Radu Lupu – romanialainen pianisti ja palkittu Schubert-tulkki

Varhainen elämä ja koulutus

Lupu syntyi Galațissa, Romaniassa 30. marraskuuta 1945 asianajaja Meyer Lupun ja kielitieteilijä Ana Gaborin poikana. Lupu "oli aina ilmaissut itseään laulamalla", ja hän sai ensimmäisen pianonsa 5-vuotiaana. Hän aloitti pianonsoiton opinnot vuonna 1951, kuusivuotiaana, Lia Busuioceanun johdolla. Hän debytoi julkisesti 12-vuotiaana vuonna 1957 konsertissa, jossa kuultiin hänen omia sävellyksiään. Hän kertoi The Christian Science Monitor -lehdelle vuonna 1970, että "alusta alkaen pidin itseäni säveltäjänä. Olin varma, ja kaikki muutkin olivat varmoja, että jonain päivänä minusta tulisi kuuluisa säveltäjä". Hän lopetti säveltämisen noin neljä vuotta myöhemmin ja sanoi, että hänestä olisi "paljon parempi pianistina".

Valmistuttuaan Galațin lukiosta ja valmistuttuaan Brașovin kansakoulusta, jossa hän opiskeli harmoniaa ja kontrapunktia Victor Bickerichin johdolla, Lupu jatkoi pianonsoiton opintojaan Bukarestin konservatoriossa (1959-1961) Florica Musicescun (joka opetti myös Dinu Lipattia) ja Cella Delavrancean johdolla ja opiskeli myös sävellystä Dragos Alexandrescun johdolla. Hän sai 16-vuotiaana vuonna 1961 stipendin Moskovan P.I. Tšaikovskin valtion konservatorioon, jossa hän opiskeli seitsemän vuotta. Moskovassa hän opiskeli ensin kaksi vuotta Galina Eguiazarovan (Alexander Goldenweiserin oppilaan) ja sitten Heinrich Neuhausin (joka opetti myös Svjatoslav Richteriä ja Emil Gilelsia) ja myöhemmin tämän pojan Stanislav Neuhausin johdolla. Hän valmistui vuonna 1969. Kun Lupulta kuitenkin kysyttiin vuoden 1981 haastattelussa, millaisia vaikutteita hänen opettajillaan oli häneen, hän vastasi pitävänsä itseään enemmän audodidaktisena: "Ensimmäinen opettajani vei minut jokaiseen orkesterikonserttiin, ja olen myös kiitollinen siitä, mitä opin Moskovassa, mutta pidän itseäni periaatteessa (musiikissa joka tapauksessa) enemmän autodidaktisena ihmisenä. Otin oppia Furtwängleriltä, Toscaninilta, kaikkialta... enemmän ja enemmän sen jälkeen, kun lähdin Moskovasta."

Varhainen ura

Vuonna 1965 Lupu sijoittui viidenneksi kansainvälisessä Beethovenin pianokilpailussa Wienissä. Seuraavana vuonna Lupu voitti ensimmäisen palkinnon toisessa Van Cliburnin kansainvälisessä pianokilpailussa; hän sai myös erikoispalkinnot parhaasta tilausteoksen esityksestä (Willard Straightin "Structure for Piano") ja parhaasta Aaron Coplandin pianosonaatin osan esityksestä. Washington Postin Paul Hume kuvaili hänen esitystään Sergei Prokofjevin pianokonserton nro 2 (op. 16) ensimmäisestä osasta, joka oli pakollinen teos, "kuuden finalistin joukosta tulisimmaksi ja jyrisevimmäksi". Prokofjevin lisäksi hän esitti Beethovenin pianokonserton nro 5 (op. 73). Tuomaristossa mukana ollut Alicia de Larrocha sanoi, että Lupu oli nero. "En odottanut sitä ollenkaan. Olen aivan sanaton", Lupu sanoi voittonsa jälkeen. Pian kilpailun jälkeen, huhtikuussa 1967, Lupu debytoi New Yorkin Carnegie Hallissa, jossa hän soitti Beethovenin, Schubertin ja Chopinin teoksia. Lupu ei kuitenkaan osallistunut moniin muihin palkinnon mukanaan tuomiin esiintymisiin, vaan päätti palata Moskovaan jatkamaan opintojaan.

Vuosi Cliburn-kilpailun voiton jälkeen, vuonna 1967, Lupu voitti ensimmäisen palkinnon George Enescun kansainvälisessä pianokilpailussa. Kaksi vuotta myöhemmin, lokakuussa 1969, hän voitti Leedsin kansainvälisen pianokilpailun, jonka finaalissa hän esitti Beethovenin pianokonserton nro 3 (op. 37). Seuraavassa kuussa, marraskuussa 1969, Lupu soitti ensimmäisen soolokonserttinsa Lontoossa; The Times -lehden Joan Chissell kirjoitti hänen esittämästään Beethovenin pianosonaatista nro 7 konsertissa: "Hän toi sen, mikä näytti elämänkokemukselta, vuorotellen lohduttomuuteen ja ylpeyteen. Koskaan ei musiikki voinut tulla lähemmäksi puhetta."

Maalis- ja huhtikuussa 1970 Lupu levytti Decca Recordsille ensimmäisen kerran Brahmsin h-molli-rapsodian (op. 79 nro 1) ja Kolme intermezziä (op. 117) sekä Schubertin a-molli-pianosonaatin (D. 784). Hän pysyi Deccan yksinoikeusartistina ja levytti levy-yhtiölle seuraavat 23 vuotta. Elokuussa 1970 24-vuotias pianisti debytoi The Proms -tapahtumassa esittämällä Brahmsin pianokonserton nro 1 (op. 15) BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa Edo de Waartin johtamana Royal Albert Hallissa. Marraskuussa 1970 hän levytti Deccalle ensimmäisen konserttotallenteensa, Beethovenin pianokonserton nro 3 Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa Lawrence Fosterin johdolla; hän levytti myös Beethovenin 32 muunnelmaa c-molli (WoO 80).

Lupun ensimmäiset suuret konsertit Yhdysvalloissa Leeds-kilpailun voiton jälkeen olivat helmikuussa 1972 Clevelandin orkesterin kanssa Brahmsin 1. pianokonsertto Daniel Barenboimin johdolla Carnegie Hallissa New Yorkissa ja lokakuussa 1972 Chicagon sinfoniaorkesterin kanssa Beethovenin 3. pianokonsertto Carlo Maria Giulinin johdolla. Brahmsin esityksen Clevelandin orkesterin ja Barenboimin kanssa arvosteli New York Timesin Pulitzer-palkittu musiikkikriitikko Harold C. Schonberg, joka oli kymmenen vuotta aiemmin arvostellut erityisesti kuuluisaa New Yorkin filharmonikkojen konserttoa 6. huhtikuuta 1962, jossa Glenn Gould soitti saman konserton Leonard Bernsteinin johtamien New Yorkin filharmonikkojen kanssa. Schonberg arvosteli myös Lupun ja Barenboimin esitystä ja kirjoitti, että sitten Bernsteinin ja Gouldin esityksen konserttoa "ei ole tulkittu näin", ja kuvaili sitä "tahalliseksi, episodimaiseksi ja maneeriseksi, itseriittoiseksi ja oikukkaaksi". Hän kuitenkin lisäsi, että "kaikkien eksentrisyyksien läpi tuli kuitenkin tunne kahdesta nuoresta muusikosta, jotka yrittävät kovasti päästä ulos rutiineista ja silloin tällöin todella onnistuvat", mutta että "tulevina vuosina tällainen lähestymistapa voi olla heille sopiva". Juuri nyt se ei onnistu".

Kasvava suosio

Vaikka Schonberg oli suhtautunut kriittisesti Lupun debyyttiin Barenboimin johtaman Clevelandin orkesterin kanssa helmikuussa 1972, hän oli paljon innostuneempi Lupun esityksestä marraskuussa 1972 Beethovenin pianokonsertosta nro 5 Lawrence Fosterin johtaman Kuninkaallisen filharmonisen orkesterin kanssa Carnegie Hallissa ja kirjoitti The New York Timesissa, että "hänen esityksensä teki paljon lunastaakseen vaikutuksen, jonka hän oli tehnyt viime kaudella Brahmsin d-molli-konsertossa. Silloin hän kuulosti maneeriselta, hienovaraiselta ja keinotekoiselta. Tällä kertaa hän oli erilainen pianisti." Schonberg lisäsi:

Hänen julistuksensa kadenssin kaltaisessa avauksessa oli suuri ja rohkea, ja siinä oli läpitunkeva, joskin lasimainen sointi. Tämä loi pohjan tuliselle esitykselle, joka oli jatkuvasti mielenkiintoinen. Se saattoi olla hieman kolkutteleva, siitä saattoi puuttua väriresursseja, mutta siinä oli vauhtia ja siinä oli ideoita. Ja sillä oli loistava vauhti lukuun ottamatta muutamia huonoja rytmisiä ryhmittelyjä hitaassa osassa.

Seuraavana vuonna Lupu levytti Schumannin (op. 54) ja Griegin (op. 16) pianokonsertot Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa André Previnin johdolla, ja Gramophone luonnehti levytystä "mahtipontiseksi". Helmikuussa 1974 Lupu esiintyi New Yorkin Hunter Collegessa konsertissa, josta The New York Timesin John Rockwell oli haltioissaan. Rockwell julisti Lupun "ei tavalliseksi pianistiksi" ja kirjoitti Lupun esityksestä Schubertin pianosonaatista B-duuri (D. 960):

Schubertin aikana yleisön tarkkaavainen hiljaisuus oli kuitenkin poikkeuksellista. Oli kuin herra Lupu olisi käyttänyt jonkinlaista alkemiaa loitsiakseen kaikki. Juuri niin hän tekikin, sillä hänellä on se salaperäinen ominaisuus, joka ylittää tekniikan, oppineisuuden ja yleisen musikaalisuuden ja ulottuu kuulijoiden aistimuksiin [sic].

Marraskuussa 1974 Lupu debytoi New Yorkin filharmonikkojen kanssa esittämällä Mozartin pianokonserton nro 21 (K. 467) James Conlonin johdolla. Vuonna 1975 Lupu debytoi Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin kanssa ja kantaesitti André Tchaikowskyn pianokonserton op. 4 Kuninkaallisen filharmonisen orkesterin kanssa Uri Segalin johtamana Royal Festival Hallissa. Vuonna 1976 Lupu levytti Brahmsin 6 Klavierstückeä (op. 118) ja 4 Klavierstückeä (op. 119), jota Stereo Review kuvaili seuraavasti: "Brahmsin säveltämä hehkuva toteutus, joka jättää sanattomaksi ja yksinkertaisesti iloiseksi siitä, että on korvat höröllä". Vuonna 1978 hän debytoi Herbert von Karajanin johtamien Berliininfilharmonikkojen kanssa Salzburgin festivaaleilla. Arvostellessaan Lupun Avery Fisher Hallissa vuonna 1980 antamaa konserttia The New Yorker -lehden Andrew Porter kehui Lupua "tyydyttävimmän lajin mestariksi". Vuoteen 1981 mennessä hän oli soittanut kaikkien suurten orkestereiden kanssa.

1900-luvun loppupuoli

Kesäkuussa 1982 Lupu levytti Schubertin Impromptot (D. 899 & 935), jotka saivat paljon kiitosta kriitikoilta. John Rockwell kirjoitti The New York Timesissa, että Lupun "lauluääni on kuunneltava, jotta sen uskoisi. Vähättelemättä Schubertin musiikillisen persoonallisuuden muita puolia, hän vangitsee säveltäjän laulullisen olemuksen harvinaisen kauniisti - ja näin hän vahvistaa jälleen kerran nykyisten esittäjien kyvyn tehdä runsaasti oikeutta menneisyyden musiikille." Lisäksi Gramophone totesi äänitteestä seuraavaa:

Hän tuo kaikkiin kahdeksaan kappaleeseen aivan omia oivalluksiaan, jotka osoittavat, että hän on akuutisti tietoinen Schubertin visionäärisyydestä, ja puhtaana ja yksinkertaisena pianonsoittona se tuskin voisi olla kauniimpi fraseeraukseltaan tai sävyltään. Tunnustan, että kun näin ensi kertaa tämän paluun jo liian usein äänitettyihin kappaleisiin, välitön reaktioni oli: Miksi vielä yksi? Nyt ymmärrän, että luettelo ei olisi ollut täydellinen ilman näin omistautuneen Schubertsin näkemystä.

Vuonna 1989 Lupu sai Italian kriitikkojen yhdistyksen Abbiati-palkinnon. Vuonna 1995 hän voitti Edison-palkinnon Schumannin Kinderszenen (Op. 15), Kreisleriana (Op. 16) ja Humoreske (Op. 20) -albumistaan, joka oli myös Grammy-ehdokkaana. Vuoden 1996 Grammy-gaalassa hän voitti Grammy-palkinnon parhaasta instrumentaalisolistin esityksestä (ilman orkesteria) Schubertin pianosonaateista B-duuri (D. 960) ja A-duuri (D. 664).

21. vuosisata

Vuonna 2006 Lupulle myönnettiin Premio Internazionale Arturo Benedetti Michelangeli -palkinto, ja vuonna 2016 hänet nimitettiin Britannian imperiumin ritarikunnan komentajaksi (Commander of the Order of the British Empire, CBE) vuoden 2016 uudenvuoden kunniamaininnan yhteydessä musiikkipalveluista.

Lupu käyttää pianon ääressä tavallista, suoraselkäistä tuolia eikä tavallista pianopenkkiä. Hän kertoi Clavierille vuonna 1981, että istuessaan penkillä hänellä oli taipumus nojata eteenpäin, kohottaa hartioitaan, jäykistyä mahdottomasti ja saada kipuja kaikkialle. Hän kertoi myös, että hän harjoitteli kotona tuolilla ja piti sitä itselleen luonnollisena. Vaikka Lupu ihailee Arthur Rubinsteinin ja Vladimir Horowitzin pianismia, hän mainitsi Mieczysław Horszowskin vaikuttaneen eniten hänen soittoonsa sanomalla, että Horszowski "puhuttelee minua niin kuin kukaan muu". Lupu lähestyy uutta musiikkia aluksi siten, että hän lukee sitä muualla kuin pianolla, sillä hän sanoo, että hän "lukee helpommin muualla kuin soittimella" ja että "se on ainoa tapa oppia". Lupu sanoo äänenmuodostuksesta, että "kaikki musiikissa lähtee päästä", ja lisää: "Jos sinulla on käsitys äänestä, kuulet sen sisäkorvassasi. Sinun on vain pyrittävä sovittamaan tuo ääni soittimeen. Koko tasapaino, linja, sävy, on pään havaitsema ja ohjaama." Lisäksi hän kuvaa äänentuottoa "yhteensovittamisprosessiksi, jota varten [yksi] harjoittelee", ja fyysistä kosketusta näppäimistöön "hyvin yksilölliseksi asiaksi, joka määräytyy sen värin tai sointivärin mukaan, jonka kuulet ja yrität saada, kappaleen, jota soitat, fraasin mukaan".

Lupun soitto on kerännyt ihailua paitsi musiikkikriitikoilta, myös muilta suurilta taiteilijoilta. MitsukoUchida kertoi Humphrey Burtonille BBC Radio 3:n haastattelussa vuonna 2002, että "maailmassa ei ole ketään, joka pystyisi todella saamaan aikaan tietyn väriskaalan ja myös hallinnan - älä aliarvioi hänen soittonsa uskomatonta hallintaa". Nikolai Lugansky sanoi eräässä haastattelussa, että Lupulla "on harvinainen kyky antaa musiikin puhua puolestaan", ja András Schiff totesi, että Lupulla on "harvinainen lahja valaista kaikki soittamansa asiat harvinaisella musiikillisella älykkyydellä". Muita pianisteja, jotka ovat ilmaisseet ihailunsa Lupua kohtaan tai maininneet hänet inspiraationa musiikintekemisessään, ovat muun muassa Emanuel Ax, Daniel Barenboim, Seong-Jin Cho (joka nimesi Lupun levyttämän Schubertin Impromptus -levyn suosikikseen), Kirill Gerstein, Stephen Hough, Robert Levin, Maria João Pires ja Daniil Trifonov. Lisäksi kapellimestari Yannick Nézet-Séguin mainitsee Lupun inspiraationa piano-opiskeluaikanaan ja sanoo, että Lupun konserttien ja äänitteiden kuunteleminen "muokkasi käsitystäni äänestä hyvin nuoresta iästä lähtien", ja sellisti Steven Isserlis kutsui häntä "yhdeksi suurimmista taiteilijoista, joita olen koskaan kuullut tai tuntenut".

23 vuoden aikana Lupu teki yli 20 levytystä Decca Recordsille, ja hän on edelleen Deccan yksinoikeusartisti. Hänen ensimmäinen levynsä tehtiin keväällä 1970. Lupun soololevytykset, jotka ovat saaneet paljon kiitosta, sisältävät Beethovenin, Brahmsin, Griegin, Mozartin, Schubertin ja Schumannin teoksia. Hänen soololevytyksiinsä ilman orkesteria kuuluvat viisi Beethovenin pianosonaattia (opp. 13, 27/2, 49 ja 53) sekä Beethovenin kaksi rondoa pianolle (op. 51) ja 32 muunnelmaa c-molli; Brahmsin pianosonaatti nro 3 f-molli (op. 5), kaksi rapsodiaa (op. 79), Intermezzi (op. 117), kuusi kappaletta pianolle (op. 11), kaksi pianosäestystä (op. 11) ja kuusi pianokappaletta (op. 11). 118) ja 4 kappaletta pianolle (op. 119); Schubertin yhdeksän pianosonaattia (D. 157, 557, 664, 784, 845, 894, 958, 959, 960) sekä Impromptus (D. 899, 935) ja Moments musicaux (D. 780); ja Schumannin Humoreske (op. 20), Kinderszenen (op. 15) ja Kreisleriana (op. 16). Hänen konserttolevytyksiinsä kuuluvat Beethovenin pianokonserttojen kokonaisuus Israel PhilharmonicOrchestran kanssa Zubin Mehtan johtamana, Brahmsin pianokonsertto nro 1 (op. 15) Lontoon filharmonisen orkesterin kanssa Edo de Waartin johtamana, Griegin ja Schumannin pianokonsertot Lontoon sinfoniaorkesterin ja André Previnin kanssa sekä kaksi Mozartin pianokonserttoa (K. 414 ja K. 467) Englannin kamariorkesterin (English Chamber Orchestra) kanssa Uri Segalin johdolla. Hänen Deccalle tekemiinsä kamarimusiikkitallenteisiin kuuluvat kaikki Mozartin sonaatit viululle ja pianolle Szymon Goldbergin kanssa, Debussyn ja Franckin viulusonaatit Kyung Wha Chungin kanssa, Beethovenin (op. 16) ja Mozartin (K. 452) kvintetit pianolle ja puhaltimille Han de Vriesin, George Pietersonin, Vicente Zarzon ja Brian Pollardin kanssa sekä useita Schubertin teoksia viululle ja pianolle Goldbergin kanssa. Lisäksi hän levytti Mozartin ja Schubertin teoksia neljälle kädelle ja kahdelle pianolle Murray Perahian kanssa CBS Masterworksille, kaksi albumia Schubertin lauluja Barbara Hendricksin kanssa EMI:lle ja levyn Schubertin teoksia neljälle kädelle Daniel Barenboimin kanssa Teldecille.

Lupun ensimmäinen vaimo oli sellisti Elizabeth Wilson (s. 1947), diplomaatti Sir (Archibald) Duncan Wilsonin tytär, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1971. Hän asuu tällä hetkellä Lausannessa, Sveitsissä nykyisen vaimonsa Delian kanssa, joka on Orchestre de Chambre de Lausannen viulisti.

Suurimman osan urastaan Lupu on säännöllisesti kieltäytynyt antamasta haastatteluja lehdistölle "peläten, että hänet ymmärretään väärin tai että häntä siteerataan väärin". Hänen vastenmielisyytensä lehdistöä ja julkisuutta kohtaan on saanut heidät leimaamaan hänet "erakoituneeksi Radu Lupuksi", ja The Independent -lehti kutsui häntä "villapääksi erakoksi" ja "kuin joku, joka on raahattu vastentahtoisesti konserttisaliin, mutta jota on pyydetty jättämään kerjuukulhonsa ulkopuolelle". Lisäksi Lupu ei yleensä salli radiolähetyksiä esityksistään. Vuonna 1994 Chicago Tribune -lehti totesi, että Lupun lehdistöpaketti sisälsi tuolloin yhden ainoan haastattelun, jonka hän antoi Clavier-lehdelle vuonna 1981. Muita julkaistuja haastatteluja ovat muun muassa "keskustelu", jonka Lupu myönsi Clavier-lehdelle vuonna 1992, ja BBC Radio 3:lla esitetty haastattelu vuodelta 1975.