Plesiosaurukset olivat meressä eläviä matelijoita, jotka elivät maapallolla keskitriaskaudelta aina liitukauden loppuun saakka. Ne olivat pääasiassa lihansyöjiä ja sopeutuivat vedessä elämiseen tehokkailla, evämäisillä raajoillaan. Lisätietoja aiheeseen liittyvistä käsitteistä löytyy myös seuraavista linkeistä: lihansyöjäeläimiä syövien, merihyönteisten järjestö.

Anatomia ja ulkonäkö

Plesiosauruksilla oli tyypillisesti leveä, laiskanmuotoinen vartalo, lyhyt häntä ja neljä suurta melaparia, joita ne käyttivät uimiseen. Kaulan pituus vaihteli ryhmästä riippuen — jotkut lajit kehittivät hyvin pitkän kaulan ja pienen pään, kun taas toiset (ns. pliosaurit) olivat lyhytkaulaisempia ja voimakkaampipäisiä. Usein kallon rakenne paljasti, että ne söivät kalaa, mustekaloja ja muita merieliöitä; fossiileista on löydetty esimerkiksi pyydystysjälkiä ja hampaita, jotka viittaavat petomaisesti saalistukseen. Kallon osista on olemassa fossiilisia todisteita (kallo).

Löydöt ja tutkimushistoria

Varhaiset löydöt ja kuvaukset auttoivat paleontologeja tunnistamaan ryhmän. Vuonna 1719 William Stukeley kuvasi osittaisen luurangon, ja myöhemmin löydöt herättivät laajempaa kiinnostusta — tieto kulki myös tiedeyhteisöissä, joihin kuului muun muassa Charles Darwinin sukua. Tunnetuin varhaisista löytöpaikoista on Englannin etelärannikko: Mary Anning löysi merkittäviä plesiosauruksen fossiileja Dorsetista Jurassic Coastilta talvella 1820/21. Ensimmäisestä löydöksestä puuttui aluksi kallo, mutta Anning löysi vuonna 1823 toisen yksilön, jossa oli myös kallon osia. Pastori William Conybeare antoi eräille löydetyille fossiileille nimen Plesiosaurus.

Esiintyminen ja sukupuutto

Varhaisimmat plesiosaurusten jäännökset tunnetaan keskitriaskaudelta (ks. s128), ja ryhmä oli runsaslukuisena koko jurakauden ja liitukauden ajan. Plesiosaurukset levittäytyivät laajalle maailman meriin. Ne katosivat yhdessä monien muiden merieläinten kanssa maapallon historian suurimmassa massasukupuutossa K–Pg-sukupuutostapahtumassa noin 66 miljoonaa vuotta sitten.

Elintavat ja lisääntyminen

Plesiosaurusten liikkuminen vedessä tapahtui neljän evän yhteistyönä; todennäköisesti niiden uiminen muistutti nykyisten merikilpikonnien tai manta-rauskujen liikkumista, eli evien liikkeillä tuotettiin nostetta ja työntövoimaa. Ruokavalio koostui pääasiassa kaloista ja pehmeämmistä selkärangattomista, kuten ammoniiteista ja muista nilviäisistä. Lisääntymisestä on vähemmän suoria fossiilisia todisteita, mutta monet tutkijat pitävät mahdollisena, että ainakin osa plesiosauruksista synnytti eläviä poikasia (vivipariteetti), koska elämän tapa meressä saattaa suosia tällaisia strategioita.

Luokittelu

  • Plesiosauria jaetaan karkeasti kahteen pääryhmään: pitkänkaulaisiin plesiosauroideihin ja lyhytkaulaisiin pliosauroideihin.
  • Ryhmä sisältää useita heimotason taksonomia, joiden muodot ja elintavat vaihtelivat suuresti.

Plesiosaurusten fossiilit auttavat ymmärtämään meriekosysteemien kehitystä mesotsooisella ajalla ja havainnollistavat, miten matelijat pystyivät täyttämään erilaisia ekologisia lokeroita valtamerissä. Monet fossiilit ovat peräisin hyvin tutkituista kivikerrostumista, ja löytöjä tehdään yhä — niistä saadaan uusia tietoja luuston rakenteesta, elintavoista ja evoluutiosta.