Karjahaikara (Bubulcus ibis) – kuvaus, levinneisyys ja elämäntapa

Karjahaikara (Bubulcus ibis) — tunnista laji, tutustu levinneisyyteen, pesintään ja elintapoihin: ruokailu karjan lähellä ja vaikutus ekosysteemeihin.

Karjahaikara (Bubulcus ibis) on tropiikissa, subtropiikissa ja lämpimillä lauhkeilla vyöhykkeillä elävä haikaralaji (Ardeidae-suku).

Se on ainoa Bubulcus-suvun jäsen, ja sillä on kaksi alalajia, läntinen ja itäinen karjahaikara. Se on tukeva valkoinen lintu, jota pesimäaikana koristavat ruskeat höyhenet. Se pesii yhdyskunnissa, yleensä vesistöjen lähellä ja usein muiden kahlaajalintujen kanssa.

Toisin kuin useimmat muut haikarat, se ruokailee suhteellisen kuivilla ruohoalueilla, usein karjan tai muiden suurten nisäkkäiden kanssa. Se pyydystää hyönteisiä ja pieniä selkärankaisia, joita nämä eläimet häiritsevät. Se pyydystää myös karjan punkkeja ja kärpäsiä.

Alun perin Aasiassa, Afrikassa ja Euroopassa kotoisin oleva laji on levinnyt nopeasti, ja se on menestyksekkäästi kolonisoinut suuren osan muusta maailmasta. Tämä johtuu siitä, että ihmiset kasvattavat nykyään kesyjä nautoja suurimmassa osassa maailmaa. Osa karjalohikarapopulaatioista on muuttolintuja, ja osa hajaantuu pesinnän jälkeen.

Se voi olla turvallisuusriski lentokentillä, ja sen on todettu olevan osallisena punkkien välittämien eläintautien leviämisessä.

Kuvaus

Karjahaikara on keskikokoinen haikara, jonka ruumiin pituus on yleensä noin 46–56 cm ja siipien kärkiväli 88–96 cm. Aikuinen lintu on pääosin valkoinen. Pesimäaikana päässä, rinnassa ja selässä esiintyy kellertävän tai oranssinkeltaista suomumaisen höyhenpeitteen sävyä, joka tekee lajista helposti tunnistettavan. Pehmeät kiiltävät kynnet ja nokka ovat pesimäaikana usein kirkkaan keltaiset tai oranssit; jalat voivat olla keltaiset tai harmahtavat tilanteesta riippuen. Nuoret ovat yleensä harmahtavanvalkoisia ja ilman pesimäaikaisia värejä.

Alalajit ja taksonomia

Perinteisesti karjahaikarasta tunnistetaan kaksi alalajia: läntinen ja itäinen karjahaikara. Joissain taksonomisissa käsittelyissä ne erotetaan lajeiksi (Bubulcus ibis ja Bubulcus coromandus), mutta tässä artikkelissa seurataan laajempaa käsitettä yhdestä lajista, jolla on kaksi maantieteellisesti eriytynyttä ryhmää. Lajia leimaa suhteellisen vähäinen sukupuolinen dimorfismi: koiraan ja naaraan ulkomuoto ovat hyvin samankaltaiset.

Levinneisyys ja elinympäristö

Karjahaikara on alun perin esiintynyt Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sekä Aasiassa, ja laji levitti levinneisyyttään 1800–1900-luvuilla nopeasti ympäri maailmaa. Nykyisin se pesii Euroopassa, Afrikassa, Aasiassa, Australiassa ja Amerikassa sekä monilla pienemmillä saarilla. Lajin leviämistä on edesauttanut karjatalouden ja kasteluhankkeiden laajeneminen.

Elinympäristönä karjahaikara suosii avoimia alueita kuten laitumia, riisipeltoja, viljelysmaita, kosteikkojen reunoja ja ruovikoita. Se pesii usein vesistöjen lähellä ja muodostaa yhdyskuntia puunlatvoihin, pensastoihin tai ruohon sekaan – joskus myös ihmisen rakennelmille tai suojapeitteisiin.

Ruokavalio ja ravinnonhankinta

Karjahaikara on pääasiassa hyönteissyöjä: sen ravintoon kuuluvat mm. heinäsirkat, heinäsirkat, kovakuoriaiset, kärpäset ja muut lentävät hyönteiset. Se kohtaa saaliinsa usein seuraamalla karjaa tai muita suuria maanisäkkäitä, jolloin niistä piiloutuvat hyönteiset paljastuvat. Laji syö myös pieniä selkärankaisia kuten sammakoita, sisiliskoja, pieniä kaloja ja jyrsijöitä. Lisäksi se nokkii karjan selästä loisia kuten punkkeja ja poistaa ärsyttäviä kärpäsiä, mikä selittää osan sen läheisestä yhteydestä kotieläinten kanssa.

Karjahaikara käyttää erilaisia saalistustekniikoita: se voi kävellä hitaasti ruohikossa, hypähdellä tai seurata traktoreita ja muita maatalouskoneita. Joissakin paikoissa se myös noukkii ruokaa tienvarsilta ja kaatopaikoilta.

Lisääntyminen ja elinkaari

Karjahaikara pesii kolonioissa; yhdyskunnat voivat olla hyvin suuria ja niissä voi olla myös useita muita lintulajeja. Pesä rakennetaan puun oksille, pensaikkoon tai tiheään ruovikkoon; materiaaleina käytetään oksia, varpuja ja ruohoa. Pesintäaika vaihtelee alueittain. Yleinen munamäärä on 2–4 munaa (usein 3), ja munien haudonta kestää tavallisesti noin 21–26 vuorokautta. Molemmat vanhemmat osallistuvat haudontaan ja poikasten ruokintaan. Poikaset lähtevät pesästä noin 25–35 päivän iässä, mutta riippuvat vanhemmistaan vielä jonkin aikaa.

Käytös ja liikkeet

Monet karjahaikara-populaatiot ovat paikallisia, mutta osa populaatioista on muuttavia tai hajautuvia pesinnän jälkeen. Laji on sopeutuvainen ja usein rauhallinen ihmisten lähellä; se hyödyntää taloudellista toimintaa kuten laidunnusta ja viljelyä. Toisaalta levinneisyys uusille alueille on tehnyt siitä myös invasiivisen haitan joillain saarilla, missä se on kilpaillut tai häirinnyt paikallisia lajeja.

Ihmisten kanssa vuorovaikutus, hyödyt ja haitat

Karjahaikara tarjoaa etuja maataloudelle syömällä tuhoeläimiä ja loisia karjan läheisyydessä. Tästä syystä paikallisesti sitä on pidetty hyödyllisenä liittolaisena karjataloudessa. Samalla lajia pidetään kuitenkin ongelmallisena esimerkiksi lentokentillä, missä suuret lintuyhdyskunnat muodostavat turvallisuusriskin lentoliikenteelle ja voivat aiheuttaa törmäyksiä.

Lisäksi laji on osoittautunut osalliseksi eläintautien leviämisessä välittämällä loisia kuten punkkeja, jotka voivat kantaa taudinaiheuttajia eläinten välillä. Joillain alueilla karjahaikara voi myös häiritä pesintöjä muiden lintulajien yhteisössä tai syödä koeasukkaita ja poikasia.

Uhat ja suojelutilanne

Maailmanlaajuisesti karjahaikara kuuluu yleisesti arvioituna vähiten huolestuttaviin (IUCN:n luokitus: Least Concern), koska laji on levinnyt laajasti ja sen populaatio on monin paikoin runsastunut. Paikallisia uhkia voivat kuitenkin olla maatalouden muutokset, kosteikkojen kuivuminen sekä suora häirintä pesimäaikoina.

Lisäksi lentoturvallisuus- ja tautiriskit ovat käytännön huolenaiheita, joita hallinnoidaan paikallisilla toimenpiteillä (esim. yhdyskuntien hallinta lentokentillä ja karjanhoidon bioseuraamukset).

Yhteenveto

Karjahaikara (Bubulcus ibis) on sopeutuva ja laajalle levinnyt haikaralaji, joka hyötyy ihmisen maataloudesta mutta voi myös aiheuttaa haittoja niin lentoturvallisuudelle kuin tautien leviämiselle. Sen tunnistaa helpoiten pesimäaikaisesta oranssinkellahtavasta höyhenpeitteestä, ja se elää mielellään avoimilla laitumilla, pelloilla ja kosteikkojen reunoilla, usein lähellä kotieläimiä.

Levinneisyys ja elinympäristö

Karjahaikara on kokenut yhden lintulajien nopeimmista ja laajimmista luonnollisista levinneisyyksistä.

Se on alun perin kotoisin Etelä-Espanjasta ja Portugalista, trooppisesta ja subtrooppisesta Afrikasta sekä kosteasta trooppisesta ja subtrooppisesta Aasiasta. Se alkoi 1800-luvun lopulla laajentaa levinneisyysaluettaan eteläiseen Afrikkaan, ja se lisääntyi ensimmäisen kerran Kapin maakunnassa vuonna 1908.

Karjahaikara havaittiin ensimmäisen kerran Amerikassa Guyanan ja Surinamen rajalla vuonna 1877, ja se oli ilmeisesti lentänyt Atlantin valtameren yli. Vasta 1930-luvulla lajin uskotaan vakiintuneen kyseiselle alueelle.

Laji saapui Pohjois-Amerikkaan ensimmäisen kerran vuonna 1941 (näitä ensimmäisiä havaintoja pidettiin alun perin karanneina), se lisääntyi Floridassa vuonna 1953 ja levisi nopeasti, ja se lisääntyi ensimmäisen kerran Kanadassa vuonna 1962. Nyt sitä tavataan yleisesti Kaliforniaan asti. Se havaittiin ensimmäisen kerran pesiväksi Kuubassa vuonna 1957, Costa Ricassa vuonna 1958 ja Meksikossa vuonna 1963, vaikka se oli todennäköisesti vakiinnuttanut asemansa jo aiemmin.

Euroopassa laji oli historiallisesti taantunut Espanjassa ja Portugalissa, mutta 1900-luvun loppupuolella se levittäytyi takaisin Iberian niemimaalle ja alkoi sitten asettua muualle Eurooppaan: Etelä-Ranskaan vuonna 1958, Pohjois-Ranskaan vuonna 1981 ja Italiaan vuonna 1985. Yhdistyneessä kuningaskunnassa havaittiin pesintä ensimmäistä kertaa vuonna 2008, vain vuosi edellisen vuoden tulon jälkeen. Vuonna 2008 karjalohikaroiden raportoitiin myös muuttaneen ensimmäistä kertaa Irlantiin.

Australiassa lajin siirtyminen alkoi 1940-luvulla, ja laji asettui mantereen pohjois- ja itäosiin. Uudessa-Seelannissa se alkoi käydä säännöllisesti 1960-luvulla.

Vuodesta 1948 lähtien karjuhaikara on asunut pysyvästi Israelissa. Ennen vuotta 1948 se vieraili siellä vain talvisin.

Karjahaikaran levinneisyysalueen massiivinen ja nopea laajeneminen johtuu sen suhteesta ihmisiin ja niiden kotieläimiin. Alun perin se oli sopeutunut yhteiselämään suurten laiduntavien eläinten kanssa, mutta se pystyi helposti siirtymään kotieläiminä pidettäviin nautoihin ja hevosiin. Karjankasvatuksen levittäytyessä kaikkialle maailmaan se pystyi valtaamaan muuten tyhjiä markkinarakoja.

Bubulcus ibis


Tyypillinen niittyjen elinympäristö Kalkutassa (Kalkutta).

Feeding

Lintu syö monenlaista saalista, erityisesti hyönteisiä, erityisesti heinäsirkkoja, sirkkoja, kärpäsiä (aikuisia ja toukkia) ja yöperhosia, sekä hämähäkkejä, sammakoita ja kastematoja.

Laji esiintyy yleensä karjan ja muiden suurten laiduntavien ja laiduntavien eläinten kanssa, ja se pyydystää nisäkkäiden häiritsemiä pieneliöitä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että karjahaikaran ruokailumenestys on paljon suurempi, kun se ruokailee suuren eläimen lähellä kuin yksin ruokailemassa. Kun se ruokailee karjan kanssa, sen on osoitettu onnistuvan saaliin pyydystämisessä 3,6 kertaa paremmin kuin yksin ruokailevana. Se seuraa maatilan koneita, mutta joutuu liikkumaan enemmän.

Muu kuin pesimäaikainen höyhenpeite

Kysymyksiä ja vastauksia

K: Mikä on karjalohikara?

K: Kuinka monta karjuhaikaran alalajia on olemassa?

K: Millainen on karjuhaikaran ulkonäkö?

K: Missä karjuhaikara yleensä pesii?

K: Mikä on karjuhaikaran ruokavalio?

Kysymys: Miksi karjahaikaran levinneisyys on laajentunut nopeasti?

K: Mitä mahdollisia vaaroja karjahaikarasta voi aiheutua?

Hae kirjaimella