Louis-Philippe I (6. lokakuuta 1773 – 26. elokuuta 1850) oli Orléansin sukuun kuuluva ranskalainen valtiomies, joka toimi Ranskan kuninkaana vuosina 1830–1848. Hän syntyi Pariisissa Palais-Royalissa ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajoittuivat aikaan ennen ja Ranskan vallankumouksen aikana. Hänen isänsä oli Philippe Égalité (Louis Philippe II, duc d’Orléans), joka osallistui vallankumoukseen ja teloitettiin myöhemmin. Louis-Philippe pakeni vallankumouksen järkyttämästä Ranskasta ja vietti pitkän ajan maanpaossa ennen paluutaan.
Tausta ja maanpako
Vallankumouksen myllerryksessä vanha kuningashuone kaatui: Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten teloituksen jälkeen Ranskasta tuli tasavalta. Louis-Philippe matkusti maanpaon aikana muun muassa Isoon-Britanniaan ja Pohjois-Amerikkaan. Hän seurasi eurooppalaista politiikkaa ja palasi Ranskaan, kun Bourbonit palautettiin valtaan vuonna 1814, mutta pysyi varovaisen etäisenä ultramontaanisesta ja konservatiivisesta politiikasta.
Nousu valtaan ja heinäkuun monarkia
Heinäkuun vallankumouksen seurauksena vuonna 1830 Ranskan Kaarle X:n luopumisen jälkeen valta siirtyi käytännössä Louis-Philippelle, joka hyväksyi valtaistuimen Chamber of Deputiesin pyynnöstä. Hänen suhteellisen pitkäikäisen aikansa edellinen virke sisältää virheen alkuperäisessä tekstissä; hänestä tuli kuningas vuonna 1830 ja hänen valtakautensa tunnettiin nimellä heinäkuun monarkia (1830–1848).
Hallintotapa ja politiikka
Louis-Philippe pyrki luomaan välivaiheen perinteisen monarkian ja edustuksellisen järjestelmän välille. Häntä kutsuttiin usein “porvarilliskuninkaaksi” (roi bourgeois), sillä hän tuki keskiluokan etuja, talousliberalismia ja teollisuuden kehitystä. Hallinnolle oli ominaista rajoitettu vaalioikeus, verotukseen ja varallisuuteen perustuva äänioikeus sekä suhteellisen vahva eduskunnan asema verrattuna aiempiin monarkioihin.
Suhteet Ison-Britannian kanssa olivat ystävälliset, ja hän kannatti kansainvälisessä politiikassa kohtuullista linjaa. Samalla hän tuki kolonialismia, erityisesti Algerian valloitusta ja siirtomaapolitiikkaa, mikä vahvisti Ranskan kansainvälistä asemaa mutta herätti myös vastustusta kotimaassa.
Sosiaalinen vastarinta ja romahdus
Vaikka talouskasvu ja porvariston nousu toivat vakautta, monet työläiset, köyhälistö ja poliittiset oppositioryhmät kokivat poliittisen osallistumisen ja sosiaalisten olojen olevan riittämättömiä. 1840-luvun lopulla poliittinen tyytymättömyys kasvoi. Hallinnon ajoittainen sensuuri ja poliittinen sorto heikensivät Louis-Philippen suosiota. Lopulta Ranskassa syttyivät mielenosoitukset, joiden yhteydessä ranskalaiset joukot tulittivat mielenosoittajia — tapahtumat johtivat laajempaan kapinaan ja käynnistivät Ranskan vuoden 1848 vallankumouksen, jonka seurauksena Louis-Philippe pakeni Englantiin "herra Smithinä".
Abdikaatio, perhe ja elämä maanpaossa
24. helmikuuta 1848 Louis-Philippe luopui kruunusta ja yritti periaatteessa järjestää vallan siirron perillisen kautta, mutta vallankumous johti nopeasti tasavallan julistamiseen (Toinen tasavalta). Hänen vanhin poikansa ja perijänsä Ferdinand-Philippe oli kuollut onnettomuudessa vuonna 1842, mikä vaikeutti perheelle järjestettävää rauhallista valtasuuntaa. Louis-Philippe pakeni Englantiin ja asettui maanpakoon Claremontiin, Surreyyn, missä hän eli elämänsä loppuun saakka.
Kuolema ja perintö
Louis-Philippe kuoli 26. elokuuta 1850 Claremontissa. Hänen valtakautensa perintö on monimutkainen: toisaalta hän vakautti Ranskaa 1830-luvulla, edisti talouskasvua, infrastruktuuria ja piti Ranskan suhteellisen vakaana Euroopan politiikassa; toisaalta hänen hallintonsa rajoitettu demokratia, porvarillinen etujen korostaminen ja ajoittainen poliittinen sorto kasvattivat luokkaristiriitoja ja johtivat lopulta 1848 tapahtumiin. Heinäkuun monarkian päättyminen avasi tien uudelle poliittiselle jakautumiselle ja toiselle tasavallalle.
