Osavaltioiden oikeudet (Yhdysvallat): määritelmä, perustuslaki ja historia

Osavaltioiden oikeudet eli yksittäisten Yhdysvaltojen osavaltioiden suvereniteetti ja itsenäisyys taattiin liittovaltion artikloissa, jotka olivat Yhdysvaltojen perustuslain edeltäjä. Siinä todettiin, että yksittäiset osavaltiot "solmivat täten erikseen kiinteän ystävyysliiton toistensa kanssa yhteisen puolustuksensa, vapautensa turvaamiseksi sekä keskinäisen ja yleisen hyvinvointinsa turvaamiseksi". Artikloilla luotiin heikko keskushallinto, jonka valta säilyi suurimmaksi osaksi yksittäisillä osavaltioilla. Lyhyessä ajassa huomattiin, että tarvittiin vahvempi keskushallinto ja perustuslaki.

Osavaltioiden oikeuksista keskusteltiin Philadelphian perustuslakisopimuksessa vuonna 1787. Ne olivat federalistien ja anti-federalistien väittelyn aiheena, kun perustuslakia ratifioitiin.

Kysymys siitä, mitkä oikeudet kuuluvat osavaltiolle ja mitkä liittovaltion hallitukselle, nousi esiin 1820- ja 1830-luvuilla pääasiassa orjuuskysymyksen vuoksi. Yhdysvallat laajeni tuolloin länteen. Etelän osavaltiot halusivat, että uusilla alueilla sallittaisiin orjuus. Pohjoiset osavaltiot halusivat alueiden olevan orjuudesta vapaita. Kun pohjoisen talous kasvoi ja etelän talous pysähtyi, nämä kaksi alkoivat siirtyä yhä kauemmas toisistaan tässä kysymyksessä. Vuosiin 1840 ja 1850 mennessä kumpikin oli omaksunut äärimmäisiä kantoja, jotka perustuivat orjuuden moraaliin ja taloudellisiin omiin etuihin. Niin kauan kuin pohjoisella ja eteläisellä oli yhtäläinen edustus Yhdysvaltain senaatissa, kumpikaan osapuoli ei voinut sanella toiselle. Mutta kun jokainen uusi osavaltio haki itselleen osavaltiota, valtatasapaino oli uhattuna. 1850-luvulla irtautumiskysymys otettiin uudelleen esille. Etelävaltioiden argumentti oli, että kun ne suostuivat liittymään Yhdysvaltoihin 1780-luvun lopulla, niillä säilyi valta peruuttaa sopimus. Etelä-Carolina uhkasi irtautua, ellei senaatti hyväksyisi perustuslain muutosta, joka antaisi etelälle "sen hallussa olevan vallan suojella itseään ennen kuin kahden osaston tasapaino tuhoutuisi".

Kompromissin löytämiseksi tehtiin useita rauhanomaisia yrityksiä. Vuoden 1850 kompromissilla, vuoden 1850 pakenevia orjia koskevalla lailla ja vuoden 1854 Kansas-Nebraska-lailla pyrittiin kaikki kompromissiin. Kuitenkin vain pakenevia orjia koskeva laki hyödytti selvästi etelää. Pohjoisen asukkaat paheksuivat lakia katkerasti. Se asetti kaikki kansalaiset vastuuseen siitä, että karanneet orjat oli otettava kiinni ja palautettava isännilleen.

Vaikka monet uskovat, että sisällissodassa oli kyse osavaltioiden oikeuksista eikä orjuudesta, eteläiset osavaltiot kannattivat osavaltioiden oikeuksia itselleen, mutta eivät kaikille osavaltioille. Ne eivät kannattaneet uusien unioniin liittyneiden osavaltioiden oikeuksia orjuutta koskevan kysymyksen osalta. Ne halusivat, että liittovaltion hallitus päättäisi, että niiden kaikkien olisi hyväksyttävä orjuus omien rajojensa sisällä. Tämä näkyy vuoden 1793 pakenevia orjia koskevassa laissa, vuoden 1820 Missourin kompromississa ja vuoden 1850 kompromississa. Kaikkien tarkoituksena oli pakottaa pohjoiset osavaltiot hyväksymään orjuus.

Joulukuussa 1835 Etelä-Carolinan edustaja James Hammond ehdotti, että edustajainhuone ottaisi käyttöön vaitiolosäännön, joka estäisi kaikkia jäseniä esittämästä orjuuden vastaisia vetoomuksia. Asia siirrettiin valiokuntaan, joka päätti, että suukapulamääräys tulisi voimaan kaikessa orjuutta koskevassa asiassa. Edustajainhuoneen puhemies James Polk Tennesseestä siirsi asian erityiskomitean käsiteltäväksi. Valiokunnan puheenjohtaja oli Henry L. Pinckney Etelä-Carolinasta, joka päätti, että kaikki orjuutta koskevat kysymykset olisi jätettävä pysyvästi pöydälle ilman keskustelua. Massachusettsin John Quincy Adams vastusti asiaa, mutta häntä äänestettiin yli. Hän taisteli kieltosääntöä vastaan neljän seuraavan kongressin ajan. Hän otti asian esille jokaisessa istunnossa, kunnes se lopulta kumottiin 3. joulukuuta 1844.

Kansasin verenvuodatus oli toinen tapaus, jossa etelävaltioiden asukkaat taistelivat osavaltioiden oikeuksia vastaan. Useimmat siirtolaiset tulivat Kansasiin pohjoisista osavaltioista. Heitä ei kiinnostanut orjuutta koskeva konflikti, he halusivat vain perustaa maatiloja ja elää rauhassa. Kansas sijaitsi Missourin, orjavaltion, rajalla. Monet Missourissa ajautuivat uskomaan, että kaikki Kansasin uudisasukkaat olivat "neekerivarkaita" ja abolitionisteja. Missourilaiset uskoivat, että heidän oli puolustettava orjuutta, ja hyökkäsivät rajan yli Kansasin yhteisöihin yrittäen tappaa tai karkottaa ne, jotka olisivat äänestäneet orjuutta vastaan. Aboluutionistit tulivat myös Kansasiin varmistaakseen, että se äänestäisi vapaaksi osavaltioksi. Se teki Kansasista taistelukentän.

Vaikka monet pohjoisessa kannattivat sitä, että osavaltiot saivat itse päättää, orjuuden suhteen pohjoisessa toimi huomattava orjuuden vastainen poliittinen ryhmittymä. Vaikka monet Uudessa Englannissa olivat vaurastuneet orjakaupasta ennen sen kieltämistä, tästä pohjoisesta tuli abolitionististen liikkeiden keskus. Pohjoisen kirkot ja poliitikot tulivat 1830-luvulta alkaen merkittäviksi liikkeen toimijoiksi. Tämä lisäsi osaltaan etelävaltioiden kokemaa mielipahaa. Abolitionistit vastustivat orjuutta ankarasti ja halusivat vapauttaa kaikki orjat ja lopettaa rotuerottelun välittömästi kaikkialla maassa. Muut pohjoisen ryhmät, erityisesti vapaasieluiset, halusivat lopettaa orjuuden uusilla länsialueilla, mutta eri syistä. Vaikka heillä itsellään ei ollut orjia, useimmat heistä suhtautuivat mustiin ennakkoluuloisesti. He uskoivat tuolloin vallalla olleeseen käsitykseen, jonka mukaan mustat olivat alempiarvoisia. He halusivat uusien alueiden olevan vain valkoisille. Etelän orjanomistajat eivät nähneet juurikaan eroa näiden kahden ryhmän välillä ja näkivät vain, että molemmat vastustivat orjuutta.

Sisällissodan aikana taistelu osavaltioiden oikeuksista käytiin yksittäisten etelävaltioiden ja liittovaltion välillä siitä, kenellä lopulta oli poliittinen valta. Vaikka jotkut historioitsijat väittävät, että orjuus oli sodan syy ja toiset sanovat, että osavaltioiden oikeudet olivat sodan syy, nämä kaksi asiaa liittyivät hyvin läheisesti toisiinsa. Kyse oli siitä, voiko liittovaltion hallitus säännellä tai jopa lopettaa orjuuden osavaltion rajojen sisällä. Oli muitakin tekijöitä, jotka jakoivat maan eteläisiin orjuuttajavaltioihin ja pohjoisiin teollisuusvaltioihin. Etelässä orjuuden instituutiota pidettiin välttämättömänä heidän taloutensa ja elämäntapansa kannalta. Jopa etelän kirkot kannattivat orjuutta, kun pohjoisen kirkot pitivät toisen ihmisen omistamista kauhistuksena.

Etelän osavaltioiden oikeuksia puolustaneet viittasivat kymmenenteen lisäykseen. Siinä todetaan:

"Valtuudet, joita perustuslaki ei ole siirtänyt Yhdysvalloille eikä kieltänyt osavaltioita, on varattu osavaltioille tai kansalle".

Perustuslaissa ei edes mainita sanaa "orja". Perustuslain laatijat (joista monet olivat orjanomistajia) halusivat välttää ongelman liittovaltion tasolla. Ainoa viittaus oli kolmen viidesosan sääntö, jossa laskettiin kolme viidesosaa osavaltion orjaväestöstä, mikä antoi osavaltiolle lisäedustuksen ja lisäääniä valitsijamieskollegiossa. Tässä yhteydessä perustuslain laatijat eivät puhuneet orjista, vaan "kaikista muista henkilöistä", joilla tarkoitettiin orjia.

Maaliskuun 4. päivänä 1861 Lincoln piti ensimmäisen virkaanastujaispuheensa, jonka yhteydessä hän vannoi virkavalansa Yhdysvaltain 16. presidentiksi. Puhe oli suunnattu ensisijaisesti etelän kansalle. Sen tarkoituksena oli esittää Lincolnin aikomukset ja toiveet etelää kohtaan, jossa seitsemän osavaltiota oli muodostanut Amerikan liittovaltion. Puhe oli kirjoitettu ystävyyden hengessä irtautuneita osavaltioita kohtaan. Hän käsitteli useita kohtia. Lincoln lupasi olla puuttumatta orjuuteen niissä osavaltioissa, joissa se oli jo olemassa. Hän sanoi, että liittovaltio ei toistaiseksi suhtautuisi vihamielisesti irtautuneisiin osavaltioihin. Liittovaltion hallitus "pitäisi, miehittäisi ja omistaisi" omaisuuttaan. Se myös keräisi veronsa. Hän päätti puheensa varoitukseen:

Vuonna 1863, kaksi vuotta sodan jälkeen, Lincoln muutti sodan painopisteen orjuuteen ja antoi vapautusjulistuksen. Julistus teki orjien vapauttamisesta sisällissodan tavoitteen. Se myös heikensi Englannin ja Ranskan pyrkimyksiä tunnustaa Konfederaatio virallisesti. Kun unionin joukot etenivät Konfederaation alueelle, ne vapauttivat päivittäin tuhansia orjia. Monet eivät odottaneet, vaan pakenivat omistajiltaan saadakseen vapautensa. Viisi orjavaltiota (rajavaltiot) oli pysynyt uskollisena unionille eivätkä olleet sodassa liittovaltion hallituksen kanssa. Näin ollen Lincolnilla ei ollut valtuuksia vapauttaa orjia näissä osavaltioissa, joten julistusta ei sovellettu näihin osavaltioihin. Julistus ei koskenut myöskään Tennesseetä eikä Virginian ja Louisianan alueita, joita unionin joukot jo hallitsivat.

Joulukuun 6. päivänä 1865 hyväksytty Yhdysvaltain perustuslain kolmastoista lisäys poisti orjuuden Yhdysvalloista. Se antoi myös kongressille valtuudet panna määräykset täytäntöön.

Seuraavat korkeimman oikeuden päätökset liittyivät osavaltioiden oikeuksiin. Jotkut niistä kumottiin myöhemmin.

• McCulloch v. Maryland (1819) Tuomioistuin päätti, että liittovaltion hallituksella oli valta perustaa liittovaltion pankki. Lisäksi osavaltiolla ei ollut oikeutta verottaa liittovaltion hallitusta.
• Gibbons v. Ogden (1824) Tuomioistuin katsoi, että New Yorkin osavaltion ulkopuolisille veneilijöille asettama lupavaatimus oli ristiriidassa rannikkokauppaa säätelevän liittovaltion lain kanssa.
• Dred Scott v. Sandford (1857) Tuomioistuin päätti, että afroamerikkalaiset, olivatpa he vapaita tai orjia, eivät olleet Yhdysvaltojen kansalaisia. Koska he eivät olleet kansalaisia, he eivät voineet nostaa kannetta liittovaltion tuomioistuimessa. Jotta henkilö voisi olla minkä tahansa osavaltion kansalainen, hänen oli ensin oltava Yhdysvaltain kansalainen. Päätöksessä todettiin myös, että Missourin kompromissi oli perustuslain vastainen.
• Hammer v. Dagenhart (1918) Kyse oli liittovaltion laista, jolla kiellettiin sellaisten tuotteiden kuljetukset osavaltioiden rajojen yli, jotka oli valmistettu tehtaissa, joissa alaikäiset lapset työskentelivät työntekijöinä. Tuomioistuin katsoi, että kongressi ei voinut säännellä tavaroiden tuotantoa.
• Wickard v. Filburn (1942) Ohiolainen maanviljelijä (Filburn) viljeli omalla tilallaan vehnää eläinten rehuksi. Yhdysvaltain hallitus oli asettanut vehnän tuotannolle rajoituksia vehnän hintojen ja tarjonnan vakauttamiseksi. Tuomioistuin antoi tuomion liittovaltion hallituksen hyväksi. Tämä tuomio laajensi huomattavasti liittovaltion hallituksen sääntelyvaltuuksia.
• Brown v. Board of Education of Topeka (1954) Tuomioistuin julisti osavaltioiden lait, joilla perustettiin erilliset julkiset koulut mustille ja valkoisille oppilaille, perustuslain vastaisiksi ja neljänteentoista lisäyksen vastaisiksi.