Versaillesin sopimus (ranskaksi Traité de Versailles) oli liittoutuneiden — muun muassa Japanin, Yhdysvaltojen, Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan — sekä Saksan välillä solmittu rauhansopimus vuonna 1919 ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sopimuksen tekstit laativat pääasiassa voittajavaltiot, ja Saksan oli hyväksyttävä ehdot ilman todellista neuvotteluasemaa. Myös Itävalta ja Unkari jäivät neuvotteluiden ulkopuolelle.

Neuvottelujen luonne ja allekirjoitus

Versaillesin sopimus syntyi Pariisin rauhankonferenssissa (1919), jossa suurvallat pyrkivät määrittelemään sodan jälkeen uuden järjestyksen Euroopassa. Saksa sai vastaanottaa valmiin tekstin ja sille annettiin tilaisuus allekirjoittaa ehdot tai joutua liittoutuneiden joukkojen miehittämäksi. Tästä johtuen sopimusta on usein kuvattu voittajien saneleman laiksi tai yksipuoliseksi rauhaksi.

Pääehdot

Sopimuksessa määrättiin useista Saksaa rajoittavista toimista, jotka jaettiin pääosin kolmelle alueelle:

  • Militaariset rajoitukset: Saksan oli supistettava asevoimansa dramaattisesti — käytännössä muutettavaksi ammattiarmeijaksi, jonka koko rajoitettiin noin 100 000 mieheen (verrattuna sodan aikana käytettyihin miljooniin). Sen tuli luopua sukellusveneistään ja sotilaslentokoneistaan sekä suurimmasta osasta tykistöä. Merivoimien osalta rajoitus koski uusia taistelulaivoja; käytännössä sille sallittiin vain pienempiä aluksia, ei suureita taistelulaivoja.
  • Alueelliset menetykset: Saksa menetti alueita lännessä ja idässä. Esimerkiksi Alsace-Lorraine palautettiin Ranskalle, ja itäisiä alueita luovutettiin Puolalle palauttaen samalla uusia valtioiden rajoja. Lisäksi Saksa menetti kaikki siirtomaansa, jotka siirtyivät mandaatteina muiden valtioiden hallintaan.
  • Taloudelliset velvoitteet: Saksa määrättiin maksamaan sodan aiheuttamien vahinkojen korvauksia liittoutuneille. Sopimuksessa mainittiin valtavia korvauksia, mutta tarkkaa, lopullista summaa ei aluksi sovittu — käytössä oli vaiheittaisia maksujärjestelyjä ja vakuuksia.

Oikeudellinen perusta: sotavastuu

Sopimukseen liitettiin niin kutsuttu "sota-velvollisuutta" koskeva pykälä (artikla 231), jossa todettiin Saksa vastuulliseksi sodan aiheuttamisesta tai ainakin sen synnyistä. Tämä artikla toimi osin oikeudellisena perusteena korvausvaatimuksille ja lisäsi häpeän tunteen monissa saksalaisissa piireissä.

Kansainliitto ja sen tehtävät

Sopimuksen yhteydessä perustettiin myös Kansainliitto, jonka tarkoituksena oli sovitella kansainvälisiä riitoja, valvoa mandaattialueita ja estää uusia sotia kollektiivisen turvatakuun avulla. Liitolla oli joitakin menestyksiä, mutta se ei kyennyt estämään myöhempiä jännitteitä eikä lopulta pysäyttämään toista maailmansotaa.

Sisäiset reaktiot ja talousvaikutukset Saksassa

Sopimuksen olosuhteet ja erityisesti korvausvaatimukset synnyttivät voimakasta vastustusta Saksan sisällä. Taloudelliset paineet, sotakorvaukset ja menetetyt alueet vaikeuttivat Weimarin tasavallan toimintaa. Talousajattelija John Maynard Keynesin mukaan liialliset taloudelliset vaatimukset Saksaa kohtaan olivat virhe, sillä ne heikensivät sekä Saksan että Euroopan taloudellista elpymistä.

1920-luvun alun Saksa koki vakavia ongelmia, mukaan lukien hyperinflaation ja valuutan romahduksen. Weimarin hallinto ja sen talous järjesteltiin uudelleen, mutta vaikeudet näkyivät mm. inflaation kautta, jolloin kansan ostovoima ja valuutta — kuten valtakunnan markka — menettivät nopeasti arvonsa.

Sopimuksen toimeenpano, kiistat ja seuraukset

Sopimusta valvottiin ja toimeenpantiin eri keinoin: joukkojen sijoittelu rajaseuduilla, taloudelliset määrät ja valvontakomissiot. Toimeenpano aiheutti uusia jännitteitä, esimerkiksi Ruhrin alueen miehitys 1923–1925 seurauksena maksamattomista korvauksista. Myöhemmät sopimukset ja suunnitelmat, kuten Dawes- ja Young-suunnitelmat, yrittivät järjestellä maksukysymyksiä ja vakauttaa taloutta, mutta monet katsovat, että Versaillesin ehdot jättivät pysyvästi arvet ja kasvattivat kostohalua.

Poliittinen radikalisoituminen ja sodan uusi syttyminen

Suiset taloudelliset ja poliittiset vaikeudet lisäsivät ääriliikkeiden kannatusta Saksassa. Adolf Hitleristä tuli myöhään 1930-luvulle johtava poliittinen voima, joka hylkäsi Versaillesin sopimuksen ja harjoitti aggressiivista asevoimien uudelleenrakentamista sekä alueellista laajentumista. Näiden toimien myötä Eurooppa ajautui kohti toista maailmansotaa.

Arvio ja perintö

Versaillesin sopimusta on arvioitu monin tavoin: toisaalta se pyrki asettamaan oikeudelliset ja poliittiset puitteet sodan jälkeiselle turvallisuudelle ja uusille valtiorajoille; toisaalta se asetti raskaasta syyllistämisen ja taloudellisten velvoitteiden kuorman, joka heikensi järjestystä ja lisäsi kostomotiiveja. Historiallisesti sopimus nähtiin osasyynä Euroopan poliittiseen epävakauteen 1920–30-luvuilla ja sitä pidetään usein yhtenä taustatekijänä toisen maailmansodan syttymiselle.

Versaillesin sopimus on siten tärkeä esimerkki siitä, miten rauhanehdot ja niiden toimeenpano voivat vaikuttaa pitkäkestoisesti kansainväliseen politiikkaan ja sisäiseen vakauteen.