Ludvig XVI (Louis XVI) — Ranskan kuningas ja vallankumouksen uhri

Ludvig XVI syntyi vuonna 1754 isoisänsä kuningas Ludvig XV:n aikana. Hänen isänsä oli Ranskan Dauphin Louis Ferdinand, kruununperijä. Hänen äitinsä oli Saksin Marie Josephe. Hänen vanhempansa pitivät hänen vanhemmasta veljestään enemmän kuin Ludvigista ja olivat järkyttyneitä, kun Ludvigin veli kuoli ollessaan vielä lapsi. Louisin vanhemmat kääntyivät häntä vastaan, ja hänestä tuli ujo poika. Hänen isänsä kuoli varhain Ludvigin elämässä, ja Ludvigista tuli kruununperijä. Tämän vuoksi hän otti dauphinin arvonimen.

Vuonna 1770, kun Ludvig oli 15-vuotias, hän meni naimisiin itävaltalaisen prinsessa Marie Antoinetten kanssa. He olivat tavanneet vain kaksi päivää ennen häitä. Monet ranskalaiset eivät halunneet Ludvigin saavan itävaltalaista vaimoa, koska Ranskan liitto Itävallan kanssa ei ollut suosittu. Nämä kaksi maata olivat olleet vihollisia vuoteen 1756 asti, jolloin niistä oli tullut liittolaisia. Ranskassa tätä liittoa syytettiin seitsenvuotisesta sodasta, jonka he olivat hävinneet. Ludvig ja Marie Antoinette eivät olleet läheisiä avioliittonsa alkuvuosina, mutta he oppivat rakastamaan toisiaan. Vasta vuonna 1777 he olivat sukupuoliyhteydessä. He eivät onnistuneet saamaan lapsia moneen vuoteen sen jälkeen. Tämä teki avioliitosta vaikean. Tilanne paheni, kun julkaistiin törkeitä pamfletteja, niin sanottuja libellejä. Näissä libelleissä pilkattiin heitä siitä, etteivät he voineet saada lapsia. Yhdessä kysyttiin: "Voiko kuningas tehdä sen? Eikö kuningas voi tehdä sitä?" Lopulta hän ja Marie Antoinette saivat neljä lasta:

1.      Ranskan Marie Thérèse (19. joulukuuta 1778)

2.      Louis Joseph, Ranskan Dauphin (22. lokakuuta 1781).

3.      Ranskan Ludvig XVII (27. maaliskuuta 1785)

4.      Ranskan Sophie (9. heinäkuuta 1787)

He myös adoptoivat kuusi lasta.

Ludvigista tuli kuningas, kun Ludvig XV kuoli vuonna 1774. Hän oli 20-vuotias. Ludvig otti vastuulleen maan, jolla oli suuria ongelmia. Seitsemänvuotisen sodan jälkeen Ranska ei ollut enää Euroopan mahtavin maa. Maalla oli velkoja sodan vuoksi ja koska sen verojärjestelmä oli vanhentunut. Monet aateliset ja muut rikkaat saattoivat välttää verojen maksamisen, mitä monet tavalliset ihmiset vihasivat. Se oli myös valistuksen aikaa, jolloin ihmiset alkoivat kiinnostua demokratian ja liberalismin kaltaisista ajatuksista. Yhä useammat vastustivat Ranskan absoluuttista monarkiaa.

Ludvig halusi olla hyvä ja suosittu kuningas. Yksi hänen varhaisista päätöksistään oli antaa kansanedustuslaitoksille takaisin valta, joka oli otettu pois Ludvig XV:n myöhemmän valtakauden aikana. Parlamentit eivät olleet parlamentteja nykyaikaisessa merkityksessä; ne eivät olleet vaaleilla valittuja poliitikkojen kokouksia. Parlamentit olivat itse asiassa tärkeitä alueellisia tuomioistuimia, ja niiden tuomarit tukivat paikallisia aatelisia. Ne estivät usein kuninkaita muuttamasta maata ja estivät lakeja vaikuttamasta niiden maakunnissa. Palauttaessaan parlamentit takaisin Ludvig sanoi: "Minusta näyttää siltä, että se on yleinen toive, ja haluan, että minua rakastetaan". Hän valitsi kreivi de Maurepas'n tärkeimmäksi neuvonantajakseen, ja Maurepas toimi tässä tehtävässä kuolemaansa asti vuonna 1781. Hän valitsi myös Anne Robert Jacques Turgot'n valtiovarainministerikseen.

Turgot ehdotti, että lakeja, jotka rajoittivat viljan myyntiä ja myyntihintaa, olisi lievennettävä. Nämä muutokset aiheuttivat kuitenkin korkeat viljan hinnat vuosina, jolloin sato oli huono. Tämä aiheutti jauhosodan protestit vuonna 1775. Joitakin muita Turgot'n uudistuksia estivät aateliset ja parlamentit. Vuonna 1776 Ludvig muutti mielensä ja erotti Turgot'n. Hän korvasi hänet Jacques Neckerillä. Necker yritti julkaista täydellisen luettelon kaikesta, mihin hallitus käytti rahaa, mutta tämä johti siihen, että suuri osa menoista jäi piiloon. Vuonna 1783 Ludvig valitsi sitten Charles Alexandre de Calonnen tärkeimmäksi valtiovarainministerikseen.

Ludvig ja hänen hallituksensa tukivat amerikkalaisia Yhdysvaltain vapaussodassa, koska he halusivat heikentää Isoa-Britanniaa. He halusivat kostaa, koska olivat menettäneet Quebecin briteille seitsenvuotisessa sodassa. Amerikkalaiset voittivat, ja Britannia suostui Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1783 sallimaan amerikkalaisten itsenäisyyden. Heidän muut yrityksensä heikentää Britannian imperiumia kuitenkin useimmiten pysähtyivät, koska heidän laivastonsa hävisi Saintesin taistelun, eikä Ranska saanut paljon uusia maita. Lisäksi sodasta aiheutuneet velat pahensivat hallituksen rahaongelmia. Vuoteen 1787 mennessä rahaongelmat olivat riistäytyneet käsistä.

Ludvig kutsui koolle Ranskan korkea-arvoisten aatelisten kokouksen, jossa keskusteltiin rahaongelmien ratkaisemisesta. Hän halusi estää aatelisia ja parlamentteja estämästä hänen pyrkimyksiään ratkaista ongelmat. Aateliset kuitenkin järkyttyivät, kun he saivat tietää, miten pahoja ongelmat olivat, ja kieltäytyivät auttamasta. Ludvig yritti myös estää Pariisin parlamenttia asettumasta tielle ja jopa pidättää kaksi sen jäsentä, mutta se ei onnistunut, koska liian monet ihmiset tukivat parlamenttia. Hän toi myös Jacques Neckerin takaisin. Ludvig päätti, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kutsua koolle Estates General, Ranskan parlamentti, joka ei ollut kokoontunut sitten vuoden 1614.

Vuoden 1789 valtiopäivät alkoivat toukokuussa. Kuten aiemmatkin yleishallitukset, se oli suunniteltu edustamaan Ranskan yhteiskunnan muodostavia "kolmea valtiota". Neljäsosan sen jäsenistä valitsi ensimmäinen sääty (katolisen kirkon papit), toisen neljänneksen valitsi toinen sääty (aateliset) ja toisen puolen valitsivat kolmannen säätyn varakkaat (kaikki muut). Kolmannen vallan poliitikot halusivat puhua Ranskan yhteiskunnan muuttamisesta ja kuninkaan vallan vähentämisestä, mutta kuningas halusi heidän puhuvan vain veroista. Hän onnistui hyvin nopeasti ärsyttämään näitä poliitikkoja. Heille esimerkiksi kerrottiin, että kaikilla jäsenillä olisi yhtäläinen ääni, mutta sitten kuningas päätti sen sijaan, että Kolmannen valtiomuodon jäsenillä olisi vain puolikas ääni. Kolmannen perikunnan jäsenet pitivät epäoikeudenmukaisena sitä, että he edustivat 95 prosenttia väestöstä, mutta heillä oli vain kolmasosa vallasta yleishallituksessa.

Kesäkuussa 1789 kolmannen järjestelmän jäsenet ilmoittivat olevansa kansalliskokous. Ludvig yritti estää heitä kokoontumasta. Kesäkuun 20. päivänä kaikki jäsenet yhtä lukuun ottamatta allekirjoittivat tennishovin valan. He lupasivat pysyä yhdessä, kunnes kuningas suostuisi vähentämään valtaoikeuksiaan. Vaikka Ludvig tarjosikin kolmannelle säätyvaltiolle lisää oikeuksia, he päättivät, että tämä ei riitä. Ludvig erotti 11. heinäkuuta monia neuvonantajia, jotka tukivat kansalliskokousta. Näihin kuului myös Jacques Necker, joka oli varsin suosittu. Pariisin tavalliset ihmiset tukivat voimakkaasti Neckeriä ja kansalliskokousta. He alkoivat pelätä, että kuningas aikoi pysäyttää kansalliskokouksen. Syntyi mellakka, joka johti Bastilian rynnäkköön 14. heinäkuuta.

Ludvig perääntyi ja suostui antamaan kansalliskokouksen johtaa maata. Kansalliskokous alkoi toteuttaa Ranskassa dramaattisia muutoksia. Se hyväksyi ihmisoikeuksien julistuksen ja lopetti lait, joiden nojalla aatelisia voitiin kohdella paremmin kuin tavallisia ihmisiä.

Lokakuun 5. päivänä 1789 joukko mielenosoittajia (enimmäkseen naisia) kokoontui Pariisiin protestoimaan leivän korkeaa hintaa vastaan. He päättivät marssia Versaillesin palatsiin, jossa kuningas asui. He murtautuivat palatsiin. Osa vartijoista sai surmansa, eivätkä loputkaan estäneet heitä. Mielenosoittajat vaativat, että kuninkaallinen perhe tulisi heidän kanssaan Pariisiin. Ludvig ei halunnut tulla, mutta hän taipui heidän vaatimuksiinsa. Hän allekirjoitti ihmisoikeuksien julistuksen ja lähti heidän kanssaan Pariisiin. Hän muutti vanhempaan Tuileries-palatsiin.

Joko Bastiljin rynnäkköä tai naisten marssia Versaillesiin voitaisiin pitää hetkenä, jolloin kuningas menetti maansa hallinnan.

Epäonnistunut pako

Ludvig ei tyytyisi nukkekuninkaaksi kovin pitkään. Hän oli tyytymätön siihen, miten häntä, hänen perhettään ja kirkkoa kohdeltiin. Maltilliset poliitikot olivat menettämässä kannatustaan radikaalimmille poliitikoille. Mutta vaikka hän oli todellisuudessa vankina Tuileries'n palatsissa, Ludvigilla oli liittolaisia armeijassa ja muissa maissa, jotka olisivat tukeneet kuningasta poliitikkojen sijaan. Ludvig ja Marie Antoinette suunnittelivat pakoa Tuileries-palatsista 21. kesäkuuta 1791 yöllä palvelijoiksi naamioituneina. Kuninkaallinen perhe matkusti kohti Montmédyn linnoitusta, joka oli kuningasta tukevien sotilaiden tukikohta ja joka sijaitsi Itävallan Alankomaiden rajalla. Matkalla Montmédyyn he jäivät kiinni Varennesin kylässä ja joutuivat palaamaan Pariisiin. Tämä tapaus tuli tunnetuksi nimellä Varennesin pako.

Kun Ludvig ja hänen perheensä tuotiin takaisin Tuileriesiin, vartijat vahtivat heitä nyt paljon enemmän. Monet ranskalaiset uskoivat, olivatpa he sitten oikeassa tai väärässä, että kuningas ja kuningatar juonittelivat ulkomaisten hallitusten kanssa palauttaakseen absoluuttisen monarkian. Seuraavana vuonna nämä jännitteet johtivat siihen, että Ranska aloitti sodan Itävallan ja Preussin kanssa. Heinäkuussa 1792 Preussin Brunswickin herttua kirjoitti: "Me tuhoamme Pariisin maan tasalle, jos kuninkaalliselle majesteetillemme, kuninkaalle ja kuningattarelle, tapahtuu jotakin". Hän yritti auttaa kuningasta ja kuningatarta, mutta sen sijaan se teki päinvastoin.

Pidätys

Elokuussa 1792 Pariisissa puhkesi mellakka. Radikaalipoliitikkojen kannustama mielenosoittajajoukko tunkeutui Tuileriesiin. Ludvig pidätettiin 13. elokuuta ja lähetettiin Templeen, vanhan Pariisin linnoitukseen, jota käytettiin vankilana. Syyskuun 21. päivänä kansalliskokous (uusi kansalliskokous) julisti Ranskan tasavallaksi ja lakkautti monarkian. Ludvigilta otettiin pois arvonimet ja hänelle annettiin tavallinen nimi: Louis Capet. He katsoivat, että Capet'n pitäisi olla hänen sukunimensä, koska hän oli sukua Capet'n suvulle.

Täytäntöönpano

Ludvigia syytettiin useista rikoksista, ja kansalliskokous (uusi kansalliskokous) toimi tuomarina. Tärkein rikos, josta häntä syytettiin, oli juonittelu Itävallan kanssa absoluuttisen monarkian palauttamiseksi. He äänestivät nopeasti, että hän oli syyllinen. Kukaan konventissa ei pitänyt Ludvigista, mutta girondiinit halusivat ainakin säästää hänen henkensä. Maximilien Robespierre ja Montagnardit sanoivat, että hänet pitäisi tappaa, ja yli puolet jäsenistä äänesti hänen teloittamisensa puolesta. Monet heistä uskoivat, että he eivät vain rankaisseet Ludvigia rikoksesta vaan myös tuhosivat ajatuksen monarkiasta.

Viimeisen kerran Louis pääsi perheensä luo ja lupasi tulla takaisin seuraavana aamuna, mutta hän ei tullutkaan. Matkalla giljotiinille Ludvig sanoi: "Luotan siihen, että kuolemani on kansani onni, mutta suren Ranskan puolesta ja pelkään, että se voi kärsiä Herran vihan." Ennen teloitustaan hän piti puheen, jossa hän sanoi: "Kuolen syyttömänä kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytettiin; annan anteeksi niille, jotka ovat aiheuttaneet kuolemani, ja rukoilen Jumalaa, että veri, jota aiotte vuodattaa, ei koskaan aiheuttaisi vahinkoa Ranskalle." Hän yritti sanoa vielä lisää, mutta hänen puheensa hukkui rumpujen vyöryyn. Hänet teloitettiin 21. tammikuuta 1793 Place de la Revolutionilla (nykyinen Place de la Concorde) Pariisin keskustassa. Hän oli 38-vuotias. Marie Antoinette teloitettiin yhdeksän kuukautta myöhemmin.

Aluksi Louis haudattiin läheiselle hautausmaalle. Vuonna 1815 hänen ja Marie Antoinetten jäännökset siirrettiin Saint Denisin basilikaan, joka on Ranskan kuninkaiden perinteinen hautapaikka. Kirkossa on heidän patsaitaan. Myös Chapelle expiatoire rakennettiin hänen muistokseen hänen alkuperäisen hautansa paikalle. Säveltäjät Luigi Cherubini ja Paul Wranitzky kirjoittivat molemmat hautajaismusiikkia hänen muistokseen. Louisville, Kentuckyn suurin kaupunki, nimettiin hänen mukaansa, koska hän tuki Amerikan vallankumousta.

Ludvig XVI ei olisi viimeinen Ranskan kuningas. Kahdesta Ludvigin veljestä tulisi kuninkaita vuoden 1814 Bourbonin restauraation jälkeen: Ludvig XVIII ja Kaarle X. Ludvig XVI:n pojat olivat kuolleet tauteihin sitä ennen, eikä hänen tyttärensä voinut periä kruunua. Viimeinen Ranskan kuningas oli Louis-Philippe I, heidän kaukainen sukulaisensa. Viimeinen Ranskan monarkki oli Napoleon III, joka oli pikemminkin keisari kuin kuningas.

1800-luvulla ranskalaiset historioitsijat Jules Michelet ja Alphonse de Lamartine totesivat, kuinka monet ranskalaiset alkoivat sääliä Ludvig XVI:ta, ja tämä johti monarkian palauttamiseen vuonna 1814. Vaikka he eivät olleetkaan kaikesta samaa mieltä, molemmat historioitsijat totesivat, että monarkian lakkauttaminen vuonna 1792 oli oikea päätös, mutta kuningasta ja kuningatarta ei olisi pitänyt tappaa. Michelet'n mukaan nämä teloitukset rohkaisivat uusiin teloituksiin, mikä johti hirmuhallintoon.