Rupikonna (Bufo bufo) määritelmä, levinneisyys, ulkonäkö ja elintavat

Rupikonna voi kasvaa noin 15 cm:n pituiseksi. Naaraat kasvavat uroksia suuremmiksi. Etelässä elävät konnat ovat yleensä suurempia kuin pohjoisessa elävät. Pää on leveä ja suu on leveä. Nenässä on kaksi pientä sierainta. Hampaita ei ole. Suurissa, ulkonevissa silmissä on keltaiset tai kuparinväriset iirikset ja vaakasuorat, halkaistut pupillit. Niissä on myrkyllistä ainetta nimeltä bufotoksiini. Sitä käytetään saalistajien loitolla pitämiseen. Pää liittyy vartaloon ilman näkyvää kaulaa. Ulkoista äänipussia ei ole. Vartalo on leveä ja kyykkä. Eturaajat ovat lyhyet, ja etujalkojen varpaat kääntyvät sisäänpäin. Lisääntymisen aikaan uros saa nuppirauhat kolmeen ensimmäiseen sormeen. Niiden tarkoituksena on pitää kiinni naaraasta. Takajalat ovat lyhyet, ja takajalkojen varpaat ovat pitkät, nystyröimättömät. Häntä ei ole. Iho on kuiva ja pienten syylien peittämä. Väri on ruskea, oliivinruskea tai harmaanruskea. Joskus se on osittain täplikäs tai tummasävyinen. Rupikonna on yleensä sukupuoleltaan kaksijakoinen. Naaraat ovat ruskeampia ja urokset harmaampia. Alapuoli on likaisen valkoinen, ja siinä on harmaita ja mustia laikkuja.

Rupikonnat voivat elää useita vuosia. Ne ovat eläneet vankeudessa viisikymmentä vuotta. Luonnossa konnien uskotaan elävän noin kymmenestä kahteentoista vuotta. Niiden iän voi määrittää laskemalla vuosittaisten kasvurenkaiden lukumäärän niiden sormiluun luissa.

Rupikonna liikkuu yleensä kävellen melko hitaasti tai lyhyin harppauksin käyttäen kaikkia neljää jalkaansa. Se viettää päivän piilossa. Se tulee esiin iltahämärässä. Se voi metsästäessään kulkea jonkin matkaa pimeässä. Se on aktiivisin kostealla säällä. Aamuun mennessä se on palannut tukikohtaansa. Se voi elää samassa paikassa useita kuukausia. Sillä on suuri ruokahalu, ja se syö puunjalkaisia, etanoita, kovakuoriaisia, toukkia, kärpäsiä, matoja ja jopa pieniä hiiriä. Pienet, nopeasti liikkuvat saaliseläimet voidaan saada kiinni kielen heilautuksella. Suuremmat esineet tarttuvat leuoilla. Koska sillä ei ole hampaita, se nielaisee ruoan kokonaisena useilla ahmimisilla. Se yrittää syödä mitä tahansa pientä, tummanväristä, liikkuvaa esinettä, jonka se kohtaa yöllä. Tutkimus osoitti, että se napsahtaa liikkuvaan 1 cm:n (0,4 tuuman) mustaan paperinpalaseen kuin se olisi saalista. Suuremmasta liikkuvasta palasta se ei välitä. Toisinaan sammakko irrottaa nahkansa, joka irtoaa riekaleina. Sen jälkeen nahka syödään.

Hyökätessään rupikonna paisuttaa vartaloaan ja seisoo selkä ylöspäin ja pää alaspäin. Sen tärkein puolustautumiskeino on pahanmakuinen erite. Se sisältää bufotoksiinia nimeltä bufagiini, ja se riittää pitämään monet saalistajat loitolla. Ruohokäärmeisiin se ei näytä vaikuttavan. Muita aikuisten konnien saalistajia ovat siilit, rotat ja minkit sekä jopa kotikissat. Rupikonnia syöviä lintuja ovat muun muassa haikarat, varikset ja petolinnut. Sammakoissa on myös myrkyllisiä aineita, jotka estävät kaloja syömästä niitä, mutta eivät harmaakonnanmyyriä. Rupikonnan poikasia syöviä vedessä eläviä selkärangattomia ovat muun muassa sudenkorennon toukat, sukeltajakuoriaiset ja vesiveneilijät. Nämä välttävät yleensä myrkyllisen eritteen puhkaisemalla nuijamadon ihon ja imemällä sen mehut.

Lucilia bufonivora -loiskärpänen hyökkää aikuisten konnien kimppuun. Se munii munansa konnan iholle. Kun munat kuoriutuvat, toukat ryömivät konnan sieraimiin ja syövät sen lihaa.

Lisääntyminen

Rupikonna herää horroksesta keväällä. Rupikonnia liikkuu suuria määriä kohti lisääntymislammikoita. Rupikonnat kokoontuvat tietyillä lammilla, joita ne suosivat. Aikuiset käyttävät samaa lampea vuodesta toiseen. Yli 80 prosenttia nuorina merkityistä uroksista on havaittu palaavan siihen lampeen, jossa ne kutivat.

Urokset saapuvat ensimmäisinä ja viipyvät useita viikkoja. Naaraat viipyvät vain niin kauan, että ne voivat paritella ja kutia. Sen sijaan, että urosrupikonnat taistelisivat oikeudesta paritteluun naaraan kanssa, ne käyttävät äänenkorkeuttaan. Rätinä antaa merkin ruumiin koosta ja kyvyistä. Tappeluita sattuu joskus. Lisääntymislammikoilla urosrupikonnia on enemmän kuin naarasrupikonnia.

Urokset nousevat naaraiden selkään. Ne pitävät naaraita kiinni eturaajoillaan otteella, jota kutsutaan ampleksukseksi. Urokset ovat hyvin innokkaita. Ne yrittävät tarttua kaloihin tai elottomiin esineisiin ja nousevat usein toisten urosten selkään. Joskus useat konnat muodostavat kasan, jossa kukin uros yrittää tarttua naaraaseen. Se on stressaavaa aikaa, ja kuolemantapauksia on paljon lisääntyvien konnien keskuudessa. Onnistunut uros pysyy ampleksuksessa useita päiviä. Naaras munii pitkän, kaksinkertaisen ketjun pieniä mustia munia. Uros hedelmöittää ne spermallaan. Munajonoissa voi olla 3 000-6 000 munaa, ja niiden pituus voi olla 3-4,5 metriä. Ne sotkeutuvat kasvien varsiin.

Munien jouset imevät itseensä vettä ja turpoavat. Pienet nuijapoikaset kuoriutuvat kahden tai kolmen viikon kuluttua. Aluksi ne tarttuvat jänteiden jäänteisiin ja syövät hyytelöä. Myöhemmin ne kiinnittyvät vesiruohon lehtien alapintaan ennen kuin ne alkavat uida vapaasti. Nuijapoikaset muistuttavat tavallisen sammakon (Rana temporaria) poikasia. Ne ovat väriltään tummempia, ylhäältä mustahtavia ja alhaalta tummanharmaita. Ne voidaan erottaa muiden lajien sammakoista siitä, että suu on yhtä leveä kuin silmien välinen tila, ja se on kaksi kertaa suurempi kuin sieraimien välinen etäisyys. Muutaman viikon kuluessa niiden jalat kehittyvät ja pyrstö kasvaa hitaasti takaisin. Kahdentoista viikon iässä ne ovat pieniä, noin 1,5 cm:n pituisia konnia, jotka ovat valmiita lähtemään lammesta.

Rupikonna saavuttaa sukukypsyyden kolmesta seitsemään vuoden iässä.

IUCN:n uhanalaisten lajien punaisen luettelon mukaan konnat ovat vähiten uhanalaisia. Tämä johtuu siitä, että se elää monilla alueilla ja on niillä yleinen. Elinympäristön häviäminen ei uhkaa sitä kovinkaan paljon. Se voi elää monilla eri alueilla. Kytridiomykoosia, sammakkoeläinten tartuntatautia, on raportoitu konnilla Espanjassa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Tämä saattaa vaikuttaa joihinkin populaatioihin.

Rupikonnaa on pitkään pidetty huonoja enteitä enteilevänä eläimenä tai yhteytenä tuonpuoleiseen. Tämä saattaa johtua siitä, että se on kotonaan sekä maalla että vedessä. Ihmiset eivät ehkä pidä siitä sen mustan, syylämäisen ihon, hitaiden liikkeiden ja jostain pimeästä kolosta tulevan äänen vuoksi.

Yksi varhaisimmista viittauksista siihen, että konnat liittyvät pimeyden voimiin, oli se, että Zarathustra sanoi vuonna 600 eKr., että kaikki konnat pitäisi tappaa. Euroopassa keskiajalla sammakko yhdistettiin paholaiseen, jonka vaakunassa on kolme sammakkoa. Rupikonnan uskottiin voivan myrkyttää ihmisiä. Uskottiin myös, että se oli noitien tuttu ja että sillä oli siten maagisia voimia. Ranskassa uskottiin, että noidat löytyivät, koska ne oli merkitty rupikonnan jalalla jossain ruumiinosassa. Dorsetissa uskottiin, että jos talosta löytyi rupikonna, se oli poistettava vahingoittamatta sitä, tai talonomistaja joutuisi kohtaamaan sen noidan vihan, jonka tuttu se oli. Joillakin alueilla rupikonnan löytämistä talosta pidettiin todisteena siitä, että talossa oli noita. Rupikonnan sylkeä pidettiin myrkyllisenä. Uskottiin, että se saattoi sylkeä tai oksentaa myrkyllistä tulta. Rupikonnan hyppäämistä jalan yli pidettiin epäonnisena, ja joillakin alueilla se oli kuoleman merkki. Rupikonnat yhdistettiin paholaisiin ja demoneihin, ja "Kadotetussa paratiisissa". John Milton esitteli Saatanan konnana, kun hän kaatoi myrkkyä Eevan korvaan. Shakespearen Macbethissä ensimmäinen noita antoi ohjeet rupikonnan käyttämisestä loitsujen tekemisessä:

Rupikonna liittyy myös naaraiden hedelmällisyyteen. Naiset, jotka halusivat tulla raskaaksi, jättivät sammakoiden malleja pyhäköihin. Romaniassa uskottiin, että se, joka tappoi konnan, saattoi tappaa oman äitinsä. Skotlantilaisessa kansanperinteessä sanottiin, että rupikonnan kieli, jota mies kantoi rintataskussaan, antaisi hänelle mahdollisuuden saada minkä tahansa naisen. Uskottiin myös, että rupikonnan pään sisällä oli jalokivi, jota kutsuttiin "rupikiveksi". Sen sanottiin kaulakoruna tai sormuksena kannettuna varoittavan käyttäjäänsä myrkytysyrityksistä. Shakespeare mainitsi tämän teoksessaan As you like it:

Rupikonnan koskettamisen on pitkään ajateltu aiheuttavan syyliä. Tämä on osoittautunut myytiksi, ja syyliä aiheuttaa itse asiassa ihmisen papilloomavirus. Ne siirtyvät suorassa kosketuksessa ihmisestä toiseen.

Herra Rupikonna on yksi Kenneth Grahamen lastenromaanin The Wind in the Willows päähenkilöistä. Useat kirjailijat ovat dramatisoineet sen, muun muassa A. A. Milne, joka antoi näytelmälleen nimeksi Toad of Toad Hall. Herra Rupikonna on hyvin omahyväinen, antropomorfinen rupikonna.