Kiinan kirjoitusjärjestelmä

Kirjoittaminen

Kiinalaiset merkit ovat eräänlaisia logogrammeja, jotka ovat kirjoitettuja symboleja, jotka edustavat sanoja äänteiden sijasta. Useimmat aikaisemmat kiinalaiset merkit olivat piktogrammeja, jotka ovat yksinkertaisia kuvia, joita käytetään merkitsemään jotakin asiaa tai ajatusta. Nykyään hyvin harvat nykyaikaiset kiinalaiset merkit ovat pelkkiä kuvakirjoja, vaan ne ovat kahden tai useamman yksinkertaisen merkin yhdistelmiä, joita kutsutaan myös radikaaleiksi. Vaikka monet radikaalit ja merkit ilmaisevat sanan merkityksen, kaikki niistä eivät sovi tähän kuvaukseen. Joskus radikaali tai jopa kokonainen merkki itsessään antaa merkityksen sijasta viitteitä sanan ääntämisestä.

Selittääkseen paremmin kiinalaisten merkkien eri tarkoituksia ja tyyppejä kiinalaiset tutkijat ovat jakaneet kiinalaiset merkit kuuteen luokkaan, jotka tunnetaan nimellä liushu (六书 / 六書), joka on kirjaimellisesti käännetty kuudeksi kirjaksi. Kuusi erilaista kiinalaista merkkiä ovat:

• Kuvakirjoitukset, xiàng xÍng (象形): merkit, joissa käytetään yksinkertaista kuvaa tai yhtä radikaalia, jotka edustavat suoraan konkreettisia substantiiveja, kuten henkilöitä, paikkoja ja asioita. Esimerkkejä ovat mm:

• Yksinkertaiset ideogrammit, zhǐ shì (指事): merkit, joissa käytetään yhtä radikaalia ja jotka kuvaavat abstrakteja substantiiveja, kuten ideoita ja abstraktioita. Esimerkkejä ovat mm:

• Monimutkaiset ideogrammit, huì yì (会意), eli merkit, joissa käytetään useampaa kuin yhtä radikaalia kuvaamaan monimutkaisempia ideoita tai abstraktioita. Esimerkkejä ovat mm:

• Foneettiset lainamerkit, jiǎ jiè (假借), eli merkit, jotka lainaavat radikaalin muista merkeistä, koska ne kuulostavat samankaltaisilta, eivät siksi, että niillä olisi sama merkitys. Näitä kutsutaan rebusseiksi eli kuviksi/kirjaimiksi/numeroiksi/symboleiksi, joita käytetään esittämään sanaa, jolla on sama ääntämys. Esimerkiksi joku kirjoittaa lauseen "Nähdään illalla" muotoon "⊙ L C U 2nite". Joskus alkuperäiselle sanalle tehdään uusi merkki, jotta eri sanojen välillä ei olisi sekaannusta.

Esimerkkejä sanoista, joissa käytetään ääntämismerkkejä ja jotka ovat yleisiä nykymaailmassa, ovat maiden nimet, kuten Kanada, joka lausutaan kiinaksi Jiānádà (加拿大). Vaikka kolmas merkki 大 dà, jolla on merkitys "suuri/suuri/suuri", näyttää kuvaavan Kanadaa hyvin, koska se on suuri maa, kahdella ensimmäisellä merkillä 加 jiā, joka tarkoittaa "lisätä", ja 拿 ná, joka tarkoittaa "ottaa", ei ole selvää yhteyttä Kanadaan. Näin ollen on turvallista sanoa, että nämä merkit valittiin vain siksi, että kunkin merkin ääntäminen kuulostaa samankaltaiselta kuin maan englanninkielisen nimen tavut.

• Semanttis-foneettiset yhdisteet, xíng shēng (形声), ovat merkkejä, joissa on vähintään yksi radikaali, joka viittaa sanan merkitykseen, ja vähintään yksi radikaali, joka viittaa sanan ääntämiseen. Useimmat kiinalaiset merkit ovat tällaisia merkkejä. Esimerkiksi merkki 媽 / 妈 mā tarkoittaa äitiä, ja merkki koostuu kahdesta radikaalista, 女 ja 馬 / 马. Semanttinen radikaali 女 tarkoittaa naista/naista/tyttöä, koska sanan merkitys liittyy radikaaliin, ja vaikka äänneradikaalin 馬 / 马 mǎ merkityksellä ei ole juurikaan tekemistä sanan merkityksen kanssa, jos sillä ylipäätään on mitään tekemistä, se kuulostaa samankaltaiselta kuin sana 媽 / 妈 mā，siten sitä käytetään auttamaan lukijaa muistamaan sanan ääntäminen. Muita esimerkkejä ovat mm:

• Muunnetut sukulaismerkit, zhuan zhu (转注), eli merkit, jotka ovat aiemmin olleet erilaisia tapoja kirjoittaa muita merkkejä, mutta jotka ovat myöhemmin saaneet eri merkityksen.

Kukaan ei tiedä tarkalleen, kuinka monta kiinalaista merkkiä on olemassa, mutta suurimmissa kiinankielisissä sanakirjoissa luetellaan noin viisikymmentätuhatta merkkiä, vaikka suurin osa niistä on vain muunnelmia muista merkeistä, joita esiintyy hyvin vanhoissa teksteissä. Esimerkiksi merkki 回 (huí) on kirjoitettu myös varianttimerkkeinä 迴，廻，囬，逥，廽，ja 囘, vaikka useimmat kiinalaiset tuntevat ja käyttävät vain varianttia 回. Kiinassa tehtyjen tutkimusten mukaan jokapäiväisessä elämässä käytetään tavallisesti kolmesta neljään tuhatta merkkiä, joten voidaan sanoa, että jonkun on osattava kolmesta neljään tuhatta merkkiä ollakseen kiinan kielen lukutaitoinen tai pystyäkseen lukemaan arkipäivän kirjoitusta ilman vakavia ongelmia.

Merkit ovat eräänlainen graafinen kieli, joka eroaa huomattavasti aakkosia käyttävistä kielistä, kuten englannista. Oikea tapa erottaa ne toisistaan on muistaa jokaisen merkin rakenne ja merkitys, ei ääntäminen, koska merkkien merkityksen ja rakenteen välillä on hyvin läheinen suhde. Esimerkki: 房(talo)=户+方. 房 on muoto-äänne merkki. 户 tarkoittaa muotoa ja 方 ääntämistä. 户 tarkoittaa "ovea". 房 tarkoittaa 'henkilö asuu oven takana'. 方 ääntäminen on fang ja äänne on 1, ja äänimerkin kanssa se kirjoitetaan fāng. 房 ääntäminen on myös fang, mutta äänne on 2, ja ääntämismerkin kanssa se kirjoitetaan fáng.

Kiinalaiset merkit muilla kielillä

Kiinalaisia merkkejä on käytetty muiden kielten kirjoittamiseen.

Japanissa ja Koreassa käytetään edelleen monia kiinalaisia merkkejä. Yleensä japanilaisen henkilön koulutustaso määräytyy sen mukaan, kuinka monta kiinalaista merkkiä hän ymmärtää. Vaikka korealaiset kirjoittavat nykyään enimmäkseen hangulilla, joka on korean kielen oma aakkosto, ihmiset ovat huomanneet, että joitakin merkityksiä ei voida ilmaista selkeästi pelkällä hangulilla, joten ihmisten on käytettävä kiinalaisia merkkejä huomautuksena sulkujen kera. Ennen vuotta 1446 korealaiset käyttivät vain kiinalaisia merkkejä.

Japaniksi niitä kutsutaan kanjiksi. Kanjilla voidaan kirjoittaa sekä japanilaisia sanoja että kiinalaisia lainasanoja. Japanin kirjoitusasussa käytetään kanji- ja kahta kana-järjestelmää. Kanjia käytetään useimmiten osoittamaan sanan merkitys, kun taas hiragana ja katakana ovat tavuja, jotka osoittavat japanilaisten sanojen ääntämisen. Molempia kirjoitusjärjestelmiä käytetään usein japania kirjoitettaessa.

Koreaksi niitä kutsutaan nimellä hanja. Hanja oli lähes koko Korean historian ajan ainoa kirjoitusjärjestelmä, jonka useimmat lukutaitoiset korealaiset tunsivat. Vaikka hangul keksittiin vuonna 1446, sitä käyttivät vain tavalliset ihmiset eikä hallitus, kunnes Korea itsenäistyi Japanista. Nykyään useimmat korealaiset kirjoittavat enimmäkseen hangulilla. Pohjois-Koreassa ihmiset kirjoittavat lähes kokonaan hangulilla sen jälkeen, kun Kim Il-sung poisti hanjan korean kielestä. Etelä-Koreassa ihmiset kirjoittavat enimmäkseen hangulilla, ja joissakin tapauksissa he kirjoittavat joskus hieman hanjaa. Hanjaa ei käytetä juuri koskaan korean kielen sanojen kirjoittamiseen. Nämä sanat korealaiset kirjoittavat yleensä vain hangulilla. Hanjaa käytetään yleensä vain kiinalaisten lainasanojen kirjoittamiseen, ja yleensä vain silloin, kun lainasanan merkitys ei ole ilmeinen asiayhteyden perusteella.

Vietnamin kielellä niitä kutsutaan chữNômiksi. Vietnamin kielessä on käytetty monia kiinalaisia lainasanoja, erityisesti vanhassa vietnamilaisessa kirjallisuudessa. Vaikka vietnamilaiset käyttivät monia kiinalaisia merkkejä, he keksivät myös kymmeniä tuhansia omia merkkejä kirjoittaakseen vietnamilaisia sanoja. Chữ Nômissa käytetyt radikaalit olivat yleensä sekoitus sanojen merkityksiä ja ääntämystä.

Aiheeseen liittyvät sivut

• Yksinkertaistetut kiinalaiset merkit
• Perinteiset kiinalaiset merkit
• Wade-Giles, roomalaisilla aakkosilla kirjoitetun kiinan kielen kirjoittamiseen käytetty latinalaiskirjaimisto.