Mosasaurus

Havainto ja tulkinta

Tyypin yksilö löydettiin Maastrichtin kalkkilouhoksesta Hollannista. Sen löysi saksalainen armeijan kirurgi Johann Hoffmann, joka keräsi fossiileja Haarlemin museota varten. Omistusoikeudesta käydyn taistelun aikana luurangon osat menivät museolle, kun taas kallo jäi maan omistajalle, joka ei antanut kenenkään nähdä sitä.

Ranskalainen anatomi Georges Cuvier määritteli hirviön todellisen henkilöllisyyden oikein. Vuonna 1795 ranskalaiset joukot olivat Maastrichtin edustalla, ja Cuvier järjesti, että suuri kallo pelastettiin, kun ranskalaiset rynnäköivät kaupunkiin. Kallo toimitettiin asianmukaisesti Cuvierille Pariisiin, koska hän oli sen ajan johtava vertaileva anatomi. Hän tunnisti kallon hampaiden ja kallon luiden perusteella jättiläisliskon kalloksi,^p10 , tosin vasta vuonna 1808, jolloin hollantilaisen professorin poika Adriaan Camper oli jo saanut saman käsityksen. Näytteen löytyminen oli tärkeää myös toisella tavalla, sillä se auttoi Cuvieria vakuuttumaan siitä, että joidenkin lajien sukupuuttoon kuoleminen oli tosiasia. Cuvier kehitti myöhemmin katastrofismin tyyppisen teorian.

 

Habitat

Mosasaurukset hengittivät ilmaa, olivat voimakkaita uimareita ja sopeutuivat hyvin elämään lämpimissä, matalissa epikontinentaalimerissä yläkreikauden aikana. Mosasaurukset olivat niin hyvin sopeutuneet tähän ympäristöön, että ne synnyttivät eläviä poikasia sen sijaan, että ne olisivat palanneet rannalle munimaan, kuten merikilpikonnat tekevät. Fossiileja on löydetty tuhansia jokaiselta mantereelta. Tunnettuja lajeja on noin 40. Useimmat luurangot on löydetty Pohjois-Amerikasta Länsi-Innemeren meriväylään kerrostuneesta kalkista.

Mielenkiintoinen seikka on, että iktyosaurukset olivat kuolleet sukupuuttoon yläkreivikauden puoliväliin mennessä, ja plesiosaurukset ja merikrokotiilit olivat taantumassa. Syitä tähän ei tiedetä: ehkä kilpailu suurten petokalojen kanssa lisääntyi. Mosasaurukset ilmeisesti miehittivät juuri tätä suurten meripetojen markkinarakoa. Ne synnyttivät eläviä poikasia, aivan kuten iktyosaurukset olivat tehneet. Ne kukoistivat myöhemmällä liitukaudella, mutta kuolivat sukupuuttoon K/T-sukupuutostapahtumassa.

 

Koko

Tyyppilajin pituudeksi arvioitiin 33' (10m). Mosasauruksella oli neljä melaa muistuttavaa raajaa pitkässä, virtaviivaisessa vartalossa ja pitkä, voimakas häntä. Suuressa päässä oli valtavat, jopa 1,2 metrin pituiset leuat, joissa oli paljon hampaita. Leuat saattoivat aueta noin 1 m (3 jalkaa). Alaleuka on löyhästi niveltynyt kalloon, ja sen kummallakin puolella (hampaiden takana) on liikkuva nivel. Tämän löysän nivelen ansiosta se pystyi nielemään valtavia saaliita. Ne olisivat metsästäneet kaloja, kilpikonnia, nilviäisiä ja äyriäisiä. Ammoniiteista on löydetty mosasauruksen hampaiden jälkiä.

Pienin tunnettu mosasaurus oli Carinodens belgicus, joka oli noin 3,0 metristä 3,5 metriin pitkä ja joka todennäköisesti eli matalissa vesissä rannan tuntumassa murtaen nilviäisiä ja merisiilejä sipulihampaillaan. Suuremmat mosasaurukset olivat tyypillisempiä: mosasaurukset olivat kooltaan jopa 17 metriä (56 jalkaa). Pisimmän mosasauruksen ennätys on Hainosauruksella, jonka pituus on 17,5 metriä.

 
Plioplatecarpus primaevus -kallo Oxfordin yliopiston luonnonhistoriallisessa museossa.  

Muut lajit

Sittemmin on löydetty monia muita mosasauruslajeja, esimerkiksi Tylosaurus. Mosasaurus maximus löydettiin Onion Creekistä, Texasista. Kaikilla lajeilla on sama yleinen ruumiinrakenne ja elintapa, joskin joillakin, kuten Prognathodonilla, oli murskahampaat simpukoiden käsittelyä varten. Nykyisen käsityksen mukaan niiden lähimmät elävät sukulaiset ovat monitoriliskoja.