Varhaisvuodet
Eisenstein syntyi Riiassa Latviassa, mutta hänen perheensä muutti paljon hänen varhaisvuosinaan. Eisenstein jatkoi muuttamista usein elämänsä aikana. Eisensteinin isä Mihail Osipovitš Eisenstein oli saksalais-juutalaista ja ruotsalaista syntyperää, ja hänen äitinsä Julia Ivanovna Konetskaja oli venäläisestä ortodoksisesta perheestä. Hän syntyi keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä oli arkkitehti ja äitinsä varakkaan kauppiaan tytär. Julia lähti Riiasta vuoden 1905 vallankumouksen aikaan. Hän vei Sergein mukanaan Pietariin. Sergei palasi toisinaan tapaamaan isäänsä. Myöhemmin hänen isänsä muutti heidän luokseen noin vuonna 1910. Hänen äitinsä erosi pian isästä ja muutti Ranskaan pois perheen luota.
Petrogradin rakennustekniikan instituutissa Sergei opiskeli arkkitehtuuria ja insinöörityötä, isänsä työtä. Koulussa opiskelutovereidensa kanssa Sergei kuitenkin liittyisi armeijaan palvelemaan vallankumousta. Hänen isänsä ei kannattanut hänen liittymistään armeijaan. Vuonna 1918 Sergei liittyi puna-armeijaan isänsä Mihailin tukiessa vastapuolta. Tämä vei isän Saksaan tappion jälkeen ja Sergein Petrogradiin, Vologdaan ja Dvinskiin. Vuonna 1920 Sergei siirrettiin komentajan tehtäviin Minskiin sen jälkeen, kun hän oli menestyksekkäästi tehnyt propagandaa lokakuun vallankumouksen puolesta. Tänä aikana Sergei opiskeli japania. Hän oppi noin kolmesataa kanji-merkkiä, joiden hän mainitsi vaikuttaneen hänen kuvalliseen kehitykseensä. Tämä antoi hänelle myös mahdollisuuden nähdä Kabuki-teatteria. Opintojensa vuoksi hän matkusti Japaniin.
Teatterista elokuvaan
Vuonna 1920 Eisenstein muutti Moskovaan ja aloitti teatteriuransa työskentelemällä Proletkultissa. Hänen siellä tekemänsä tuotannot olivat nimeltään Kaasunaamarit, Kuuntele Moskovaa ja Wiseman. Eisenstein työskenteli sitten Vsevolod Meyerholdin suunnittelijana. Vuonna 1923 Eisenstein aloitti uransa teoreetikkona kirjoittamalla LEF:lle teoksen The Montage of Attractions. Samana vuonna valmistui myös Eisensteinin ensimmäinen elokuva Glumovin päiväkirja. Dziga Vertov palkkasi aluksi "ohjaajaksi" elokuvan Elokuva muodosti osan hänen teatterituotannostaan Wiseman.
"Lakko" (1925) oli Eisensteinin ensimmäinen pitkä elokuva. Taistelulaiva Potemkin (1925) oli kriitikoiden suosiossa kaikkialla maailmassa. Koska Eisenstein tunnettiin kaikkialla maailmassa, hän pystyi ohjaamaan lokakuun (tunnetaan myös nimellä Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa). Elokuva oli osa vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhlallisuuksia. Sen jälkeen hän ohjasi The General Line (tunnetaan myös nimellä Old and New). Ihmiset ulkomaailmassa ylistivät elokuvia. Neuvostoliitossa Eisensteinin keskittyminen rakenteellisiin kysymyksiin, kuten kamerakulmiin, väkijoukon liikkeisiin ja montaasiin, ei kuitenkaan miellyttänyt suurta osaa neuvostoliittolaisesta elokuvayhteisöstä.
Matkat Eurooppaan
Syksyllä 1928 Eisenstein lähti Neuvostoliitosta Euroopan-kiertueelle. Hänen mukaansa matkalle lähtivät Grigori Aleksandrov ja elokuvaaja Eduard Tisse. Matkan oli tarkoitus antaa Eisensteinille ja muille mahdollisuus tutustua äänielokuvaan. Se myös esittelisi kuuluisat neuvostotaiteilijat kapitalistiselle lännelle. Eisensteinille se oli kuitenkin myös tilaisuus nähdä maisemia ja kulttuureja Neuvostoliiton ulkopuolelta. Hän vietti seuraavat kaksi vuotta kiertäen ja luennoiden Berliinissä, Zürichissä, Lontoossa ja Pariisissa. Vuonna 1929 Eisenstein valvoi Sveitsissä Edouard Tissén ohjaamaa aborttia käsittelevää valistusdokumenttielokuvaa Frauennot - Frauenglück.
Amerikkalaiset hankkeet
Huhtikuun lopulla 1930 Paramount Picturesin palveluksessa työskentelevä Jesse L. Lasky tarjosi Eisensteinille mahdollisuutta tehdä elokuva Yhdysvalloissa. Hän hyväksyi lyhytaikaisen 100 000 dollarin sopimuksen ja saapui Hollywoodiin toukokuussa 1930. Sopimus kuitenkin kariutui. Eisensteinin lähestymistapa elokuvantekoon ei sopinut amerikkalaisten elokuvastudioiden tyyliin ja tapaan tehdä elokuvia.
Eisenstein ehdotti ampumatarvikesijoittaja Sir Basil Zaharoffin elämäkertaa ja elokuvaversiota George Bernard Shaw'n teoksesta Arms and the Man. Hän suunnitteli myös elokuvaa Jack Londonin Sutter's Goldista. Mutta studion tuottajat eivät pitäneet suunnitelmasta. Paramount ehdotti sitten elokuvaversiota Theodore Dreiserin teoksesta An American Tragedy. Tämä innosti Eisensteinia, joka oli lukenut teoksen ja pitänyt siitä ja oli tavannut Dreiserin aikoinaan Moskovassa. Eisenstein sai käsikirjoituksen valmiiksi lokakuun 1930 alkuun mennessä. Paramount ei pitänyt siitä lainkaan. He huomasivat myös pelkäävänsä majuri Frank Peasea, Hollywoodin teknisen johtajan instituutin puheenjohtajaa. Kommunisminvastainen Pease aloitti julkisen kampanjan Eisensteinia vastaan. Lokakuun 23. päivänä 1930 Paramount ja Eisenstein julistivat sopimuksensa puretuksi. Eisenstein ja hänen elokuvakumppaninsa saivat paluuliput Moskovaan Paramountin kustannuksella.
Eisenstein joutui palaamaan kotiin epäonnistuneena. Neuvostoliiton elokuvateollisuus ratkaisi äänielokuvakysymyksen ilman häntä ja hänen elokuviaan. Hänen menetelmiään ja ajatuksiaan vastaan hyökättiin yhä useammin "ideologisina epäonnistumisina". Niitä kutsuttiin esimerkkeinä formalismista. Monet hänen teoreettisista artikkeleistaan tältä ajalta, kuten Eisenstein on Disney, on löydetty vuosikymmeniä myöhemmin tärkeinä tieteellisinä teksteinä. Niitä käytetään elokuvakouluissa ympäri maailmaa.
Eisenstein vietti paljon aikaa Charlie Chaplinin kanssa. Chaplin suositteli, että Eisenstein tapaisi amerikkalaisen sosialistikirjailijan Upton Sinclairin, jonka Chaplin uskoi voivan auttaa Eisensteinia. Sinclairin teokset oli hyväksytty ja luettu laajalti Neuvostoliitossa, ja Eisenstein tunsi ne. He pitivät toistensa töistä. Lokakuun 1930 lopun ja kiitospäivän välisenä aikana Sinclair oli saanut Eisensteinille jatkoaikaa Neuvostoliiton lomalle. Hän sai myös Eisensteinille luvan matkustaa Meksikoon tekemään elokuvaa, jonka Sinclair ja hänen vaimonsa Mary Craig Kimbrough Sinclair tuottaisivat. He liittyivät kolmen muun sijoittajan kanssa Meksikon elokuvasäätiön (Mexican Film Trust) perustamiseen.
Matka Meksikoon
Eisenstein allekirjoitti 24. marraskuuta sopimuksen Trustin kanssa. Sopimus perustui "Eisensteinin haluun olla vapaa ohjaamaan elokuvan tekemistä omien käsitystensä mukaan siitä, millainen meksikolaisen elokuvan tulisi olla, ja täydessä luottamuksessa Eisensteinin taiteelliseen koskemattomuuteen". Sopimuksessa sanottiin myös, että elokuva olisi "epäpoliittinen". Rahat tulivat ensin rouva Sinclairilta ja olisivat "vähintään kaksikymmentäviisi tuhatta dollaria". Aikataulu elokuvan tekemiselle olisi "kolmesta neljään kuukautta". Sopimuksessa sanottiin myös, että "Eisenstein...suostuu siihen, että kaikki hänen Meksikossa tekemänsä tai ohjaamansa elokuvat, kaikki negatiivifilmit ja positiivikopiot sekä kaikki tarina ja ideat, jotka sisältyvät mainittuun meksikolaiseen elokuvaan, ovat rouva Sinclairin omaisuutta...". Joulukuun 1. päivänä päivätty lisäys sopimukseen salli, että "Neuvostoliiton hallitus voi saada [valmiin] elokuvan vapaasti esitettäväksi Neuvostoliiton sisällä". Tiettävästi suullisesti päätettiin, että elokuvan odotettiin olevan tunnin mittainen.
Joulukuun 4. päivään 1930 mennessä Eisenstein oli matkalla junalla Meksikoon. Aleksandrov ja Tisse liittyivät hänen seuraansa. Myöhemmin hän keksi lyhyen tiivistelmän tulevasta kuusiosaisesta elokuvasta. Tämä olisi lopullinen suunnitelma, johon Eisenstein päätyisi projektissaan. Hankkeen nimi oli ¡Que viva México! päätettiin jonkin aikaa myöhemmin. Meksikossa ollessaan Eisenstein seurusteli Frida Kahlon ja Diego Riveran kanssa. Eisenstein piti näistä taiteilijoista ja meksikolaisesta kulttuurista yleensä. He innoittivat Eisensteinia kutsumaan elokuviaan "liikkuviksi freskoiksi".
Pitkän ajan oltuaan poissa Neuvostoliitosta Stalin lähetti sähkeen, jossa hän ilmoitti olevansa huolissaan siitä, että Eisensteinista oli tullut karkuri. Eisenstein syytti Mary Sinclairin nuorempaa veljeä, Hunter Kimbroughia, elokuvan ongelmista. Kimbrough oli lähetetty mukaan toimimaan elokuvan linjatuottajana. Eisenstein toivoi voivansa painostaa Sinclaireja pysäyttämään Stalinin, jotta Eisenstein voisi saattaa elokuvan loppuun omalla tavallaan.
Sinclair pysäytti tuotannon. Hän määräsi Kimbroughin palaamaan Yhdysvaltoihin jäljellä olevan elokuvamateriaalin kanssa. Myös kolme neuvostoliittolaista tuli katsomaan, mitä he voisivat tehdä jo kuvatulla elokuvalla. Soldaderan "romaanin" keskeneräistä kuvausta varten Eisenstein oli saanut Meksikon armeijalta 500 sotilasta, 10 000 asetta ja 50 tykkiä. Tämä menetettiin Sinclairin tuotannon peruuntumisen vuoksi.
Kun Eisenstein saapui Yhdysvaltain rajalle, tullitarkastuksessa hänen matkalaukustaan löytyi luonnoksia ja piirroksia Jeesuksesta sekä muuta pornografista materiaalia. Eisensteinin maahantuloviisumi oli umpeutunut, eivätkä Sinclairin yhteydet Washingtonissa onnistuneet saamaan hänelle uutta jatkoaikaa. Eisenstein, Alexandrov ja Tisse saivat kuukauden oleskelun jälkeen Yhdysvaltain ja Meksikon rajalla Laredon lähellä Texasissa 30 päivän "passin" päästä Teksasista New Yorkiin. Sieltä he saisivat lähteä Moskovaan. Kimbrough palasi Los Angelesiin jäljellä olevan elokuvan kanssa.
Eisenstein kiersi Amerikan eteläosissa matkalla New Yorkiin. Vuoden 1932 puolivälissä Sinclairit saivat Sol Lesserin palvelukseensa. Lesser oli juuri avannut New Yorkiin oman jakelutoimiston, Principal Distributing Corp.:n. Lesser lupautui valvomaan jälkituotantoa kilometrikaupalla negatiiveja - Sinclairien kustannuksella - ja jakelemaan valmiin tuotteen. Kaksi lyhytelokuvaa ja yksi lyhyt aihe - Thunder Over Mexico, joka perustui Maguey-materiaaliin, Eisenstein in Mexico ja Death Day - valmistuivat ja julkaistiin Yhdysvalloissa syksyn 1933 ja alkuvuoden 1934 välisenä aikana.
Eisenstein ei koskaan nähnyt yhtään Sinclair-Lesser-elokuvaa eikä myöskään hänen ensimmäisen elämäkerturinsa Marie Setonin myöhempää teosta Time In The Sun. Hän sanoi julkisesti menettäneensä kaiken kiinnostuksensa hanketta kohtaan.
Paluu Neuvostoliittoon
Eisensteinin matka länteen sai neuvostoliittolaisen elokuva-alan katsomaan häntä epäluuloisesti, joka ei koskaan kokonaan hävinnyt. Hän vietti ilmeisesti jonkin aikaa mielisairaalassa Kislovodskissa heinäkuussa 1933. Tämä johtui mahdollisesti masennuksesta, koska hän tajusi, ettei hän koskaan saisi editoida Meksikosta kuvattua materiaalia, jonka Sinclair luovutti Hollywoodin leikkaajille.
Sitten hän sai opetustehtävän elokuvakoulusta GIK (nykyisin Gerasimovin elokuvataiteen instituutti), jossa hän oli opettanut jo aiemmin. Vuosina 1933 ja 1934 hän vastasi opetussuunnitelman laatimisesta. Eisenstein avioitui elokuvantekijä ja kirjailija Pera Atashevan (1900-65) kanssa vuonna 1934. He pysyivät naimisissa hänen kuolemaansa asti vuonna 1948. Hänen seksuaalisuudestaan on esitetty kysymyksiä.
Vuonna 1935 hän aloitti toisen hankkeen, Bezhin Meadowin. Elokuvalla oli ilmeisesti monia samoja ongelmia kuin Que Viva Mexicolla. Eisenstein päätti filmata juonesta kaksi versiota. Toinen oli tarkoitettu aikuisille katsojille ja toinen lapsille. Hän ei onnistunut asettamaan selkeää kuvausaikataulua. Hän myös käytti paljon filmiä, mikä merkitsi suuria kustannuksia ja myöhästyneitä aikatauluja. Elokuva ajautui ongelmiin, koska sen amerikkalaiset rahoittajat eivät tukeneet sitä täysin.
Eisensteinin uran saattoi pelastaa tässä vaiheessa se, että Stalin päätyi sanomaan, että Bezhin Meadowin ongelmat, kuten monet muutkin alan ongelmat, eivät liittyneet niinkään Eisensteinin lähestymistapaan elokuvantekoon kuin johtajiin, joiden oli määrä valvoa häntä. Lopulta tämä teki Boris Shumyatskista, neuvostoelokuvien "toimeenpanevasta tuottajasta" vuodesta 1932 lähtien, syyllisen. Alkuvuodesta 1938 hänet ilmiannettiin, pidätettiin, asetettiin syytteeseen ja tuomittiin maanpetturina ja ammuttiin. (Elokuvastudio Mosfilmin tuotantojohtaja, jossa Meadowia tehtiin, vaihdettiin myös, mutta ilman uusia teloituksia).
Paluu menestykseen
Eisenstein pystyi sitten vaikuttamaan Staliniin jälleen "yhden mahdollisuuden" vuoksi, ja hän valitsi kahdesta tarjouksesta Aleksanteri Nevski -elokuvan, jonka musiikin oli säveltänyt Sergei Prokofjev. Tällä kertaa hän sai kuitenkin myös toisen käsikirjoittajan, Pjotr Pavlenkon, tuomaan valmiin käsikirjoituksen. Hänellä oli ammattinäyttelijät rooleja varten. Hänellä oli myös apulaisohjaaja Dmitri Vasiljev, joka nopeutti kuvauksia.
Tuloksena oli elokuva, joka sai kriittisen vastaanoton sekä Neuvostoliitossa että länsimaissa. Hän sai Leninin kunniamerkin ja Stalin-palkinnon. Se oli ilmeinen allegoria ja kova varoitus natsi-Saksan kasvavista voimista. Se aloitettiin, saatiin valmiiksi ja tuotiin teattereihin kaikki vuoden 1938 aikana. Se oli Eisensteinin ensimmäinen elokuva lähes vuosikymmeneen. Se oli myös hänen ensimmäinen äänielokuvansa.
Kuukausia sen julkaisemisen jälkeen Stalin kuitenkin teki sopimuksensa Hitlerin kanssa. Nevski vedettiin nopeasti pois levityksestä. Eisenstein palasi opettamaan. Hän sai tehtäväkseen ohjata Richard Wagnerin Die Walküre -teoksen Bolšoi-teatterissa. Eisenstein joutui odottamaan, kunnes Hitler lähetti saksalaiset joukot Neuvostoliiton rajan yli kohtalokkaassa ensi-iskussaan, ennen kuin Nevski sai laajan levityksen ja todellisen kansainvälisen menestyksen.
Kun sota saapui Moskovaan, Eisenstein oli yksi monista elokuvantekijöistä, jotka evakuoitiin Alma-Ataan. Siellä hän harkitsi ensimmäisen kerran ajatusta tehdä elokuva tsaari Iivana IV:stä. Eisenstein kirjoitti kirjeitä Prokofjeville Alma-Atasta. Prokofjev liittyi hänen seuraansa sinne vuonna 1942. Prokofjev sävelsi musiikin Eisensteinin elokuvaan. Eisenstein suunnitteli lavasteet Prokofjevin luomaa Sota ja rauha -oopperaversiota varten.
Ivanin trilogia
Josef Stalin piti Eisensteinin elokuvasta Iivana Julma, osa I, joka esitteli Venäjän Iivana IV:n kansallissankarina (ja se voitti Stalin-palkinnon). Hallitus ei hyväksynyt elokuvan jatko-osaa, Iivana Julma, osa II. Kaikki elokuvat keskeneräisestä Iivana Julma: Osa III vietiin pois, ja suurin osa siitä tuhoutui (vaikka useita kuvattuja kohtauksia on edelleen olemassa).
Myös Eisensteinin terveys oli heikentynyt. Hän sai sydänkohtauksen tämän elokuvan tekemisen aikana. Hän kuoli pian sen jälkeen toiseen sydänkohtaukseen 50-vuotiaana. Hänet on haudattu Novodevitšin hautausmaalle Moskovassa.
