Gustav Stresemann

Varhaisvuodet

Stresemann syntyi 10. toukokuuta 1878 Köpenicker Straßen alueella Kaakkois-Berliinissä nuorimpana seitsemästä lapsesta. Hänen isänsä työskenteli oluen pullottajana ja jakelijana, ja hän pyöritti myös pientä baaria perheen kotona sekä vuokrasi huoneita ylimääräistä rahaa saadakseen. Perhe kuului alempaan keskiluokkaan, mutta oli naapurustoon nähden suhteellisen varakas, ja heillä oli tarpeeksi rahaa antaa Gustaville laadukas koulutus.

Stresemann oli erinomainen oppilas erityisesti saksalaisessa kirjallisuudessa ja runoudessa. Eräässä koulunsa päättäneessä esseessään hän kirjoitti, että hän olisi mielellään ryhtynyt opettajaksi, mutta hänellä olisi ollut pätevyys vain kielten tai luonnontieteiden opettamiseen, jotka eivät olleet hänen ensisijaisia kiinnostuksen kohteitaan. Hän pääsi Berliinin yliopistoon vuonna 1897 opiskelemaan poliittista taloustiedettä. Opintojensa aikana Stresemann tutustui aikansa tärkeimpiin poliittisiin argumentteihin, erityisesti saksalaiseen keskusteluun sosialismista.

Yliopistovuosiensa aikana Stresemann osallistui aktiivisesti myös Burschenschaften-liikkeeseen, ja huhtikuussa 1898 hänestä tuli Allgemeine Deutsche Universitäts-Zeitungin (englanniksi: General German Universities Newspaper) päätoimittaja, jonka julkaisi Konrad Kuster, Burschenschaftenin liberaalin osan johtaja. Hänen pääkirjoituksensa lehdessä olivat usein poliittisia, ja hän tuomitsi useimmat poliittiset puolueet tavalla tai toisella vääriksi. Näissä varhaisissa kirjoituksissaan hän yhdisti liberalismin ja nationalismin. Vuonna 1898 Stresemann jätti Berliinin yliopiston ja siirtyi Leipzigin yliopistoon voidakseen opiskella tohtoriksi. Hän sai opintonsa päätökseen tammikuussa 1901 toimittamalla Berliinin pullotetun oluen teollisuutta käsittelevän väitöskirjan, joka sai suhteellisen hyvän arvosanan.

Vuonna 1902 hän perusti Saxon Manufacturers' Associationin. Vuonna 1903 hän avioitui Käte Kleefeldin (1885-1970) kanssa, joka oli varakkaan berliiniläisen juutalaisen liikemiehen tytär. Tuohon aikaan hän oli myös Friedrich Naumannin kansallissosiaalisen yhdistyksen jäsen. Vuonna 1906 hänet valittiin Dresdenin kaupunginvaltuustoon. Vaikka hän oli aluksi toiminut ammattiyhdistyksissä, Stresemannista tuli pian Saksin osavaltion kansallisliberaalipuolueen johtaja. Vuonna 1907 hänet valittiin Reichstagiin, jossa hänestä tuli pian puolueen puheenjohtajan Ernst Bassermannin läheinen työtoveri. Hänen kannatuksensa sosiaalisten hyvinvointiohjelmien lisäämiselle ei kuitenkaan ollut joidenkin puolueen konservatiivisempien jäsenten suosiossa, ja hän menetti paikkansa puolueen johtokunnassa vuonna 1912. Myöhemmin samana vuonna hän menetti sekä Reichstag- että kaupunginvaltuustopaikkansa. Hän palasi liike-elämään ja perusti Saksalais-amerikkalaisen talousyhdistyksen. Vuonna 1914 hän palasi valtakunnansäätyyn. Hänet vapautettiin sotapalveluksesta huonon terveydentilan vuoksi. Bassermannin ollessa poissa Reichstagista joko sairauden tai sotapalveluksen vuoksi, Stresemannista tuli pian kansallisliberaalien tosiasiallinen johtaja. Bassermannin kuoltua vuonna 1917 Stresemann seurasi häntä puoluejohtajana.

Hänen poliittiset ajatuksensa kasvoivat ja muuttuivat. Saksan keisarikunnassa Stresemann kuului aluksi kansallisliberaalien vasempaan siipeen. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän siirtyi vähitellen oikealle. Hän kannatti monarkiaa ja Saksan laajentumistavoitteita. Hän puhui myös rajoittamattoman sukellusvenesodankäynnin puolesta. Hän kannatti kuitenkin edelleen sosiaalihuolto-ohjelman laajentamista ja kannatti myös sitä, että useammat tavalliset preussilaiset saisivat äänestää.

Kun liittoutuneiden rauhanehdot tulivat julki, Constantin Fehrenbach tuomitsi ne ja väitti, että saksalaissukupolveen istutettaisiin "tahto murtaa orjuuden kahleet". Stresemann sanoi tästä puheesta: "Jumala innoitti häntä tuona hetkenä sanomaan sen, mitä Saksan kansa tunsi. Hänen sanansa, jotka hän lausui Fichten muotokuvan alla, jonka viimeiset sanat sulautuivat sanoihin "Deutschland, Deutschland über alles", tekivät siitä unohtumattoman juhlallisen tunnin. Siinä oli eräänlaista ylentävää suuruutta. Kaikkiin jäi valtava vaikutelma".

Stresemann liittyi sodan jälkeen lyhyeksi aikaa Saksan demokraattiseen puolueeseen, mutta erotettiin, koska hän oli yhteydessä oikeistoon. Sen jälkeen hän kokosi suurimman osan vanhan kansallisliberaalipuolueen oikeistosta Saksan kansanpuolueeseen (DVP), jonka puheenjohtajana hän itse toimi. Suurin osa sen kannatuksesta tuli keskiluokan ja yläluokan protestanteista. DVP:n ohjelmassa edistettiin kristillisiä perhearvoja, uskonnotonta koulutusta, alhaisempia tulleja, hyvinvointimenojen ja maataloustukien vastustamista sekä vihamielisyyttä "marxilaisuutta" (eli kommunisteja ja myös sosiaalidemokraatteja) kohtaan.

DVP:tä pidettiin aluksi yhdessä Saksan kansallisen kansanpuolueen kanssa osana Weimarin tasavallan "kansallista oppositiota", erityisesti sen vastahakoisen demokratian hyväksymisen ja sen suhtautumisen vuoksi Freikorps-joukkoihin ja Kapp-puuhiin vuonna 1920. Vaikka puolue ei tukenut freikorpseja, se ei myöskään tuominnut niitä julkisesti. Vuoden 1920 lopulla Stresemann siirtyi vähitellen yhteistyöhön vasemmisto- ja keskustapuolueiden kanssa - mahdollisesti reaktiona Walther Rathenaun murhan kaltaisiin poliittisiin murhiin. Hän pysyi kuitenkin sydämeltään monarkistina.

Weimarin tasavallassa

Ruhrin kriisin keskellä 13. elokuuta 1923 hänet nimitettiin suuren koalitiohallituksen kansleriksi ja ulkoministeriksi. Liittokanslerina Stresemann edisti pitkälle kriisin ratkaisemista. Niin sanottuna kriisivuonna (1923) hän osoitti voimaa lopettamalla kansan rauhanomaisen vastarinnan Ruhrin alueella. Koska Saksa ei enää pystynyt maksamaan lakkoileville työläisille, rahaa painettiin yhä enemmän, mikä johti lopulta hyperinflaatioon. Nykyinen valtiovarainministeri Hans Luther lopetti tämän katastrofaalisen prosessin ottamalla käyttöön uuden valuutan, Rentenmarkin, joka rauhoitti kansaa siitä, että demokraattinen järjestelmä oli halukas ja kykenevä ratkaisemaan kiireelliset ongelmat.

Stresemannin päätös lopettaa passiivinen vastarinta perustui hänen näkemykseensä, jonka mukaan vilpittömät ponnistelut Versailles'n ehtojen täyttämiseksi olivat ainoa keino saada helpotusta sopimuksen ankarampiin määräyksiin. Hän, kuten lähes kaikki saksalaiset, piti Versailles'ta rasittavana diktatuurina, joka tahrasi kansakunnan kunniaa. Hän kuitenkin katsoi, että pyrkimys täyttää sopimuksen ehdot oli ainoa tapa, jolla Saksa saattoi osoittaa, että korvauslasku todella ylitti sen kapasiteetin. Hän halusi myös saada takaisin Reininmaan - hän kirjoitti kruununprinssille 23. heinäkuuta 1923: "Saksan politiikan tärkein tavoite on Saksan alueen vapauttaminen ulkomaisesta miehityksestä. Ensin meidän on poistettava kuristaja kurkustamme".

Jotkin hänen toimistaan - kuten kieltäytyminen puuttumasta päättäväisesti Beer Hall Putschiin syyllistyneisiin - kuitenkin vieraannuttivat sosiaalidemokraatit. He jättivät koalition ja aiheuttivat sen hajoamisen 23. marraskuuta 1923. Stresemann jäi ulkoministeriksi seuraajansa, keskustalaisen Wilhelm Marxin hallitukseen. Hän pysyi ulkoministerinä koko loppuelämänsä ajan kahdeksassa peräkkäisessä hallituksessa, jotka vaihtelivat keskustaoikeistosta keskusta-vasemmistoon.

Ulkoministerinä Stresemannilla oli lukuisia saavutuksia. Hänen ensimmäinen merkittävä saavutuksensa oli Dawesin suunnitelma vuodelta 1924, jolla vähennettiin Saksan kokonaiskorvaussitoumusta ja järjestettiin Reichsbank uudelleen.

Kun Sir Austen Chamberlainista tuli Britannian ulkoministeri, hän halusi Britannian takuun Ranskalle ja Belgialle, koska angloamerikkalainen takuu oli rauennut, koska Yhdysvallat oli kieltäytynyt ratifioimasta Versaillesin sopimusta. Stresemann kirjoitti myöhemmin: "Chamberlain ei ollut koskaan ollut ystävämme. Hänen ensimmäinen tekonsa oli yrittää palauttaa vanha Entente Englannin, Ranskan ja Belgian kolmen vallan liiton avulla, joka oli suunnattu Saksaa vastaan. Saksan diplomatia joutui katastrofaaliseen tilanteeseen". Stresemann keksi ajatuksen, että Saksa takaisi länsirajansa, ja lupasi, ettei se enää koskaan hyökkää Belgiaan ja Ranskaan, sekä Britannian takuun siitä, että se tulisi Saksan avuksi, jos Ranska hyökkäisi. Saksalla ei ollut tuolloin mitään mahdollisuuksia hyökätä, kuten Stresemann kirjoitti kruununprinssille: "Sotilaallisesta konfliktista luopumisella Ranskan kanssa on vain teoreettinen merkitys, sikäli kuin sotaa Ranskan kanssa ei ole mahdollista käydä". Stresemann neuvotteli Locarnon sopimukset Britannian, Ranskan, Italian ja Belgian kanssa. Kolmantena neuvottelupäivänä Stresemann selitti Saksan vaatimukset Ranskan ulkoministerille Aristide Briandille. Kuten Stresemann totesi, Briand "melkein putosi sohvalta kuullessaan selitykseni". Stresemann sanoi, että Saksa ei saisi yksin tehdä uhrauksia rauhan puolesta, Euroopan maiden olisi luovutettava siirtomaita Saksalle, aseistariisunnan valvontakomission olisi poistuttava Saksasta, englantilais-ranskalainen Reininmaan miehitys olisi lopetettava ja Britannian ja Ranskan olisi riisuttava aseet kuten Saksa oli tehnyt. Sopimukset allekirjoitettiin lokakuussa 1925 Locarnossa. Saksa tunnusti ensimmäistä kertaa virallisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeisen länsirajan, ja sille taattiin rauha Ranskan kanssa. Lisäksi se lupasi liittyä Kansainliiton jäseneksi ja evakuoida viimeiset liittoutuneiden miehitysjoukot Reininmaalta. Saksan itärajat taattiin Puolalle vain Ranskan toimesta, ei yleisellä sopimuksella.

Stresemann ei ollut halukas tekemään samanlaista sopimusta Puolan kanssa: "Idän Locarnoa ei tule", hän sanoi. Hän ei myöskään koskaan sulkenut pois voimankäyttöä Saksan itäisten alueiden takaisin saamiseksi, jotka olivat joutuneet Puolan hallintaan Versaillesin sopimuksen seurauksena. Syynä olivat Puolan hallituksen tekemät tai sallimat julmuudet saksalaisvähemmistöä kohtaan entisillä Saksan alueilla, ks. ja Hermann Rauschning. Kansainliiton istunnossa Luganossa 15. joulukuuta 1928 Stresemann muotoili raivokkaan syytteen Puolaa vastaan näiden rikosten vuoksi, jotka olivat hyvin Kansainliiton tiedossa. Puheenjohtaja Aristide Briand, Ranskan ulkoministeri, päätti istunnon tämän puheen jälkeen sanoihin: "Kansainliitto ei saa koskaan rikkoa vähemmistöoikeuksien pyhää tukea."

Tämän Versaillesin valtojen kanssa tehdyn sovinnon jälkeen Stresemann pyrki hälventämään Neuvostoliittoon kohdistuvaa kasvavaa epäluuloa. Hän sanoi Nikolai Krestinskille kesäkuussa 1925, kuten hänen päiväkirjastaan käy ilmi: "Olin sanonut, etten tule tekemään sopimusta Venäjän kanssa niin kauan kuin poliittinen tilanteemme toisella suunnalla ei ole selvitetty, sillä halusin vastata kieltävästi kysymykseen, onko meillä sopimus Venäjän kanssa". Huhtikuussa 1926 allekirjoitettu Berliinin sopimus vahvisti ja lujitti vuoden 1922 Rapallon sopimusta. Syyskuussa 1926 Saksa hyväksyttiin Kansainliiton turvallisuusneuvoston pysyväksi jäseneksi. Tämä oli merkki siitä, että Saksasta oli nopeasti tulossa "normaali" valtio, ja se vakuutti Neuvostoliittoa Saksan vilpittömyydestä Berliinin sopimuksen suhteen. Stresemann kirjoitti kruununprinssille: "Kaikki kysymykset, jotka nykyään askarruttavat Saksan kansaa, voidaan muuttaa yhtä moneksi harmiksi ententeille taitavalla puhujalla Kansainliiton edessä". Koska Saksalla oli nyt veto-oikeus Liittoutuman päätöslauselmiin, se saattoi saada muilta mailta myönnytyksiä Puolan rajan muutoksista tai Anschlussista Itävallan kanssa, koska muut maat tarvitsivat sen ääntä. Saksa saattoi nyt toimia "koko saksalaisen kulttuuriyhteisön puolestapuhujana" ja siten provosoida Tšekkoslovakian ja Puolan saksalaisia vähemmistöjä.

Stresemann sai näistä saavutuksista Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1926.

Saksa allekirjoitti Kellogg-Briandin sopimuksen elokuussa 1928. Siinä luovuttiin väkivallan käytöstä kansainvälisten konfliktien ratkaisemiseksi. Vaikka Stresemann ei ehdottanut sopimusta, Saksan liittyminen sopimukseen sai monet vakuuttuneiksi siitä, että Weimarin Saksa oli Saksa, jonka kanssa voitiin keskustella. Tämä uusi oivallus vaikutti ratkaisevasti helmikuussa 1929 hyväksyttyyn Youngin suunnitelmaan, joka johti Saksan korvausten vähentämiseen.

Gustav Stresemannin menestys johtui paljolti hänen ystävällisestä luonteestaan ja muutoshalukkuudestaan. Hän oli läheinen henkilökohtainen ystävä monien vaikutusvaltaisten ulkomaalaisten kanssa. Merkittävin oli Briand, jonka kanssa hän jakoi rauhanpalkinnon.

Stresemann ei kuitenkaan ollut missään mielessä ranskalaismielinen. Hänen päähuolensa oli se, miten Saksa voisi vapauttaa itsensä Versaillesin sopimuksessa määrätyistä hyvitysmaksuista Isolle-Britannialle ja Ranskalle. Hänen strategiansa tähän oli muodostaa taloudellinen liitto Yhdysvaltojen kanssa. Yhdysvallat oli Saksan tärkein elintarvikkeiden ja raaka-aineiden lähde ja yksi Saksan suurimmista teollisuustuotteiden vientimarkkinoista. Saksan talouden elpyminen oli siten Yhdysvaltojen etujen mukaista, ja se antoi Yhdysvalloille kannustimen auttaa Saksaa pääsemään eroon korvausrasitteesta. Dawes- ja Young-suunnitelmat olivat tämän strategian tulos. Stresemannilla oli läheinen suhde Herbert Hooveriin, joka oli kauppaministeri vuosina 1921-28 ja presidentti vuodesta 1929. Tämä strategia toimi hämmästyttävän hyvin, kunnes Stresemannin kuoleman jälkeinen suuri lama suisti sen raiteiltaan.

Ulkoministeriössä ollessaan Stresemann alkoi yhä enemmän hyväksyä tasavallan, jonka hän oli aluksi torjunut. Kun Stresemann oli 1920-luvun puoliväliin mennessä vaikuttanut paljon heikon demokraattisen järjestyksen (väliaikaiseen) lujittamiseen, häntä pidettiin Vernunftrepublikanerina - henkilönä, joka hyväksyi tasavallan pienimpänä pahana kaikista paheista, mutta oli sydämessään edelleen uskollinen monarkialle. Konservatiivinen oppositio arvosteli häntä siitä, että hän tuki tasavaltaa ja täytti liian auliisti länsivaltojen vaatimukset. Matthias Erzbergerin ja muiden ohella häntä vastaan hyökättiin Erfüllungspolitikerina ("täyttymyspoliitikkona").

Kun hän vuonna 1925 ehdotti ensimmäistä kertaa sopimusta Ranskan kanssa, hän teki selväksi, että hän aikoi näin "saada vapaat kädet itäisten rajojen rauhanomaisen muuttamisen varmistamiseksi ja [...] keskittyä itäisten saksalaisalueiden myöhempään liittämiseen". Samana vuonna, kun Puola oli poliittisessa ja taloudellisessa kriisissä, Stresemann aloitti kauppasodan maata vastaan. Stresemann toivoi Puolan kriisin kärjistymistä, jonka avulla Saksa voisi saada takaisin Puolalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen luovutettuja alueita, ja hän halusi Saksan saavan siellä suuremmat markkinat tuotteilleen. Niinpä Stresemann kieltäytyi kaikesta kansainvälisestä yhteistyöstä, joka olisi "ennenaikaisesti" vakauttanut Puolan talouden. Vastauksena Britannian ehdotukseen Stresemann kirjoitti Saksan Lontoon suurlähettiläälle: "[Puolan] lopullista ja kestävää elvyttämistä on lykättävä, kunnes maa on kypsä rajojen selvittämiseen toiveittemme mukaisesti ja kunnes oma asemamme on riittävän vahva". Stresemannin kirjeen mukaan ratkaisua ei saisi tehdä "ennen kuin [Puolan] taloudellinen ja rahoituksellinen ahdinko on saavuttanut äärimmäisen vaiheen ja saattanut koko Puolan poliittisen järjestelmän voimattomuuden tilaan".

Gustav Stresemann kuoli aivohalvaukseen lokakuussa 1929 51-vuotiaana. Hänen massiivinen hautapaikkansa sijaitsee Berliinin Luisenstadtin hautausmaalla Südsternissä Kreuzbergin kaupunginosassa ja sisältää saksalaisen kuvanveistäjän Hugo Ledererin teoksia. Stresemannin äkillinen ja ennenaikainen kuolema sekä hänen "pragmaattisen maltillisen" ranskalaisen virkaveljensä Aristide Briandin kuolema vuonna 1932 ja Briandin seuraajan Louis Barthoun salamurha vuonna 1934 jättivät Euroopan valtiomiesten joukkoon tyhjiön, joka kallistutti entisestään liukasta tietä kohti toista maailmansotaa.

Gustav ja Käthe saivat kaksi poikaa, Wolfgang ja Joachim Stresemann.

Stresemann syyskuussa 1929, vähän ennen kuolemaansa, vaimonsa Käthen ja poikansa Wolfgangin kanssa.


Stresemannin hautajaiset


Stresemannin hauta Luisenstädtischer Friedhofin hautausmaalla Berliinissä.

Ensimmäinen kabinetti, elokuu - lokakuu 1923

• Gustav Stresemann (DVP) - liittokansleri ja ulkoministeri
• Robert Schmidt (SPD) - varakansleri ja jälleenrakennusministeri
• Wilhelm Sollmann (SPD) - sisäministeri
• Rudolf Hilferding (SPD) - valtiovarainministeri
• Hans von Raumer (DVP) - talousministeri
• Heinrich Brauns (Z) - työministeri
• Gustav Radbruch (SPD) - oikeusministeri
• Otto Gessler (DDP) - puolustusministeri
• Anton Höfle (Z) - Postiministeri
• Rudolf Oeser (DDP) - liikenneministeri
• Hans Luther - elintarvikeministeri
• Johannes Fuchs (Z) - miehitettyjen alueiden ministeri

Toinen kabinetti, loka-marraskuu 1923

• Gustav Stresemann (DVP) - liittokansleri ja ulkoministeri
• Wilhelm Sollmann (SPD) - sisäministeri
• Hans Luther - Valtiovarainministeri
• Joseph Koeth - Talousministeri
• Heinrich Brauns (Z) - Työministeri
• Gustav Radbruch (SPD) - oikeusministeri
• Otto Gessler (DDP) - puolustusministeri
• Anton Höfle (Z) - Postiministeri
• Rudolf Oeser (DDP) - liikenneministeri
• Gerhard Graf von Kanitz - Elintarvikeministeri
• Robert Schmidt (SPD) - jälleenrakennusministeri
• Johannes Fuchs (Z) - miehitettyjen alueiden ministeri

Muutokset

• 3. marraskuuta 1923 - Sosiaalidemokraattiset ministerit Sollmann, Radbruch ja Schmidt erosivat. Sollmannin tilalle sisäministeriksi tuli Karl Jarres (DVP). Muita ei korvattu ennen ministeriön kaatumista.

Lainaukset

Jos liittoutuneet olisivat suostuneet vain yhden ainoan kerran, olisin saanut Saksan kansan taakseni, ja vielä nykyäänkin saisin sen tukemaan minua. He (liittoutuneet) eivät kuitenkaan antaneet minulle mitään, ja ne pienet myönnytykset, joita he tekivät, tulivat aina liian myöhään. Niinpä meille ei jää jäljelle muuta kuin raaka voima. Tulevaisuus on uuden sukupolven käsissä. Lisäksi olemme menettäneet heidät, saksalaiset nuoret, jotka olisimme voineet voittaa rauhan ja jälleenrakentamisen puolesta. Tässä on minun tragediani ja heidän, liittoutuneiden, rikos.

- Stresemann diplomaatti Sir Albert Bruce Lockhartille vuonna 1929.

Kirjat

• Turner, Henry Ashby Stresemann and the politics of the Weimar Republic, Princeton, N. J. : Princeton University Press, 1963.
• Wright, Jonathan Gustav Stresemann: Weimarin suurin valtiomies (2002).
• Enssle, Manfred J. Stresemann's Territorial Revisionism (1980).