Mosasaurus (mosasaurukset) — liitukauden suuret meriliskot
Mosasaurukset — jättimäiset liitukauden meriliskot: fossiilit, petokäyttäytyminen ja Mosasaurus hoffmanni’n historiallinen löytö 1776. Lue liitukauden meripedon tarina.
Mosasaurukset olivat suuria, petoja syöviä meriliskoja ylemmältä liitukaudelta. Ensimmäinen fossiilinen mosasaurus, Mosasaurus hoffmanni, löydettiin Alankomaista vuonna 1776.p7 W.D. Conybeare nimesi sen vuonna 1822.
Yleiskuvaus
Mosasaurukset olivat merielämään sopeutuneita matelijoita, joiden ulkomuoto muistuttaa nykyisiä haita ja kilpikonnia yhdistävää kuvaa: pitkänomaista vartaloa, evämäisiä raajoja ja pitkää, tehokasta häntää. Useimmat lajit olivat lihansyöjiä ja sijoittuivat merien huippupetoihin. Aikuisten yksilöiden koko vaihteli lajeittain; monet lajit kasvoivat useisiin metreihin, ja joidenkin arvioiden mukaan suurimmat lajit saattoivat kasvaa yli 15 metriin.
Morfologia ja liikkuminen
- Raajat: etu- ja takaraajat olivat muuttuneet evämäisiksi, jotka toimivat ohjailuun ja vakauttamiseen uidessa.
- Häntä: mosasaureilla oli vahva, lateraalisesti litistynyt häntä, joka tuotti suurimman osan työntövoimasta. Monet lajit kehittivät häntään myös osittaista siipimäistä rakennetta (fluke).
- Leukarakenteet: niillä oli voimakkaat leuat ja terävät, kartiomaiset tai tylppäteräiset hampaat, soveltuen kalan, lignisäilöjen, kilpikonnien ja muiden merieläinten saalistukseen. Monet lajit pystyivät suurentelemaan kitaansa ja niillä oli osittain liikkuva kallo- ja leukarakenne, mikä helpotti suurten saaliiden nielemistä.
Esiintyminen ja fossiilit
Mosasaurukset elivät pääasiassa myöhäisliitukaudella, ja niiden fossiileja on löydetty lähes kaikilta mantereilta: Euroopasta, Pohjois- ja Etelä-Amerikasta, Afrikasta, Aasiasta ja Etelämantereelta. Tunnetuimpia löytöpaikkoja ovat Alankomaiden Maastrichtin kalkkikivikerrostumat, joista perinteisesti tunnettu Mosasaurus hoffmanni kuvattiin. Mosasaurukset hävisivät samalla kertarysäyksellä muiden merieläinten kanssa liitukauden lopun joukkosukupuuton yhteydessä noin 66 miljoonaa vuotta sitten.
Luokittelu ja sukulaisuus
Mosasaurukset kuuluvat ryhmään Mosasauridae, joka kuuluu kilpikonnia ja liskoja laajempaan matelijaryhmään (Squamata). Nykyisen käsityksen mukaan mosasaurukset ovat lähisukuisia nykyisille käärmeliikkeisille ja monitoriliskoille (varaanit), ja ne muodostavat yhden merelle sopeutuneen haaran squamate-ryhmässä. Mosasauridae jaetaan useisiin alaryhmiin (esim. Mosasaurinae, Tylosaurinae, Plioplatecarpinae), joissa on monenlaisia ruumiinrakenteita ja koon vaihtelua.
Elintavat ja lisääntyminen
Mosasaurukset olivat pääasiassa petoja ja hyökkäsivät erilaisiin merieläimiin: kaloihin, ammoniitteihin, kilpikonnin poikasista suuriin meriliskoihin ja joskus toisiin mosasauruksiin. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että monet mosasaurukset olivat vivipaarisia eli synnyttivät eläviä poikasia, mikä oli järkevää täysin merelliseen elämään sopeutuneille eläimille.
Tutkimuksen merkitys ja kulttuurivaikutus
Mosasaurukset ovat tärkeitä merieliöstön evoluution ymmärtämisessä liitukaudella: ne osoittavat, miten matelijat sopeutuivat tehokkaasti merelliseen elämään ja miten huippupetojen asemat täyttyivät ennen liitukauden lopun joukkosukupuuttoa. Suuret ja usein hyvin säilyneet fossiilit ovat myös museokappaleina suosittuja. Mosasaurukset esiintyvät myös populaarikulttuurissa, esimerkiksi elokuvissa ja näyttelyissä, missä niiden kookas ja pelottava ulkonäkö korostuu.
Lisätietoa
Jos haluat lukea lisää, kannattaa etsiä tietoa mosasaurusten eri lajeista, niiden kallo- ja hampaiden rakenteesta sekä uusimmista tutkimuksista, jotka valottavat niiden käyttäytymistä ja ekologisia rooleja liitukauden merissä.
Platecarpus tympaniticus -lajin nykyaikainen rekonstruktio, jossa näkyy puolikuun muotoinen pyrstölaippa.
Havainto ja tulkinta
Tyypin yksilö löydettiin Maastrichtin kalkkilouhoksesta Hollannista. Sen löysi saksalainen armeijan kirurgi Johann Hoffmann, joka keräsi fossiileja Haarlemin museota varten. Omistusoikeudesta käydyn taistelun aikana luurangon osat menivät museolle, kun taas kallo jäi maan omistajalle, joka ei antanut kenenkään nähdä sitä.
Ranskalainen anatomi Georges Cuvier määritteli hirviön todellisen henkilöllisyyden oikein. Vuonna 1795 ranskalaiset joukot olivat Maastrichtin edustalla, ja Cuvier järjesti, että suuri kallo pelastettiin, kun ranskalaiset rynnäköivät kaupunkiin. Kallo toimitettiin asianmukaisesti Cuvierille Pariisiin, koska hän oli sen ajan johtava vertaileva anatomi. Hän tunnisti kallon hampaiden ja kallon luiden perusteella jättiläisliskon kalloksi,p10 , tosin vasta vuonna 1808, jolloin hollantilaisen professorin poika Adriaan Camper oli jo saanut saman käsityksen. Näytteen löytyminen oli tärkeää myös toisella tavalla, sillä se auttoi Cuvieria vakuuttumaan siitä, että joidenkin lajien sukupuuttoon kuoleminen oli tosiasia. Cuvier kehitti myöhemmin katastrofismin tyyppisen teorian.
Habitat
Mosasaurukset hengittivät ilmaa, olivat voimakkaita uimareita ja sopeutuivat hyvin elämään lämpimissä, matalissa epikontinentaalimerissä yläkreikauden aikana. Mosasaurukset olivat niin hyvin sopeutuneet tähän ympäristöön, että ne synnyttivät eläviä poikasia sen sijaan, että ne olisivat palanneet rannalle munimaan, kuten merikilpikonnat tekevät. Fossiileja on löydetty tuhansia jokaiselta mantereelta. Tunnettuja lajeja on noin 40. Useimmat luurangot on löydetty Pohjois-Amerikasta Länsi-Innemeren meriväylään kerrostuneesta kalkista.
Mielenkiintoinen seikka on, että iktyosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon yläkreivikauden puoliväliin mennessä, ja plesiosaurukset ja merikrokotiilit olivat taantumassa. Syitä tähän ei tiedetä: ehkä kilpailu suurten petokalojen kanssa lisääntyi. Mosasaurukset ilmeisesti miehittivät juuri tätä suurten meripetojen markkinarakoa. Ne synnyttivät eläviä poikasia, aivan kuten iktyosaurukset olivat tehneet. Ne kukoistivat myöhemmällä liitukaudella, mutta kuolivat sukupuuttoon K/T-sukupuutostapahtumassa.
Koko
Tyyppilajin pituudeksi arvioitiin 33' (10m). Mosasauruksella oli neljä melaa muistuttavaa raajaa pitkässä, virtaviivaisessa vartalossa ja pitkä, voimakas häntä. Suuressa päässä oli valtavat, jopa 1,2 metrin pituiset leuat, joissa oli paljon hampaita. Leuat saattoivat aueta noin 1 m (3 jalkaa). Alaleuka on löyhästi niveltynyt kalloon, ja sen kummallakin puolella (hampaiden takana) on liikkuva nivel. Tämän löysän nivelen ansiosta se pystyi nielemään valtavia saaliita. Ne olisivat metsästäneet kaloja, kilpikonnia, nilviäisiä ja äyriäisiä. Ammoniiteista on löydetty mosasauruksen hampaiden jälkiä.
Pienin tunnettu mosasaurus oli Carinodens belgicus, joka oli noin 3,0 metristä 3,5 metriin pitkä ja joka todennäköisesti eli matalissa vesissä rannan tuntumassa murtaen nilviäisiä ja merisiilejä sipulihampaillaan. Suuremmat mosasaurukset olivat tyypillisempiä: mosasaurukset olivat kooltaan jopa 17 metriä (56 jalkaa). Pisimmän mosasauruksen ennätys on Hainosauruksella, jonka pituus on 17,5 metriä.
Plioplatecarpus primaevus -kallo Oxfordin yliopiston luonnonhistoriallisessa museossa.
Muut lajit
Sittemmin on löydetty monia muita mosasauruslajeja, esimerkiksi Tylosaurus. Mosasaurus maximus löydettiin Onion Creekistä, Texasista. Kaikilla lajeilla on sama yleinen ruumiinrakenne ja elintapa, joskin joillakin, kuten Prognathodonilla, oli murskahampaat simpukoiden käsittelyä varten. Nykyisen käsityksen mukaan niiden lähimmät elävät sukulaiset ovat monitoriliskoja.
Etsiä