1824 Yhdysvaltain presidentinvaalit

Tausta

Vuonna 1824 hyvien tunteiden aikakausi oli päättynyt. Siihen asti yksi poliittinen puolue, demokraattis-tasavaltalaiset, oli hallinnut Yhdysvaltain politiikkaa. Kun James Monroe ei tukenut ehdokasta seuraajakseen, se mahdollisti laajan avoimen presidenttikampanjan vuonna 1824.

Vuonna 1824 Amerikka oli tasavalta, mutta demokratia oli vielä kehittymässä. Tuolloin ihmiset eivät osallistuneet poliittiseen prosessiin niin suoraan kuin myöhemmin. Osavaltioita oli 24, ja kuusi niistä jätti presidentin valinnan osavaltioiden lainsäätäjien tehtäväksi. Presidentinvaalikampanja ei siis ollut samanlainen kansansuosikkikilpailu kuin siitä myöhemmin tulisi. Presidentin valinnasta vastasivat osittain muut vaaleilla valitut virkamiehet ja osittain kansalaiset, jotka saattoivat äänestää. Toisin kuin nykypoliitikot, presidenttiehdokkaat eivät kampanjoineet henkilökohtaisesti. Sen sijaan heidän kampanjapäällikkönsä ja muut tahot julkaisivat sanomalehtiin mainoksia, joissa kritisoitiin heidän ehdokkaansa kilpailijoita ja edistettiin samalla heidän ehdokkaansa hyviä puolia. Ehdokkaat jättivät kampanjoinnin ystävilleen.

Kesällä 1824 noin kolmannes edustajakelpoisista kongressiedustajista kokoontui epäviralliseen kokoukseen ehdottaakseen Crawfordia presidentiksi. Massachusettsin lainsäätäjä nimitti sen jälkeen Adamsin suosikkipoikansa ehdokkaaksi. Kentuckyn lainsäätäjä asetti ehdolle Clayn. Calhoun päätti sen sijaan asettua ehdolle varapresidentiksi. Kaikki neljä ehdokasta olivat demokraatteja ja republikaaneja, joten mitään virallista puoluetukea ei ollut. Federalistista puoluetta ei enää tähän mennessä ollut olemassa.

Ehdokkaat

Madisonista tuli Virginian presidenttidynastian viimeinen. Kolme hänen kabinettinsa jäsentä päätti kuitenkin asettua ehdolle. Massachusettsista kotoisin oleva Adams oli ulkoministeri. Crawford Georgiasta oli valtiovarainministeri. Etelä-Carolinasta kotoisin oleva Calhoun oli sotaministeri. Clay, joka oli läntisillä alueilla lähes yhtä suosittu kuin Jackson, oli edustajainhuoneen vaikutusvaltainen puhemies. Jackson oli sankarillisena kenraalina yleisön ylivoimaisesti parhaiten tuntema. Hän oli ollut vain lyhyen kauden kongressissa ja toiminut aluekuvernöörinä. Hänellä ei ollut juurikaan muuta pätevyyttä. Hänellä ei ollut kokemusta diplomatiasta, hän ei ollut koskaan toiminut kabinettivirassa eikä hän puhunut vieraita kieliä. Tähän asti kaikilla Yhdysvaltain presidenteillä oli diplomaattista ja hallinnollista kokemusta ennen presidentiksi tuloa.

Adams oli epäilemättä pätevin presidentiksi. Hän oli toisen presidentin poika, ja hän oli opiskellut Harvard Collegessa. Hän puhui sujuvasti hollantia, ranskaa ja saksaa. Vuonna 1794 hän toimi Yhdysvaltain ministerinä Alankomaissa. Isänsä presidenttikaudella hän toimi Preussin ministerinä. Presidentti Madisonin alaisuudessa hän oli mukana neuvottelemassa Gentin sopimusta vuonna 1814, joka päätti vuoden 1812 sodan. Ulkoministerinä hänellä oli keskeinen rooli ulkopolitiikassa. Adams auttoi muotoilemaan Monroen doktriinin. Hänet valittiin Massachusettsin parlamenttiin vuonna 1802 ja seuraavana vuonna Yhdysvaltain senaattiin.

Adamsilta puuttui kuitenkin lähes kokonaan karisma. Hän oli lyhyt, kalju ja hänellä oli aina otsa kurtussa. Jos hän olisi kampanjoinut henkilökohtaisesti, hänen ulkonäkönsä olisi estänyt häntä saamasta paljon ääniä. Hän kuvaili itseään sanomalla: "Olen mies, jolla on varautuneet, kylmät, ankarat ja kieltävät käytöstavat."

Crawford oli pyrkinyt presidentiksi kerran aiemmin vuonna 1816. Hän oli toiminut kaksi kautta Yhdysvaltain senaattorina. Hän oli palvellut kahta presidenttiä hallituksen jäsenenä ja hänellä oli kokemusta ulkomaan diplomaattina. Crawford kannatti voimakkaasti osavaltioiden oikeuksia. Hän kuului ryhmään, jota kutsuttiin "vanhoiksi republikaaneiksi" tai "radikaaleiksi". Hän vastusti suojatulleja ja halusi rajoitettuja budjetteja liittovaltion hallituksen pitämiseksi heikkona. Vaikka hän oli yleisesti ottaen leppoisa ja ystävällinen, hänellä oli yhtä paha luonne kuin Jacksonilla. Hän sai vakavan aivohalvauksen vuonna 1823 ja oli vähällä kuolla. Tämä jätti hänet hauraaksi ja heikoksi. Nimityksensä aikaan hän oli sokea ja edelleen halvaantunut. Hän kieltäytyi kuitenkin luopumasta toisesta presidenttiehdokkuudesta.

Calhoun oli vahva Jeffersonin republikaanien kannattaja. Hänet valittiin vuonna 1807 Etelä-Carolinan osavaltion lainsäätäjäksi, ja vuonna 1811 hän edusti osavaltiotaan Yhdysvaltain edustajainhuoneessa. Hän kannatti sotaa Isoa-Britanniaa vastaan jo vuonna 1807. Vuonna 1817 hänestä tuli James Madisonin alainen sotaministeri. Calhoun pyrki lyhyesti presidenttiehdokkaaksi vuonna 1824, mutta vetäytyi ennenaikaisesti ja pyrki sen sijaan varapresidentiksi.

Henry Clay oli johtava ehdokas vuonna 1824. Hän syntyi Virginiassa vuonna 1777. Ryhdyttyään lakimieheksi Virginiassa vuonna 1797 hän muutti Kentuckyyn ja perusti sinne asianajotoimiston. Hänet valittiin Kentuckyn yleiskokoukseen vuonna 1803. Hän oli myös Jeffersonin politiikan kannattaja ja hänet valittiin Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen vuonna 1811. Siellä hän toimi useita kausia ja nousi lopulta edustajainhuoneen puhemieheksi. Hän oli yksi niistä viidestä yhdysvaltalaisesta edustajasta, jotka neuvottelivat Gentin rauhansopimuksen. Clay ehdotti Missourin kompromissia ja sai sen hyväksytyksi vuonna 1820.

Jossain mielessä voittava ehdokas oli Tennesseen kenraali Andrew Jackson. Hän oli New Orleansintaistelun sankari. Vuoden 1812 sodan aikana hän oli taistellut Creek-intiaaneja vastaan yhdessä toisen sankarin, Davy Crockettin, kanssa. Hänen miehensä olivat antaneet hänelle lempinimen "Old Hickory". Tämä teki hänestä tunnetumman kuin useimmat muut ehdokkaat. George Washingtonin tavoin hän oli vaarantanut henkensä palvellakseen maataan. Hän oli poliittinen ulkopuolinen. Elleivät muut ehdokkaat pystyisi kokoamaan yhteenliittymää, Jacksonia olisi vaikea kukistaa.

Vaalitulokset

Vuonna 1824 ei ollut vaalipäivää. Koko syksyn 1824 ajan äänestäjät äänestivät joko yksittäisiä ehdokkaita tai valitsijamiehet, jotka äänestivät valitsijakollegiossa. Valitsijamiehet valittiin Delawaren, Georgian, Louisianan, New Yorkin, Etelä-Carolinan ja Vermonttin osavaltioissa. Osa valitsijoista sitoutui tukemaan tiettyjä ehdokkaita, osa ei. Niistä, jotka olivat sitoutuneet, jotkut muuttivat mieltään ja äänestivät toista ehdokasta.

Edustajainhuone

Jackson sai enemmistön kansanäänistä ja enemmistön valitsijamiesäänistä. Yksikään ehdokas ei kuitenkaan saanut perustuslain edellyttämiä 131 valitsijamiesääntä. Kahdestoista lisäyksen perusteella edustajainhuone ratkaisisi vaalit kolmen parhaan ehdokkaan välillä. Neljäntenä ehdokkaana ollut Clay suljettiin pois. Edustajainhuoneen puhemiehenä hänellä olisi kuitenkin suuri merkitys siinä, kenestä tulisi presidentti. Clay käytti kaiken vaikutusvaltansa Adamsin tukemiseen. Hän sai myös muut edustajainhuoneen jäsenet vakuuttuneiksi siitä, että Jackson ei ollut pätevä presidentiksi. Tämä siitä huolimatta, että Clay oli saanut Kentuckyn lainsäätäjältä ohjeet äänestää Jacksonin puolesta. Clayn argumentit ilmeisesti onnistuivat, ja edustajainhuone valitsi Adamsin presidentiksi 9. helmikuuta 1825. Muutamaa päivää myöhemmin Adams nimitti Clayn ulkoministerikseen.

Aftermath

Jackson ja hänen kannattajansa kutsuivat Clayn ja Adamsin toimia "korruptoituneeksi kaupaksi". Vuoden 1828 presidenttikilpailu alkoi jo ennen kuin Adams vannoi presidentinvalan. Adamsin ja Clayn välistä ilmeistä sopimusta käytettiin osoittamaan kansan tahdon sivuuttaneen järjestelmän korruptiota. Jackson aloitti kampanjoinnin "tavallisen ihmisen mestarina".

Vuoden 1824 vaalit aiheuttivat useita muutoksia Yhdysvaltain presidentinvaalipolitiikkaan. Ne merkitsivät ehdokkaiden nimeämiseen käytetyn kongressin vaalipiirien järjestelmän loppumista. Vuodesta 1800 vuoteen 1820 kongressikokoukset valitsivat presidenttiehdokkaat. Äänestäjien suora osallistuminen järjestelmään oli hyvin vähäistä. Mutta vuonna 1824 vain yksi ehdokas valittiin edustajakokouksen kautta. Muut ehdokkaat päättivät vedota suoraan kansaan. Tämä johti suureen muutokseen järjestelmässä. Vuoteen 1830 mennessä politiikasta oli tullut laajan kansallisen kiinnostuksen kohde.

Vuoden 1824 vaaleissa yksipuoluejärjestelmä päättyi. Demokraattien ja republikaanien puolue jakautui kahdeksi puolueeksi. Jackson ja hänen kannattajansa perustivat uuden demokraattisen puolueen. Kansallista republikaanista puoluetta (jota ei pidä sekoittaa myöhempään republikaaniseen puolueeseen) johtivat Adams ja Clay.

Jackson luopui senaattorin paikastaan ja palasi Tennesseehen. Hän ja hänen kannattajansa aloittivat vuoden 1828 presidentinvaalikampanjansa pohjatyöt. Hänen kannatuksensa kasvoi kaikkialla Yhdysvalloissa. Kongressissa hänen kannattajansa vastustivat Adamsin esittämiä meno-ohjelmia. Jackson oli tavallisen ihmisen puolestapuhuja, kun taas Adamsin sanottiin edustavan kaikkea sitä, mikä amerikkalaisessa politiikassa oli väärin. Kolmen vuoden virassaolon jälkeen Adams sai aikaan hyvin vähän. Tämä johtui osittain hänen omista puutteistaan ja osittain Jacksonin kannattajien häneen kohdistamasta painostuksesta.