suuntautuva hyökkäys oli yksi ainoa hyökkäys operaatio Market Gardenissa syyskuussa 1944. Se oli Montgomeryn taisteluille epätyypillistä: hyökkäys oli strategisesti rohkea, mutta huonosti suunniteltu. Montgomery ei joko saanut tai jätti huomiotta ULTRA-tiedustelutiedot, jotka varoittivat saksalaisten panssariyksiköiden läsnäolosta hyökkäyspaikan lähellä. Tämän seurauksena operaatio epäonnistui, ja brittiläinen 1. ilmavoimien divisioona tuhoutui Arnhemin taistelussa ja kaikki toiveet Saksan valtaamisesta vuoden 1944 loppuun mennessä menetettiin.

Montgomeryn keskittyminen Ruhrin ponnisteluihin oli myös häirinnyt häntä olennaisesta tehtävästä, joka oli Schelden raivaaminen Antwerpenin valtauksen aikana, joten Arnhemin jälkeen Montgomeryn ryhmän käskettiin keskittyä tähän, jotta Antwerpenin satama voitaisiin avata.

Kun yllätyshyökkäys Ardenneille tapahtui 16. joulukuuta 1944 ja Ardennien taistelu alkoi, Yhdysvaltain 12. armeijaryhmän rintama oli jakautunut siten, että suurin osa Yhdysvaltain ensimmäisestä armeijasta oli saksalaisten "pullistuman" pohjoispuolella. Armeijaryhmän komentaja, kenraali Omar Bradley, sijaitsi Luxemburgin läpimurron eteläpuolella, ja Yhdysvaltain ensimmäisen armeijan komentamisesta tuli ongelmallista. Montgomery oli lähin komentaja paikan päällä, ja 20. joulukuuta Eisenhower (joka oli Versailles'ssa) siirsi Courtney Hodgesin Yhdysvaltain ensimmäisen armeijan ja William Simpsonin Yhdysvaltain yhdeksännen armeijan 21. armeijaryhmäänsä, vaikka Bradley vastusti sitä kiivaasti kansallisista syistä. Montgomery ymmärsi tilanteen nopeasti, kävi itse kaikkien divisioonien, joukko-osastojen ja armeijoiden kenttäkomentajien luona ja perusti yhteysupseeriensa "Phantom"-verkoston. Hän ryhmitti brittiläisen XXX-joukkueen strategiseksi reserviksi Maas-joen taakse ja organisoi uudelleen Yhdysvaltojen puolustuksen pohjoisessa olkapäässä lyhentämällä ja vahvistamalla linjaa ja määräämällä St Vithin evakuoinnin. Saksan 5. panssariarmeijan komentaja Hasso von Manteuffel sanoi:

Amerikkalaisen 1. armeijan operaatiot olivat kehittyneet sarjaksi yksittäisiä hallussapitotoimia. Montgomeryn panos tilanteen korjaamiseksi oli se, että hän muutti sarjan yksittäisiä toimia yhtenäiseksi taisteluksi, joka käytiin selkeän ja tarkan suunnitelman mukaisesti. Hänen kieltäytymisensä ennenaikaisista ja hajanaisista vastahyökkäyksistä mahdollisti sen, että amerikkalaiset pystyivät kokoamaan reservinsä ja estämään saksalaisten yritykset laajentaa läpimurtoaan.

Eisenhower oli silloin halunnut Montgomeryn lähtevän hyökkäykseen 1. tammikuuta kohtaamaan Pattonin armeijaa, joka oli aloittanut etenemisen etelästä 19. joulukuuta, ja siten saamaan saksalaiset ansaan. Montgomery kieltäytyi kuitenkin lähettämästä huonosti valmistautuneena pitämäänsä jalkaväkeä lumimyrskyyn ja strategisesti merkityksettömälle maa-alueelle. Hän aloitti hyökkäyksen vasta 3. tammikuuta, jolloin saksalaiset joukot olivat päässeet pakenemaan. Suuri osa amerikkalaisista sotilaista oli sitä mieltä, että hänen ei olisi pitänyt viivytellä, vaikka hänelle olikin ominaista, että hyökkäyksen valmistelut olivat pitkälliset. Taistelun jälkeen Yhdysvaltain ensimmäinen armeija palautettiin 12. armeijaryhmään; Yhdysvaltain yhdeksäs armeija pysyi 21. armeijaryhmän alaisuudessa, kunnes se ylitti Reinin.

Montgomeryn 21. armeijaryhmä eteni helmikuussa 1945 Reinille operaatioiden Veritable ja Grenade avulla. Huolellisesti suunniteltu Reinin ylitys tapahtui 24. maaliskuuta. Vaikka se onnistui, se tapahtui viikkoja sen jälkeen, kun amerikkalaiset olivat yllättäen vallanneet Ludendorffin sillan Remagenissa ja ylittäneet joen. Montgomeryn joen ylitystä seurasi Saksan armeijaryhmä B:n saartaminen Ruhrin alueella. Aluksi Montgomeryn tehtävänä oli vartioida amerikkalaisten etenemisen sivustaa. Tätä kuitenkin muutettiin, jotta puna-armeijan eteneminen Tanskaan ei olisi enää mahdollista, ja 21. armeijaryhmä miehitti Hampurin ja Rostockin ja sulki Tanskan niemimaan.

Montgomery hyväksyi 4. toukokuuta 1945 Lüneburgin nummella Pohjois-Saksan, Tanskan ja Alankomaiden saksalaisten joukkojen antautumisen. Tämä tapahtui yksinkertaisesti teltassa ilman mitään seremonioita. Samana vuonna hänelle myönnettiin Tanskan korkein kunniamerkki, norsuristi.

 
Montgomery (vasemmalla), ilmavoimien marsalkka Sir Arthur Coningham (keskellä) ja Britannian toisen armeijan komentaja kenraaliluutnantti Sir Miles Dempsey keskustelevat kokouksen jälkeen, jossa Montgomery antoi toiselle armeijalle käskyn aloittaa Reinin ylitys.  


Montgomery ja Kanadan ensimmäisen armeijan upseerit. Vasemmalta kenraalimajuri Vokes, kenraali Crerar, sotamarsalkka Montgomery, kenraaliluutnantti Horrocks, kenraaliluutnantti Simonds, kenraalimajuri Spry ja kenraalimajuri Mathews.  


Jalkaväen eteneminen El Alameinin taistelussa.  


Montgomery Grant-panssarivaunussa Pohjois-Afrikassa marraskuussa 1942. Hänen avustajansa (kuvassa hänen takanaan kiikareilla katsomassa) kaatui taistelussa vuonna 1945.  

Myöhempi elämä

Sodan jälkeen Montgomerystä tuli Britannian miehitysjoukkojen komentaja ja liittoutuneiden valvontaneuvoston brittiläinen jäsen. Hänestä tehtiin Alameinin 1. varakreivi Montgomery vuonna 1946. Hän toimi keisarillisen yleisesikunnan päällikkönä vuodesta 1946 vuoteen 1948 Alanbrooken seuraajana, mutta hän epäonnistui suurelta osin, koska tehtävä vaati strategisia ja poliittisia taitoja, joita hänellä ei ollut. Hän puhui harvoin kollegojensa kanssa ja lähetti sijaisensa heidän kokouksiinsa. Hän joutui riitaan erityisesti Arthur Tedderin kanssa, joka oli ylipäällikön sijaisena halunnut Montgomeryn erotettavan Normandian taistelun aikana ja joka oli nyt ilmavoimien esikuntapäällikkö. Kun Montgomeryn toimikausi päättyi, pääministeri Clement Attlee nimitti seuraajaksi kenraali (myöhemmin kenttämarsalkka) William Slimin; kun Montgomery protestoi, että hän oli jo luvannut paikan suojattinsa, kenraali Crockerin, joka oli entinen joukko-osastojen komentaja vuosien 1944-5 sotaretkeltä, Attleen sanotaan sanoneen ikimuistoisen vastauksen: "Kertokaa se hänelle".

Montgomerystä tuli sitten Länsi-Euroopan unionin ylipäällikkökomitean puheenjohtaja. Nigel Hamiltonin teoksen Life of Montgomery of Alamein 3. niteessä kerrotaan hyvin Montgomeryn ja hänen maavoimiensa päällikön, ranskalaisen kenraalin, välisistä kiistoista, jotka aiheuttivat hajaannusta unionin päämajassa. Niinpä hänestä tuli mielellään Eisenhowerin sijainen Pohjois-Atlantin liiton Euroopan joukkoja perustettaessa vuonna 1951. Hän oli tehokas kenraalitarkastaja ja järjesti hyviä harjoituksia, mutta hän oli poliittisesti liian kaukana tehtävistään, ja hänen vaativa tapansa ja tehokkuuden korostaminen aiheuttivat pahaa mieltä. Hän jatkoi Eisenhowerin seuraajien Matthew Ridgwayn ja Al Gruentherin alaisuudessa, kunnes jäi eläkkeelle lähes 71-vuotiaana vuonna 1958. Hänen äitinsä kuoli vuonna 1949; Montgomery ei osallistunut hautajaisiin väittäen olevansa "liian kiireinen". Hän oli Surreyn Leatherheadissa sijaitsevan St John's Schoolin hallintoelimen puheenjohtaja vuosina 1951-1966 ja antelias tukija. Montgomery oli kunniajäsen Winkle Clubissa, joka on tunnettu hyväntekeväisyysjärjestö Hastingsissa, East Sussexissa, ja hän esitteli Winston Churchillin klubille vuonna 1955.

Vuonna 1953 Hamiltonin koululautakunta Kanadan Ontarion Hamiltonissa kirjoitti Montgomerylle ja pyysi lupaa nimetä hänen mukaansa uusi koulu kaupungin itäpäässä. Viscount Montgomery Elementarya mainostettiin "Pohjois-Amerikan nykyaikaisimpana kouluna" ja Hamiltonin suurimpana yksikerroksisena kouluna, kun se vihittiin käyttöön 14. maaliskuuta 1951. Koulu avattiin virallisesti 18. huhtikuuta 1953, ja Montgomery oli paikalla lähes 10 000 onnentoivottajan joukossa. Hän antoi avajaisissa tunnuslauseen "Gardez Bien" oman perheensä vaakunasta.

Montgomery kutsui koulua "rakkaaksi kouluksi" ja vieraili siellä viisi kertaa, viimeksi vuonna 1960. Viimeisellä vierailullaan hän sanoi "omille" oppilailleen:

Tehdään Viscount Montgomeryn koulusta Hamiltonin, Ontarion ja Kanadan paras koulu. En yhdistä itseäni mihinkään, mikä ei ole hyvää. On teidän tehtävänne huolehtia siitä, että kaikki tässä koulussa on hyvää. Oppilaiden tehtävänä on olla parhaimmillaan paitsi koulussa myös käyttäytymisessä Viscountin ulkopuolella. Koulutus ei ole vain jotain, joka auttaa sinua läpäisemään kokeet ja saamaan työpaikan, vaan sen tarkoituksena on kehittää aivojasi ja opettaa sinua hallitsemaan faktoja ja tekemään asioita.

Ennen eläkkeelle jäämistään Montgomeryn suorasukaisia näkemyksiä joistakin aiheista, kuten rodusta, ei useinkaan virallisesti käsitelty. Eläkkeelle jäätyään nämä suorasukaiset näkemykset tulivat julkisiksi ja hänen maineensa kärsi. Hän kannatti apartheidia ja Kiinan kommunismia Mao Zedongin aikana ja vastusti homoseksuaalisuuden laillistamista Yhdistyneessä kuningaskunnassa väittäen, että vuoden 1967 Sexual Offences Act oli "peruskirja huorittelulle" ja että "ranskalaiset saattavat suvaita tällaista, mutta me olemme brittejä - luojan kiitos". Useat Montgomeryn elämäkerran kirjoittajat, kuten Chalfont (joka totesi, että "hänen suhteissaan poikiin ja nuoriin miehiin" oli jotakin "häiritsevän epäselvää") ja Nigel Hamilton (2002), ovat kuitenkin esittäneet, että Montgomery saattoi itse olla tukahdutettu homoseksuaali. 1940-luvun lopulla hänellä oli kiintymyksellinen ystävyyssuhde 12-vuotiaan sveitsiläispojan kanssa.

Montgomeryn muistelmissa (1958) arvosteltiin ankarasti monia hänen sodanaikaisia tovereitaan, myös Eisenhoweria, jota Montgomery syytti muun muassa sodan pitkittymisestä vuodella huonon johtamisen vuoksi. Nämä syytökset päättivät Montgomeryn ja Eisenhowerin ystävyyden, eikä vähiten siksi, että Eisenhower oli tuolloin vielä Yhdysvaltain presidentti. Häneltä riistettiin Alabaman Montgomeryn kunniakansalaisuus, ja eräs italialainen upseeri haastoi hänet kaksintaisteluun. Kenttämarsalkka Auchinleck uhkasi häntä oikeustoimilla, koska hän oli vihjannut, että Auchinleck oli aikonut vetäytyä Alameinin asemista, jos häntä vastaan hyökättäisiin uudelleen, ja hän joutui pitämään radiolähetyksen (20. marraskuuta 1958), jossa hän ilmaisi kiitollisuutensa Auchinleckille siitä, että hän oli vakauttanut rintaman Alameinin ensimmäisessä taistelussa. Hänen muistelmiensa vuoden 1960 painoksessa on kustantajan huomautus (vastapäätä sivulla 15), jossa kiinnitetään huomiota tähän lähetykseen ja todetaan, että kustantajan mielestä lukija saattoi olettaa Montgomeryn tekstin perusteella, että Auchinleck oli suunnitellut vetäytymistä, ja huomautetaan, että näin ei todellisuudessa ollut.

Montgomerystä ei koskaan nostettu kreivin arvoon kuten muita sodanaikaisia komentajia Harold Alexanderia, Louis Mountbattenia ja jopa Archibald Wavellia, mutta toisin kuin heistä, hän ei ollut koskaan toiminut teatterin ylipäällikkönä tai korkeassa poliittisessa virassa. Virallinen tehtävä, jonka hän vaati suorittavansa myöhempinä vuosinaan, oli valtion miekan kantaminen parlamentin avajaisissa. Hänen lisääntyvä haurastumisensa herätti kuitenkin huolta hänen kyvystään seistä pitkiä aikoja raskasta asetta kantaessaan. Pelot osoittautuivat lopulta todeksi, kun hän lyyhistyi kesken seremonian vuonna 1968 eikä enää suorittanut tätä tehtävää.

 
Montgomeryn patsas Whitehallissa Lontoossa paljastettiin vuonna 1980.  


Montgomery CIGS:nä Wavellin ja Auchinleckin kanssa.  


Montgomery ja neuvostokenraalit Zhukov, Sokolovski ja Rokossovski Brandenburgin portilla 12. heinäkuuta 1945.