Pontiacin kapina | Amerikan alkuperäisheimojen kapina Englannin hallintoa vastaan Amerikassa

Ristiriidan nimeäminen

Konflikti on nimetty sen kuuluisimman osallistujan, Ottawan johtajan Pontiacin mukaan; muunnelmia ovat "Pontiacin sota", "Pontiacin kapina" ja "Pontiacin kapina". Varhainen nimi sodalle oli "Kiyasutan ja Pontiacin sota". "Kiyasuta" on eri kirjoitusasu Guyasutalle, joka oli vaikutusvaltainen seneca/mingo-johtaja. Sota tuli laajalti tunnetuksi nimellä "Pontiacin salaliitto" sen jälkeen, kun Francis Parkmanin teos The Conspiracy of Pontiac julkaistiin vuonna 1851. Tämä tärkeä kirja on ollut lähes vuosisadan ajan sodan lopullinen kuvaus, ja se on edelleen painettuna.

Jotkut historioitsijat väittivät 1900-luvulla, että Parkman liioitteli Pontiacin vaikutusta konfliktiin ja että oli harhaanjohtavaa nimetä sota hänen mukaansa. Esimerkiksi Francis Jennings kirjoitti vuonna 1988: "Francis Parkmanin hämärässä mielessä takametsien juonet [tulivat] yhdestä villistä nerosta, Ottawan päälliköstä Pontiacista, ja [tästä syystä] niistä tuli 'Pontiacin salaliitto', mutta Pontiac oli vain paikallinen Ottawan sotapäällikkö 'vastarintaliikkeessä', johon osallistui monia heimoja."" Vaikka sodalle on ehdotettu muitakin nimiä, monet historioitsijat käyttävät edelleen tuttuja nimiä tästä sodasta. "Pontiaakin sota" on luultavasti yleisimmin käytetty. Tutkijat käyttävät harvemmin nimeä "Pontiacin salaliitto".

 

Origins

Pontiacin kapinaa edeltävinä vuosikymmeninä Euroopassa käytiin useita sotia, jotka vaikuttivat myös Ranskan ja intiaanien sotiin Pohjois-Amerikassa. Suurin näistä sodista oli seitsenvuotinen sota. Tässä sodassa Ranska menetti Pohjois-Amerikassa sijaitsevan Uuden Ranskan Isolle-Britannialle. Myös shawneet ja lenapet olivat taistelleet tässä sodassa. Eastonin sopimus allekirjoitettiin vuonna 1758, ja se toi rauhan näiden heimojen kanssa. Sopimuksessa britit lupasivat olla asettumatta Alleghenien harjun taakse. Tämä linja vahvistettiin vuonna 1763, mutta vain harvat noudattivat sitä. Suurin osa taisteluista Pohjois-Amerikan sotatoimialueella, josta Yhdysvalloissa käytetään yleisesti nimitystä Ranskan ja intiaanien sota, päättyi sen jälkeen, kun brittikenraali Jeffrey Amherst valloitti Montrealin, viimeisen merkittävän ranskalaisasutuksen, vuonna 1760.

Tämän jälkeen brittijoukot valtasivat useat linnakkeet Ohion maassa ja Suurten järvien alueella, jotka olivat aiemmin olleet ranskalaisten hallussa. Jo ennen kuin sota päättyi virallisesti Pariisin sopimukseen (1763), Britannian kruunu alkoi toteuttaa muutoksia hallinnoidakseen Pohjois-Amerikan valtavasti laajentunutta aluettaan. Ranskalaisten ja englantilaisten politiikka oli kuitenkin erilaista. Ranskalaiset olivat solmineet liittoja tiettyjen Amerikan alkuperäisheimojen kanssa ja käyneet niiden kanssa kauppaa. Sodan jälkeen nämä intiaaniheimot olivat valloitettuja kansoja. Ennen pitkää intiaanit, jotka olivat olleet hävinneiden ranskalaisten liittolaisia, olivat yhä tyytymättömämpiä brittimiehitykseen ja voittajien määräämään uuteen politiikkaan.

Mukana olevat heimot

Nykyään on vaikea sanoa, ketkä tarkalleen ottaen osallistuivat kapinaan. Alue tunnettiin tuolloin nimellä "pays d'en haut" ("ylämaa"), mutta sen rajoja ei ollut määritelty tarkasti. Vuoden 1763 Pariisin rauhansopimukseen asti se kuului Ranskalle. Alueella asui intiaaneja monista eri heimoista. Siihen aikaan "heimo" oli ryhmä ihmisiä, jotka puhuivat samaa kieltä, tai ryhmä ihmisiä, jotka kuuluivat samaan sukuun. Se ei ollut poliittinen yksikkö. Yksikään päällikkö ei puhunut koko heimon puolesta, eikä yksikään heimo toiminut yhtenäisesti. Ottawat eivät esimerkiksi lähteneet sotaan heimona: jotkut ottawajohtajat päättivät tehdä niin, kun taas toiset ottawajohtajat tuomitsivat sodan ja pysyttelivät poissa konfliktista.

Heimoja oli kolme perusryhmää. Ensimmäinen ryhmä koostui Suurten järvien alueen heimoista: Ojibwe, Odawa ja Potawatomi, jotka puhuivat algonki-kieliä, sekä huronit, jotka puhuivat irokeesin kieltä. He olivat jo pitkään olleet liittolaisia ranskalaisten asukkaiden kanssa. He asuivat heidän keskuudessaan, kävivät kauppaa heidän kanssaan, ja avioliitot ranskalaisten uudisasukkaiden ja intiaanien välillä olivat yleisiä. Suurten järvien alkuperäisamerikkalaiset huolestuivat kuullessaan, että he olivat Britannian suvereniteetin alaisuudessa sen jälkeen, kun Ranska oli menettänyt Pohjois-Amerikan. Kun brittiläinen varuskunta otti Detroitin linnoituksen haltuunsa ranskalaisilta vuonna 1760, paikalliset intiaanit varoittivat heitä siitä, että "Jumala oli antanut tämän maan intiaaneille".

Toinen ryhmä koostui itäisen Illinoisin maan heimoista: Siihen kuuluivat Miami, Wea, Kickapoo, Mascouten ja Piankashaw. Suurten järvien heimojen tavoin näillä kansoilla oli pitkä historia tiiviissä kauppa- ja muissa suhteissa ranskalaisiin. Koko sodan ajan britit eivät kyenneet levittämään sotilaallista voimaa Illinoisin maahan, joka sijaitsi konfliktin syrjäisellä länsireunalla. Illinoisin heimot olivat viimeisiä, jotka pääsivät sopimukseen brittien kanssa.

Kolmas ryhmä koostui Ohion maan heimoista: Delawarit (Lenape), Shawnee, Wyandot ja Mingo. Nämä ihmiset olivat muuttaneet Ohion laaksoon aiemmin vuosisadan aikana Keski-Atlantilta ja muilta itäisiltä alueilta. He tekivät tämän paetakseen brittien, ranskalaisten ja irokeesien ylivaltaa New Yorkin ja Pennsylvanian alueella. Toisin kuin Suurten järvien ja Illinoisin alueen heimot, Ohion intiaanit eivät olleet kovin kiintyneitä Ranskan hallintoon. He olivat taistelleet Ranskan liittolaisina edellisessä sodassa pyrkiessään karkottamaan britit. He tekivät erillisen rauhan brittien kanssa sillä ehdolla, että brittiarmeija vetäytyisi Ohion maasta. Ranskalaisten lähdön jälkeen britit kuitenkin vahvistivat linnakkeitaan alueella sen sijaan, että olisivat hylänneet ne, ja niinpä ohiolaiset ryhtyivät sotaan vuonna 1763 yrittäessään jälleen ajaa britit pois.

pays d'en hautin ulkopuolella suurin osa vaikutusvaltaisen irokeesien konfederaation sotureista ei osallistunut Pontiacin sotaan, koska he olivat liittoutuneet brittien kanssa, joka tunnettiin nimellä Covenant Chain. Läntisin irokeesikansa, seneca-heimo, oli kuitenkin tyytymätön liittoon. Jo vuonna 1761 seneca-heimo alkoi lähettää sotaviestejä Suurten järvien ja Ohion maan heimoille ja kehotti niitä yhdistymään yrittäessään karkottaa britit. Kun sota lopulta syttyi vuonna 1763, monet senecat ryhtyivät nopeasti toimiin.

Amherstin politiikat

Kenraali Amherst oli Britannian ylipäällikkö Pohjois-Amerikassa. Hän vastasi myös intiaanien kohtelua koskevasta politiikasta. Tämä koski sekä sotilaallisia asioita että turkiskaupan sääntelyä. Amherstin mielestä intiaanien oli hyväksyttävä brittien hallinto, koska ranskalaiset eivät enää hallinneet aluetta. Hän uskoi myös, etteivät he kyenneet vastustamaan brittiarmeijaa, ja siksi hänen komennossaan Pohjois-Amerikassa olleista 8 000 sotilaasta vain noin 500 oli sijoitettu alueelle, jossa sota syttyi. Amherst ja sellaiset upseerit kuin Detroitin linnakkeen komentaja majuri Henry Gladwin eivät juurikaan yrittäneet peitellä halveksuntaansa intiaaneja kohtaan. Kapinaan osallistuneet intiaanit valittivat usein, että britit kohtelivat heitä yhtä hyvin kuin orjia tai koiria.

Helmikuussa 1761 Amherst teki päätöksen, jonka mukaan intiaaneille tarjottiin vähemmän lahjoja. Ranskalaisten kanssa lahjojen antaminen oli ollut yleistä ja osa ranskalaisten ja intiaanien välistä suhdetta. Siksi Amherstin päätös johti siihen, että englantilaisia kohtaan syntyi lisää kaunaa. Alkuperäisamerikkalaisen tavan mukaisesti lahjojen vaihdolla oli tärkeä symbolinen merkitys: ranskalaiset antoivat lahjoja (kuten aseita, veitsiä, tupakkaa ja vaatteita) kyläpäälliköille, jotka puolestaan jakoivat nämä lahjat uudelleen kansalleen. Tämän prosessin avulla kyläpäälliköt saivat arvostusta kansansa keskuudessa ja pystyivät ylläpitämään liittoa ranskalaisten kanssa. Amherst piti tätä prosessia kuitenkin lahjonnan muotona, joka ei ollut enää tarpeellinen, varsinkin kun häntä painostettiin leikkaamaan menoja Ranskan kanssa käydyn sodan jälkeen. Monet intiaanit pitivät tätä politiikan muutosta loukkauksena ja osoituksena siitä, että britit pitivät heitä pikemminkin valloitettuina kuin liittolaisina.

Amherst alkoi myös rajoittaa ammusten ja ruutien määrää, joita kauppiaat saivat myydä intiaaneille. Ranskalaiset olivat aina toimittaneet näitä tavaroita. Amherst ei kuitenkaan luottanut intiaaneihin, varsinkaan vuoden 1761 "Cherokee-kapinan" jälkeen. Tässä kapinassa cherokee-soturit tarttuivat aseisiin entisiä brittiläisiä liittolaisiaan vastaan. Cherokee-heimon sotatoimet olivat romahtaneet ruutipulaan. Amherst toivoi siksi, että tulevat kapinat voitaisiin estää rajoittamalla ruutitoimituksia. Tämä aiheutti mielipahaa ja vaikeuksia: Amerikan alkuperäisasukkaat tarvitsivat ruutia ja ammuksia, koska ne auttoivat heitä metsästyksessä. Ruudin ja ammusten ansiosta heillä oli enemmän riistaa perheilleen ja nahkoja turkiskauppaa varten. Monet intiaanit alkoivat uskoa, että britit riisuivat heidät aseista ennen sodan aloittamista heitä vastaan. Intiaaniosaston päällikkö Sir William Johnson yritti varoittaa Amherstia lahjojen ja ruutien vähentämisen vaaroista, mutta hän ei onnistunut.

Maa ja uskonto

Myös maa oli kysymys sodan syttymisessä. Ranskalaisilla oli suhteellisen vähän siirtolaisia. Suurin osa siirtolaisista oli maanviljelijöitä, jotka kävivät myös kauppaa turkiksilla metsästyskauden aikana. Sen sijaan brittiläisiä siirtolaisia oli paljon. Brittisiirtolaiset halusivat raivata maata puista ja vallata sen. Shawneet ja delawaret Ohiossa olivat syrjäyttäneet brittiläiset siirtolaiset idässä: Tämä oli tärkein syy heidän osallistumiseensa sotaan. Toisaalta Suurten järvien alueen ja Illinoisin maan alkuperäisamerikkalaiset eivät olleet juurikaan kärsineet valkoisten asutuksesta. He olivat kuitenkin tietoisia idän heimojen kokemuksista. Historioitsija Gregory Dowd väittää, että useimpia Pontiacin kapinaan osallistuneita intiaaneja ei välittömästi uhannut valkoisten uudisasukkaiden syrjäyttäminen. Dowd väittää, että historioitsijat ovat siksi ylikorostaneet brittiläisen siirtomaavallan laajentumista sodan syynä. Hänen mielestään tärkeämpiä tekijöitä olivat brittiarmeijan läsnäolo, asenne ja politiikka, jotka intiaanit kokivat uhkaavina ja loukkaavina.

Toinen sodan puhkeamiseen johtanut tekijä oli alueen intiaanien uskonnollinen herääminen 1760-luvulla. Elintarvikepula ja epidemiat sekä tyytymättömyys brittejä kohtaan ruokkivat liikehdintää. Vaikutusvaltaisin henkilö tässä ilmiössä oli Neolin, joka tunnettiin nimellä "Delawaren profeetta". Neolinin mukaan intiaanien tulisi pysyä erossa valkoisten kauppatavaroista, alkoholista ja aseista. Yhdistämällä kristinuskon elementtejä perinteisiin uskonnollisiin uskomuksiin Neolin kertoi kuulijoille, että Elämän Mestari oli tyytymätön alkuperäisamerikkalaisiin, koska he olivat omaksuneet valkoisten huonoja tapoja, ja että britit muodostivat uhan heidän olemassaololleen. "Jos kärsitte englantilaisia keskuudessanne", Neolin sanoi, "olette kuolleita miehiä. Sairaus, isorokko ja heidän myrkynsä [alkoholi] tuhoavat teidät kokonaan." Se oli voimakas viesti kansalle, jonka maailmaa olivat muuttamassa voimat, jotka näyttivät olevan heidän kontrollinsa ulottumattomissa.

 
Pontiacin kapinan pääasiallinen toiminta-alue  


Seitsemänvuotisen sodan brittisankarin, kenraali Jeffrey Amherstin politiikka auttoi provosoimaan uuden sodan. Joshua Reynoldsin öljymaalaus, 1765.  

Sodan puhkeaminen, 1763

Sodan suunnittelu

Vaikka Pontiacin kapinan taistelut alkoivat vuonna 1763, huhut kantautuivat brittiviranomaisille jo vuonna 1761. Huhujen mukaan tyytymättömät intiaanit suunnittelivat hyökkäystä. Ohion maan seneakat (mingot) levittivät viestejä ("sotavöitä", jotka oli tehty wampumista), joissa kehotettiin heimoja muodostamaan liittouma ja ajamaan britit pois. Guyasutan ja Tahaiadorin johtamat mingot olivat huolissaan siitä, että brittiläiset linnakkeet saartoivat heidät. Samanlaisia sotavöitä oli peräisin Detroitista ja Illinoisin maasta. Intiaanit eivät kuitenkaan olleet yhtenäisiä, ja kesäkuussa 1761 Detroitin intiaanit ilmoittivat brittikomentajalle senecojen juonesta. Sen jälkeen kun William Johnson piti Detroitissa syyskuussa 1761 suuren neuvoston heimojen kanssa, rauha säilyi, mutta sotavyöt jatkoivat kiertoaan. Väkivaltaisuudet puhkesivat lopulta sen jälkeen, kun intiaanit saivat alkuvuodesta 1763 tietää, että ranskalaiset aikoivat luovuttaa pays d'en hautin briteille.

Sota alkoi Fort Detroitissa Pontiacin johdolla. Se levisi nopeasti koko alueelle. Kahdeksan brittilinnoitusta vallattiin, ja muita, kuten Fort Detroitia ja Fort Pittiä, piiritettiin tuloksetta. Francis Parkmanin teoksessa The Conspiracy of Pontiac nämä hyökkäykset kuvattiin Pontiacin suunnittelemana koordinoituna operaationa. Parkmanin tulkinta on edelleen hyvin tunnettu. Muut historioitsijat ovat sittemmin väittäneet, että ei ole selvää näyttöä siitä, että hyökkäykset olisivat olleet osa yleissuunnitelmaa tai yleistä "salaliittoa". Nykyään tutkijoiden keskuudessa yleisin näkemys on, että kapina ei ollut etukäteen suunniteltu vaan levisi, kun sana Pontiacin toimista Detroitissa levisi koko pays d'en haut -alueella ja innoitti jo ennestään tyytymättömiä intiaaneja liittymään kapinaan. Hyökkäykset brittiläisiin linnakkeisiin eivät tapahtuneet samaan aikaan: suurin osa Ohion intiaaneista liittyi sotaan vasta lähes kuukausi Pontiacin Detroitin piirityksen alkamisen jälkeen.

Parkman uskoi myös, että Pontiacin sodan olivat salaa sytyttäneet ranskalaiset siirtolaiset, jotka lietsoivat intiaaneja aiheuttaakseen ongelmia briteille. Tämä uskomus oli tuolloin laajalti brittiviranomaisten keskuudessa, mutta historioitsijat eivät ole löytäneet todisteita ranskalaisten virallisesta osallisuudesta kansannousuun. (Huhu ranskalaisten yllyttämisestä syntyi osittain siksi, että joissakin alkuperäiskansojen kylissä oli edelleen liikkeellä ranskalaisia sotavyönauhoja seitsenvuotisesta sodasta.) Sen sijaan, että ranskalaiset olisivat yllyttäneet intiaaneja, jotkut historioitsijat väittävät nyt, että intiaanit yrittivät yllyttää ranskalaisia. Pontiac ja muut intiaanijohtajat puhuivat usein siitä, että Ranskan valta oli palaamassa. Kun näin tapahtuisi, ranskalais-intiaanien liitto elvytettäisiin; Pontiac jopa liehutti Ranskan lippua kylässään. Kaiken tämän tarkoituksena oli ilmeisesti innostaa ranskalaisia liittymään uudelleen taisteluun brittejä vastaan. Vaikka jotkut ranskalaiset siirtolaiset ja kauppiaat tukivat kapinaa, sodan aloittivat ja sen kävivät intiaanit, joilla oli intiaanien - ei ranskalaisten - tavoitteita.

Historioitsija Richard Middleton (2007) väittää, että Pontiacin näkemyksen, rohkeuden, sinnikkyyden ja organisointikyvyn ansiosta hän sai aikaan merkittävän intiaanikansojen yhteenliittymän, joka oli valmis taistelemaan menestyksekkäästi brittejä vastaan. Ajatus kaikkien Allegheny-vuorten länsipuolella asuvien intiaanien itsenäistymisestä ei saanut alkunsa Pontiacilta vaan kahdelta seneca-johtajalta, Tahaiadorilta ja Guyasutalta. Helmikuuhun 1763 mennessä Pontiac näytti omaksuneen ajatuksen. Hätäneuvoston kokouksessa Pontiac selvensi sotilaallista tukeaan senecojen laajalle suunnitelmalle ja yritti motivoida muita kansoja liittymään sotilasoperaatioon, jota hän auttoi johtamaan. Tämä oli suorassa ristiriidassa intiaanien perinteisen johtajuuden ja heimorakenteen kanssa. Hän saavutti tämän koordinoinnin jakamalla sotavöitä: ensin pohjoisille ojibwoille ja ottawoille Michilimackinacin lähellä, ja sitten sen jälkeen, kun Detroitin valtaaminen ei ollut onnistunut juonittelemalla, mingoille (senecoille) Allegheny-joen yläjuoksulla, Ohiossa asuville delawareille Fort Pittin lähellä ja lännempänä sijaitseville Miamille, kickapoille, piankashawille ja weoille.

Fort Detroitin piiritys

Pontiac puhui 27. huhtikuuta 1763 Ecorse-joen rannalla, nykyisen Lincoln Parkin alueella Michiganissa, noin 15 kilometriä Detroitista lounaaseen. Neolinin opetuksia käyttäen Pontiac sai useat ottawat, ojibwat, potawatomit ja huronit liittymään häneen ja yrittämään Detroitin linnoituksen valtaamista. Toukokuun 1. päivänä Pontiac vieraili linnakkeessa 50 ottawan kanssa arvioidakseen varuskunnan vahvuuden. Ranskalaisen kronikoitsijan mukaan Pontiac julisti toisessa neuvostossa:

Veljet, meille on tärkeää, että hävitämme maastamme tämän kansan, joka pyrkii vain tuhoamaan meidät. Ymmärrätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettemme voi enää tyydyttää tarpeitamme, kuten olemme tehneet veljiemme, ranskalaisten...., avulla. Siksi, veljeni, meidän kaikkien on vannottava heidän tuhoamistaan, emmekä saa enää odottaa. Mikään ei estä meitä; heitä on vähän, ja me voimme tehdä sen.

Pontiac toivoi voivansa vallata linnoituksen yllätyksenä ja tunkeutui 7. toukokuuta Detroitin linnoitukseen noin 300 miehen voimin, joilla oli mukanaan piilotettuja aseita. Britit olivat kuitenkin saaneet tietää Pontiacin suunnitelmasta ja olivat aseistettuja ja valmiina. Koska Pontiac ei ollut onnistunut taktiikassaan, hän vetäytyi lyhyen neuvonpidon jälkeen. Kaksi päivää myöhemmin hän aloitti linnoituksen piirityksen. Pontiac ja hänen liittolaisensa tappoivat kaikki brittisotilaat ja siirtolaiset, jotka he löysivät linnoituksen ulkopuolelta, mukaan lukien naiset ja lapset. Yksi sotilaista kannibalisoitiin rituaalisesti, kuten joissakin Suurten järvien intiaanikulttuureissa oli tapana. Väkivalta kohdistui briteihin; ranskalaiset siirtolaiset jätettiin yleensä rauhaan. Lopulta piiritykseen liittyi yli 900 sotilasta puolen tusinan heimosta. Samaan aikaan 28. toukokuuta luutnantti Abraham Cuylerin johtama brittiläinen täydennysjoukko Niagaran linnakkeesta joutui väijytykseen ja kukistui Point Peleessä.

Saatuaan vahvistuksia britit yrittivät tehdä yllätyshyökkäyksen Pontiacin leiriin. Pontiac oli kuitenkin valmiina ja odottamassa, ja hän kukisti heidät Bloody Runin taistelussa 31. heinäkuuta 1763. Tilanne Detroitin linnakkeessa pysyi kuitenkin pattitilanteessa. Pontiacin vaikutusvalta hänen kannattajiensa keskuudessa alkoi hiipua. Intiaaniryhmät alkoivat luopua piirityksestä, ja jotkut heistä tekivät rauhan brittien kanssa ennen lähtöä. Pontiac oli 31. lokakuuta 1763 vakuuttunut siitä, että Illinoisin ranskalaiset eivät tulisi hänen avukseen Detroitissa, ja hän purki piirityksen ja siirtyi Maumee-joelle, jossa hän jatkoi ponnistelujaan vastarinnan keräämiseksi brittejä vastaan.

Pienet linnoitukset otettu

Ennen kuin muut brittien etuvartioasemat olivat saaneet tietää Pontiacin piirityksestä Detroitissa, intiaanit valtasivat viisi pientä linnaketta hyökkäysten sarjassa 16. toukokuuta ja 2. kesäkuuta välisenä aikana. Ensimmäisenä vallattiin Fort Sandusky, pieni linnoitus Erie-järven rannalla. Se oli rakennettu vuonna 1761 kenraali Amherstin käskystä huolimatta paikallisten wyandottien vastustuksesta, jotka varoittivat komentajaa vuonna 1762, että he polttaisivat sen pian. Toukokuun 16. päivänä 1763 joukko wyandotteja tunkeutui sisään sillä verukkeella, että he pitivät neuvostoa, eli samalla tempulla, joka oli epäonnistunut Detroitissa yhdeksän päivää aiemmin. He kaappasivat komentajan ja tappoivat muut 15 sotilasta sekä linnakkeessa olleet brittikauppiaat. Nämä olivat ensimmäisiä niistä noin sadasta kauppiaasta, jotka tapettiin sodan alkuvaiheessa. Kuolleet skalpeerattiin rituaalisesti, ja linnake poltettiin maan tasalle, kuten wyandotit olivat varoittaneet vuotta aiemmin.

Fort St. Joseph (nykyisen Nilesin, Michiganin osavaltion alueella) vallattiin 25. toukokuuta 1763 samalla menetelmällä kuin Sandusky. Potawatomit kaappasivat komentajan ja tappoivat suurimman osan 15 miehen vahvuisesta varuskunnasta. Fort Miami (nykyisen Fort Waynen paikalla Indianassa) oli kolmas linnoitus, joka kaatui. Toukokuun 27. päivänä 1763 intiaani-emäntä houkutteli komentajan ulos linnakkeesta, ja Miamin intiaanit ampuivat hänet kuoliaaksi. Yhdeksän miehen vahvuinen varuskunta antautui sen jälkeen, kun linnake oli piiritetty.

Illinoisin alueella weat, kickapoot ja mascoutenit valtasivat Fort Ouiatenonin (noin 8,0 km länteen nykyisestä Lafayettesta, Indianasta) 1. kesäkuuta 1763. He houkuttelivat sotilaat ulos neuvonpitoa varten ja ottivat 20 miehen varuskunnan vangiksi ilman verenvuodatusta. Fort Ouiatenonia ympäröivillä intiaaneilla oli hyvät suhteet brittivaruskuntaan, mutta Detroitissa sijaitsevan Pontiacin lähettiläät olivat saaneet heidät vakuuttuneiksi iskun toteuttamisesta. Soturit pyysivät komentajalta anteeksi linnoituksen valtaamista ja sanoivat, että "muut kansat pakottivat heidät siihen". Toisin kuin muissa linnakkeissa, intiaanit eivät tappaneet brittivangeja Ouiatenonissa.

Viides kaatunut linnoitus, Fort Michilimackinac (nykyinen Mackinaw City, Michigan), oli suurin yllättäen vallattu linnoitus. Kesäkuun 2. päivänä 1763 paikalliset ojibwasit pelasivat vierailulla olleiden saukkien kanssa stickball-peliä (lacrossen edeltäjä). Sotilaat seurasivat peliä, kuten he olivat tehneet aiemminkin. Pallo lyötiin linnoituksen avoimen portin läpi; joukkueet ryntäsivät sisään ja saivat aseita, jotka intiaaninaiset olivat salakuljettaneet linnoitukseen. Soturit tappoivat taistelussa noin 15 miestä 35-miehisestä varuskunnasta; myöhemmin he tappoivat viisi muuta rituaalisessa kidutuksessa.

Kesäkuun puolivälissä vallattiin toisessa hyökkäysaallossa kolme linnaketta Ohion maassa. Irokeesisenecat valtasivat Venangon linnoituksen (lähellä nykyisen Franklinin paikkaa Pennsylvaniassa) 16. kesäkuuta 1763 tienoilla. He tappoivat koko 12-miehisen varuskunnan, mutta pitivät komentajan hengissä, jotta hän voisi kirjoittaa ylös senecojen valitukset. Sen jälkeen he polttivat hänet rituaalisesti roviolla. Mahdollisesti samat seneca-soturit hyökkäsivät 18. kesäkuuta Fort Le Boeufiin (Waterfordin paikalla, Pennsylvaniassa), mutta suurin osa 12-miehisestä varuskunnasta pakeni Fort Pittiin.

Kesäkuun 19. päivänä 1763 noin 250 ottawa-, ojibwa-, wyandot- ja seneca-soturia piiritti Presque Isle -linnoituksen (joka sijaitsi Erien paikalla Pennsylvaniassa), joka oli kahdeksas ja viimeinen kaatunut linnoitus. Pidettyään kaksi päivää pintansa noin 30-60 miehen vahvuinen varuskunta antautui sillä ehdolla, että he voisivat palata Fort Pittiin. Soturit tappoivat suurimman osan sotilaista sen jälkeen, kun he olivat tulleet ulos linnoituksesta.

Fort Pittin piiritys

Länsi-Pennsylvanian siirtolaiset pakenivat Fort Pittin turvaan sodan puhjettua. Sisälle ahtautui lähes 550 ihmistä, joista yli 200 oli naisia ja lapsia. Sveitsiläissyntyinen brittiupseeri Simeon Ecuyer kirjoitti: "Olemme niin täynnä linnakkeessa, että pelkään tautia...; isorokko on joukossamme." Fort Pittin kimppuun hyökättiin 22. kesäkuuta 1763, pääasiassa delawarien toimesta. Linnoitus oli liian vahva valloitettavaksi voimakeinoin. Linnoitusta alettiin piirittää, ja se kesti heinäkuun ajan. Sillä välin sotajoukot tekivät ryöstöretkiä syvälle Pennsylvaniaan, ottivat vankeja ja tappoivat tuntemattoman määrän uudisasukkaita hajallaan olevilla maatiloilla. linnake oli liian vahva vallattavaksi voimakeinoin, ja sitä pidettiin piiritettynä koko heinäkuun ajan. Samaan aikaan Delawaren ja Shawneen sotajoukot tekivät ryöstöretkiä syvälle Pennsylvaniaan, ottivat vankeja ja tappoivat tuntemattoman määrän uudisasukkaita hajallaan olevilla maatiloilla. Kahta pienempää linnaketta, jotka yhdistivät Fort Pittin itään, Fort Bedfordia ja Fort Ligonieria, tulitettiin koko konfliktin ajan, mutta niitä ei koskaan vallattu.

Ennen sotaa Amherst ei uskonut, että amerikan alkuperäisasukkaat pystyisivät tehokkaasti vastustamaan brittien hallintoa. Tuon kesän aikana hän oli vakuuttunut päinvastaisesta. Hän määräsi "välittömästi ... tappamaan" vangitut vihollisen intiaanisoturit. Eversti Henry Bouquet'lle Pennsylvanian Lancasteriin, joka valmistautui johtamaan retkikuntaa Fort Pittin vapauttamiseksi, Amherst kirjoitti noin 29. kesäkuuta 1763: "Eikö olisi mahdollista lähettää isorokko tyytymättömien intiaaniheimojen keskuuteen? Meidän on tässä yhteydessä käytettävä kaikkia voimissamme olevia keinoja heidän vähentämisekseen." Bouquet vastasi Amherstille (kesällä 1763):

P.S. Yritän tartuttaa [sic] intiaanit huopien avulla, jotka saattavat joutua heidän käsiinsä, varoen kuitenkin saamasta tautia itse. Koska on sääli asettaa hyviä miehiä heitä vastaan, toivon, että voisimme käyttää espanjalaisten menetelmää ja metsästää heitä englantilaisilla koirilla. Jääkäreiden ja kevyiden hevosten tukemana, jotka uskoakseni tehokkaasti hävittäisivät tai poistaisivat tuon vermeen.

Amherst vastasi:

P.S. Teidän on hyvä yrittää rokottaa [sic] intiaanit peittojen avulla, samoin kuin kokeilla kaikkia muita menetelmiä, jotka voivat palvella tämän hirvittävän rodun hävittämistä. Olisin hyvin iloinen, jos suunnitelmanne metsästää heidät koirien avulla voisi toteutua, mutta Englanti on liian kaukana ajatellakseen sitä tällä hetkellä.

Piiritetyn Fort Pittin upseerit olivat jo yrittäneet tehdä sitä, mistä Amherst ja Bouquet keskustelivat. Fort Pittissä 24. kesäkuuta 1763 käydyn neuvottelun aikana Ecuyer antoi delawarien edustajille, Turtleheartille ja Mamalteelle, kaksi huopaa ja nenäliinan, jotka olivat altistuneet isorokolle, toivoen voivansa levittää tautia intiaaneihin "hävittääkseen" heidät alueelta. Miliisin komentaja William Trent jätti muistiinpanoja, joista kävi ilmi, että huopien antamisen tarkoituksena oli "välittää isorokkoa intiaaneille". Turtleheart ja Killbuck edustivat myöhemmin delawareja Fort Stanwixin sopimuksessa vuonna 1768.

Heinäkuun 22. päivänä Trent kirjoittaa: "Harmaasilmät, Wingenum, Turtle's Heart ja Mamaultee tulivat joen yli ja kertoivat meille, että heidän päällikkönsä olivat neuvostossa ja että he odottivat Custalugaa, jota he odottivat tuona päivänä". Silminnäkijöiden mukaan isorokko- ja muut taudinpurkaukset olivat vaivanneet Ohion intiaaneja Fort Pittin piiritystä edeltävinä vuosina. Siirtolaiset saivat myös isorokon intiaaneilta rauhankonferenssissa vuonna 1759, mikä johti sitten epidemiaan Charlestonissa ja sitä ympäröivillä alueilla Etelä-Carolinassa.

Historioitsijat eivät ole yhtä mieltä siitä, kuinka paljon vahinkoa isorokon levittämisyritys Fort Pittissä aiheutti. Historioitsija Francis Jennings totesi, että yritys oli "kiistatta onnistunut ja tehokas" ja aiheutti suurta vahinkoa intiaaneille. Historioitsija Michael McConnell kirjoittaa, että "ironista kyllä, brittien pyrkimykset käyttää ruttoa aseena eivät ehkä olleet tarpeellisia tai erityisen tehokkaita", ja toteaa, että isorokko oli jo päässyt alueelle useiden eri keinojen kautta ja että intiaanit tunsivat taudin ja olivat hyviä eristämään tartunnan saaneet. Historioitsijat ovat laajalti yhtä mieltä siitä, että isorokko tuhosi intiaaniväestön. On arvioitu, että 400 000-500 000 (mahdollisesti jopa 1,5 miljoonaa) intiaania kuoli Pontiacin sodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina, enimmäkseen isorokkoon,

Bushy Run ja Devil's Hole (Paholaisen reikä)

Elokuun 1. päivänä 1763 suurin osa intiaaneista keskeytti Fort Pittin piirityksen pysäyttääkseen 500 brittiläistä sotilasta, jotka marssivat linnoitukseen eversti Bouquet'n johdolla. Nämä kaksi joukkoa kohtasivat 5. elokuuta Bushy Runin taistelussa. Vaikka hänen joukkonsa kärsivät raskaita tappioita, Bouquet torjui hyökkäyksen ja vapautti Fort Pittin 20. elokuuta, jolloin piiritys päättyi. Hänen voittoaan Bushy Runissa juhlittiin Britannian siirtokunnissa - Philadelphiassa kirkonkellot soivat läpi yön - ja kuningas Yrjö kehui sitä.

Tätä voittoa seurasi pian kallis tappio. Niagaran linnakkeeseen, joka oli yksi tärkeimmistä läntisistä linnakkeista, ei hyökätty, mutta 14. syyskuuta 1763 ainakin 300 senecaa, ottawaa ja ojibwaa hyökkäsi huoltojunan kimppuun Niagaran putousten varrella. Kaksi Niagaran linnakkeesta lähetettyä komppaniaa, jotka lähetettiin pelastamaan huoltojunaa, myös kukistettiin. Yli 70 sotilasta ja tiimiläistä sai surmansa näissä toimissa, joita angloamerikkalaiset kutsuivat "Devil's Hole Massacre" -nimellä ja jotka olivat brittisotilaiden tappavin taistelu sodan aikana.

 
Taiteilijat ovat usein kuvitelleet Pontiacin, kuten tässä John Mix Stanleyn 1800-luvun maalauksessa. Hänen aikansa muotokuvia ei tunneta.  


Pontiaakin sodan linnakkeet ja taistelut  


Pontiac tarttuu sotakirveeseen.  

Paxton Boys

Pontiacin sodan väkivalta ja kauhu saivat monet länsi-Pennsylvanian asukkaat vakuuttuneiksi siitä, että heidän hallituksensa ei tehnyt tarpeeksi suojellakseen heitä. Tämä tyytymättömyys ilmeni vakavimmin kapinassa, jota johti Paxton Boys -nimellä tunnetuksi tullut omankädenoikeudellinen ryhmä. He saivat tämän nimen, koska he olivat pääasiassa kotoisin Pennsylvaniassa sijaitsevan Paxtonin (tai Paxtangin) kylän alueelta. Paxtonilaiset käänsivät vihansa intiaaneja - joista monet olivat kristittyjä - vastaan, jotka elivät rauhanomaisesti pienissä erillisalueissa valkoisten Pennsylvanian siirtokuntien keskellä. Huhujen perusteella, joiden mukaan Conestogan alkuperäiskansojen kylässä oli nähty intiaanien sotajoukkoja, yli 50 paxtonilaispojan ryhmä marssi 14. joulukuuta 1763 kylään ja murhasi kuusi sieltä löytämäänsä susquehannockia. Pennsylvanian virkamiehet sijoittivat loput 16 susquehannockia suojavankilaan Lancasteriin, mutta 27. joulukuuta Paxtonin pojat murtautuivat vankilaan ja teurastivat suurimman osan heistä. Kuvernööri John Penn jakoi palkkioita murhaajien pidättämisestä, mutta kukaan ei ilmoittautunut tunnistamaan heitä.

Sen jälkeen Paxton Boys otti kohteekseen muut Itä-Pennsylvaniassa asuvat intiaanit, joista monet pakenivat Philadelphiaan suojaan. Useat sadat paxtonilaiset marssivat Philadelphiaan tammikuussa 1764, missä brittijoukkojen ja Philadelphian miliisin läsnäolo esti heitä tekemästä lisää väkivaltaa. Benjamin Franklin, joka oli auttanut paikallisen miliisin järjestämisessä, neuvotteli Paxtonin johtajien kanssa ja sai välittömän kriisin loppumaan. Franklin julkaisi Paxton Boysia koskevan jyrkän syytöksen. "Jos intiaani vahingoittaa minua", hän kysyi, "seuraako siitä, että saan kostaa tuon vahingon kaikille intiaaneille?". Yksi Paxton Boysin johtajista oli Lazarus Stewart, joka sai surmansa Wyomingin verilöylyssä vuonna 1778.

 
Paxtonin poikien suorittama intiaanien joukkomurha Lancasterissa vuonna 1763 , litografia, joka on julkaistu teoksessa Events in Indian History (John Wimer, 1841).  

Britannian vastaus, 1764-1766

Keväällä ja kesällä 11764 intiaanien hyökkäykset rajaseudun asutuksiin olivat tavallista suurempia. Tuona vuonna Virginian siirtokunta kärsi pahiten. Heinäkuussa neljä delaware-intiaanisotilasta tappoi ja skalpeerasi koulun opettajan ja kymmenen lasta nykyisen Franklinin piirikunnan alueella Pennsylvaniassa. Tällaiset tapaukset saivat Pennsylvanian parlamentin kuvernööri Pennin suostumuksella ottamaan uudelleen käyttöön Ranskan ja intiaanien sodan aikana tarjotut päänahkapalkkiot: rahaa maksettiin jokaisesta yli kymmenvuotiaasta tapetusta intiaanista, myös naisista.

Kauppalautakunta piti kenraali Amherstia vastuussa kapinasta. Tämän seurauksena hänet kutsuttiin takaisin Lontooseen elokuussa 1763. Kenraalimajuri Thomas Gage tuli hänen tilalleen. Vuonna 1764 Gage lähetti kaksi retkikuntaa länteen murskaamaan kapinan, pelastamaan brittivangit ja pidättämään sodasta vastuussa olevat intiaanit. Historioitsija Fred Andersonin mukaan Amherstin suunnittelema Gagen kampanja pidensi sotaa yli vuodella, koska siinä keskityttiin intiaanien rankaisemiseen eikä sodan lopettamiseen. Gagen ainoa merkittävä poikkeama Amherstin suunnitelmasta oli se, että hän antoi William Johnsonin solmia rauhansopimuksen Niagarassa, mikä antoi niille intiaaneille, jotka olivat valmiita "hautaamaan sotakirveen", mahdollisuuden tehdä niin.

Fort Niagaran sopimus

Heinä-elokuussa 1764 Johnson neuvotteli sopimuksen Fort Niagarassa. Paikalla oli noin 2 000 intiaania, pääasiassa irokeeseja. Vaikka suurin osa irokeeseista oli pysynyt sodan ulkopuolella, Genesee-joen laakson senecat olivat ryhtyneet taistelemaan brittiläisiä vastaan, ja Johnson pyrki saamaan heidät takaisin liittoon. Devil's Hole -väijytyksen korvaukseksi senecat joutuivat luovuttamaan strategisesti tärkeän Niagaran sataman briteille. Johnson sai jopa irokeesit vakuuttuneiksi siitä, että he lähettäisivät sotajoukon Ohion intiaaneja vastaan. Tämä irokeesien retkikunta vangitsi useita delawareita ja tuhosi hylätyt delawarien ja shawneen kaupungit Susquehannan laaksossa, mutta muuten irokeesit eivät osallistuneet sotatoimiin niin paljon kuin Johnson oli toivonut.

Kaksi tutkimusmatkaa

Kun britit olivat varmistaneet Niagaran linnakkeen alueen, he käynnistivät kaksi sotaretkeä länteen. Ensimmäisen retkikunnan, jota johti eversti John Bradstreet, oli määrä matkustaa veneellä Erie-järven yli ja vahvistaa Detroitia. Bradstreetin oli määrä nujertaa Detroitin ympärillä asuvat intiaanit ennen kuin hän marssi etelään Ohion maahan. Toisen retkikunnan, jota komensi eversti Bouquet, oli määrä marssia Fort Pittistä länteen ja muodostaa toinen rintama Ohion maahan.

Bradstreet lähti Fort Schlosserista elokuun alussa 1764 noin 1200 sotilaan ja suuren, Sir William Johnsonin värväämän intiaaniliittolaisjoukon kanssa. Bradstreet katsoi, ettei hänellä ollut tarpeeksi joukkoja alistamaan vihollisia intiaaneja voimakeinoin. Kun kova tuuli Erie-järvellä pakotti hänet pysähtymään Presque Islessä 12. elokuuta, hän päätti sen sijaan neuvotella sopimuksen Guyasutan johtaman ohiolaisen intiaanivaltuuskunnan kanssa. Bradstreet ylitti toimivaltansa tekemällä rauhansopimuksen pelkän aselevon sijasta ja suostumalla pysäyttämään Bouquet'n retkikunnan, joka ei ollut vielä lähtenyt Fort Pittistä. Gage, Johnson ja Bouquet olivat raivoissaan, kun he saivat tietää, mitä Bradstreet oli tehnyt. Gage hylkäsi sopimuksen uskoen, että Bradstreet oli taivutettu luopumaan hyökkäyksestään Ohion maassa. Gage saattoi olla oikeassa: Ohion intiaanit eivät palauttaneet vankeja, kuten Bradstreetin kanssa syyskuussa pidetyssä toisessa tapaamisessa luvattiin, ja jotkut shawneet yrittivät värvätä Ranskan apua sodan jatkamiseksi.

Bradstreet jatkoi matkaansa länteen. Hän ei vielä tiennyt, että hänen luvaton diplomatiansa suututti hänen esimiehensä. Hän saavutti Fort Detroitin 26. elokuuta, jossa hän neuvotteli toisen sopimuksen. Yrittäessään mustamaalata Pontiacia, joka ei ollut paikalla, Bradstreet pilkkasi rauhansidontavyön, jonka Ottawan johtaja oli lähettänyt kokoukseen. Historioitsija Richard Whiten mukaan "tällainen teko, joka vastasi suunnilleen sitä, että eurooppalainen suurlähettiläs virtsaisi ehdotetun sopimuksen päälle, oli järkyttänyt ja loukannut kokoontuneita intiaaneja". Bradstreet väitti myös, että intiaanit olivat hänen neuvottelujensa tuloksena hyväksyneet Britannian suvereniteetin, mutta Johnson uskoi, että tätä ei ollut selitetty intiaaneille täysin ja että tarvittaisiin lisää neuvotteluja. Vaikka Bradstreet oli onnistuneesti vahvistanut ja miehittänyt uudelleen brittiläisiä linnakkeita alueella, hänen diplomatiansa osoittautui kiistanalaiseksi ja tuloksettomaksi.

Eversti Bouquet viivytteli Pennsylvaniassa, kun hän kokosi miliisiä. Lopulta hän lähti Fort Pittistä 3. lokakuuta 1764 1150 miehen kanssa. Hän marssi Muskingum-joelle Ohiossa, joka oli iskuetäisyydellä useista alkuperäiskansojen kylistä. Nyt kun Fort Niagarassa ja Fort Detroitissa oli neuvoteltu sopimukset, Ohion intiaanit olivat eristyksissä ja joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta valmiita tekemään rauhan. Lokakuun 17. päivänä alkaneessa neuvostossa Bouquet vaati Ohion intiaaneja palauttamaan kaikki vangit, myös ne, joita ei ollut vielä palautettu Ranskan ja intiaanien sodasta. Guyasuta ja muut johtajat luovuttivat vastahakoisesti yli 200 vangittua, joista monet oli adoptoitu intiaaniperheisiin. Koska kaikki vangit eivät olleet paikalla, intiaanien oli pakko luovuttaa panttivankeja takuuksi siitä, että muut vangit palautettaisiin. Ohion intiaanit suostuivat osallistumaan William Johnsonin kanssa pidettävään virallisempaan rauhanneuvotteluun, joka saatiin päätökseen heinäkuussa 1765.

Pontiacin kanssa tehty sopimus

Sotilaallinen konflikti päättyi pääosin vuoden 1764 sotaretkiin. Jotkut intiaanit kehottivat edelleen vastustamaan Illinois Countryn alueella, jossa brittijoukot eivät olleet vielä saaneet Fort de Chartresia haltuunsa ranskalaisilta. Shawnee-sotapäällikkö Charlot Kaské nousi alueen jyrkimmäksi brittivastaiseksi johtajaksi, ja hänen vaikutusvaltansa ylitti väliaikaisesti Pontiacin. Kaské matkusti New Orleansiin asti etelään saadakseen ranskalaisia apuunsa brittejä vastaan.

Vuonna 1765 britit päättivät, että Illinoisin maan miehittäminen voitaisiin toteuttaa vain diplomaattisin keinoin. Kuten Gage totesi eräälle upseerilleen, hän oli päättänyt, että intiaanikansojen joukossa ei saisi olla "ketään vihollistamme", ja siihen kuului myös Pontiac, jolle hän nyt lähetti wampum-vyön, jossa ehdotettiin rauhanneuvotteluja. Pontiac oli nyt vähentänyt taistelutahtoaan kuultuaan Bouquet'n solmimasta aselevosta Ohion alueen intiaanien kanssa. Johnsonin apulaisseriffi George Croghan matkusti Illinoisin maahan kesällä 1765. Vaikka hän loukkaantui matkan varrella Kickapoon ja Mascoutenin hyökkäyksessä, hän onnistui tapaamaan Pontiacin ja neuvottelemaan hänen kanssaan. Charlot Kaské halusi polttaa Croghanin roviolla, mutta Pontiac kehotti maltillisuuteen ja suostui matkustamaan New Yorkiin, jossa hän teki virallisen sopimuksen William Johnsonin kanssa Fort Ontariossa 25. heinäkuuta 1766. Se oli tuskin antautuminen: maita ei luovutettu, vankeja ei palautettu eikä panttivankeja otettu. Sen sijaan, että Kaské olisi hyväksynyt Britannian suvereniteetin, hän lähti Britannian alueelta ylittämällä Mississippi-joen muiden ranskalaisten ja intiaanipakolaisten kanssa.

 
Bouquet'n neuvottelut näkyvät tässä vuoden 1765 kaiverruksessa, joka perustuu Benjamin Westin maalaukseen. Alkuperäiskansan puhuja pitää kädessään wampum-vyötä, joka oli välttämätön diplomatian kannalta itäisissä metsämaissa.  

Legacy

Pontiaakin sodan aiheuttamien ihmishenkien kokonaismäärä ei ole tiedossa. Noin 400 brittisotilasta kuoli taistelussa ja ehkä 50 jäi vangiksi ja kidutettiin kuoliaaksi. George Croghan arvioi, että 2 000 uudisasukasta oli kuollut tai jäänyt vangiksi, ja joskus toistetaan, että luku on 2 000 kuollutta uudisasukasta. Väkivaltaisuudet pakottivat noin 4 000 Pennsylvanian ja Virginian uudisasukasta pakenemaan kodeistaan. Amerikan alkuperäisasukkaiden tappiot jäivät enimmäkseen kirjaamatta.

Pontiaakin sota on perinteisesti kuvattu intiaanien tappioksi. Nykyään tutkijat pitävät sitä yleensä sotilaallisena pattitilanteena: vaikka intiaanit eivät onnistuneet karkottamaan brittejä, britit eivät pystyneet valloittamaan intiaaneja. Neuvottelut ja sovinto, ei niinkään menestys taistelukentällä, päättivät lopulta sodan. Amerikan alkuperäisasukkaat olivat itse asiassa saavuttaneet eräänlaisen voiton: He pakottivat Britannian hallituksen hylkäämään Amherstin politiikan ja luomaan sen sijaan intiaanien ja amerikanalkuperäiskansojen väliset suhteet Ranskan ja intiaanien välisen liiton mallin mukaisesti.

Brittiläisten siirtolaisten ja intiaanien väliset suhteet, jotka olivat olleet pahasti kireällä Ranskan ja intiaanien sodan aikana, saavuttivat uuden pohjan Pontiacin kapinan aikana. Historiantutkija David Dixonin mukaan "Pontiacin sota oli ennenkuulumatonta kauhean väkivaltaisuutensa vuoksi, sillä molemmat osapuolet näyttivät olevan kansanmurhanhimoisen fanaattisuuden huumaamia". Historioitsija Daniel Richter luonnehtii intiaanien yritystä karkottaa britit ja Paxton Boysin pyrkimystä hävittää intiaanit keskuudestaan rinnakkaisiksi esimerkeiksi etnisestä puhdistuksesta. Konfliktin molemmin puolin olevat ihmiset olivat tulleet siihen tulokseen, että siirtolaiset ja intiaanit olivat luonnostaan erilaisia eivätkä voineet elää keskenään. Richterin mukaan sodan aikana syntyi "uusi ajatus siitä, että kaikki alkuperäisasukkaat olivat 'intiaaneja', että kaikki euroamerikkalaiset olivat 'valkoisia' ja että kaikkien, jotka olivat toisella puolella, oli yhdistyttävä tuhoamaan toinen puoli".

Britannian hallitus tuli myös siihen tulokseen, että siirtolaiset ja intiaanit oli pidettävä erillään toisistaan. Kruunu antoi 7. lokakuuta 1763 kuninkaallisen julistuksen (Royal Proclamation of 1763), jolla pyrittiin järjestämään uudelleen Brittiläinen Pohjois-Amerikka Pariisin sopimuksen jälkeen. Julistusta oli jo työstetty, kun Pontiacin sota puhkesi. Se annettiin kiireesti sen jälkeen, kun uutiset kapinasta olivat saapuneet Lontooseen. Virkamiehet vetivät rajalinjan merenrannikolla sijaitsevien brittiläisten siirtomaiden ja Allegheny-harjun länsipuolella sijaitsevien Amerikan alkuperäisasukkaiden maiden (eli Itäisen jakolinjan) välille. Näin luotiin laaja "intiaanireservaatti", joka ulottui Alleghenien vuoristosta Mississippi-joelle ja Floridasta Quebeciin. Se myös vahvisti rajalinjan, joka oli vahvistettu ennen sotaa Eastonin sopimuksessa vuonna 1758. Kieltämällä siirtolaisia tunkeutumasta intiaanien maille Britannian hallitus toivoi välttävänsä Pontiacin kapinan kaltaiset konfliktit. "Kuninkaallinen julistus", kirjoittaa historioitsija Colin Calloway, "heijasteli ajatusta, jonka mukaan intiaanien ja valkoisten välisille suhteille tulisi olla ominaista erottelu eikä vuorovaikutus."

Pontiaakin sodan vaikutukset kestivät pitkään. Koska julistuksessa tunnustettiin virallisesti, että alkuperäiskansoilla oli tietyt oikeudet miehittämiinsä maihin, sitä on kutsuttu alkuperäisamerikkalaisten "Bill of Rights" -asiakirjaksi, ja se vaikuttaa edelleen Kanadan hallituksen ja alkuperäiskansojen väliseen suhteeseen. Brittiläisten siirtomaaherrojen ja maakiinnostajien mielestä julistus näytti kuitenkin kieltävän heiltä voiton hedelmät - länsimaat - jotka oli voitettu sodassa Ranskaa vastaan. Tämän aiheuttama mielipaha horjutti siirtokuntien sitoutumista imperiumiin. Se vaikutti myös osaltaan Amerikan vallankumouksen syntyyn. Colin Callowayn mukaan "Pontiacin kapina ei ollut viimeinen amerikkalainen itsenäisyyssota - amerikkalaiset siirtolaiset aloittivat kymmenkunta vuotta myöhemmin melkoisen menestyksekkäämmän ponnistelun, jonka taustalla olivat osittain toimenpiteet, joihin Britannian hallitus ryhtyi yrittäessään estää Pontiacin kapinan kaltaisen uuden sodan."

Amerikan alkuperäisasukkaille Pontiacin sota osoitti heimojen välisen yhteistyön mahdollisuudet vastustaa siirtomaavallan laajentumista. Vaikka konflikti jakoi heimoja ja kyliä, sodassa nähtiin myös ensimmäinen laaja, useiden heimojen välinen vastarinta eurooppalaista kolonisaatiota vastaan Pohjois-Amerikassa, ja se oli ensimmäinen eurooppalaisten ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen välinen sota, joka ei päättynyt alkuperäisamerikkalaisten täydelliseen tappioon. Vuoden 1763 julistus ei lopulta estänyt brittiläisiä siirtolaisia ja maakiinnostajia laajentumasta länteen, joten intiaanien oli välttämätöntä muodostaa uusia vastarintaliikkeitä. Shawneiden vuonna 1767 järjestämistä konferensseista alkaen seuraavien vuosikymmenten aikana Joseph Brantin, Alexander McGillivrayn, Blue Jacketin ja Tecumsehin kaltaiset johtajat yrittivät muodostaa liittoutumia, jotka elvyttäisivät Pontiacin sodan vastarintapyrkimykset.

 
Koska monet vangeiksi otetut lapset oli adoptoitu intiaaniperheisiin, heidän pakkopalauttamisensa johti usein tunteikkaisiin kohtauksiin, kuten tässä Benjamin Westin maalaukseen perustuvassa kaiverruksessa kuvataan.  

Kirjat ja artikkelit

• Auth, Stephen F. Kymmenvuotinen sota: intiaanien ja valkoisten väliset suhteet Pennsylvaniassa vuosina 1755-1765. New York: Garland, 1989. ISBN 0-8240-6172-1.
• Barr, Daniel, toim. Rajoja välillämme: Natives and Newcomers along the Frontiers of the Old Northwest Territory, 1750-1850. Kent, Ohio: Kent State University Press, 2006. ISBN 0-87338-844-5.
• Eckert, Allan W. Valloittajat: A Narrative. Boston: Brown, 1970. Uusintapainos 2002, Jesse Stuart Foundation, ISBN 1-931672-06-7, ISBN 1-931672-07-5 (paperback). Yksityiskohtainen, romaanin muotoon kirjoitettu historia, jota akateemiset historioitsijat pitävät yleensä kaunokirjallisuutena (ks. Nester, "Haughty Conquerors", xii; Jennings, Empire of Fortune, 77 n. 13).
• Farmer, Silas. (1884) (heinäkuu 1969) Detroitin ja Michiganin historia, tai, The metropolis illustrated: a chronological cyclopaedia of the past and present: including a full record of territorial days in Michigan, and the annuals of Wayne County, eri muodoissa Open Library.
• McConnell, Michael N. Army and Empire: British Soldiers on the American Frontier, 1758-1775. Lincoln: University of Nebraska Press, 2004.
• Ward, Matthew C. Breaking the Backcountry: The Seven Years' War in Virginia and Pennsylvania, 1754-1765. University of Pittsburgh Press, 2003.