Tuhoaminen työvoiman avulla | tapa kiduttaa ja tappaa vankeja

Käyttö terminä

Termiä "työn kautta tapahtuva tuhoaminen" käytettiin ensimmäisen kerran toisen maailmansodan aikana. Suurin osa natsien SS-joukoista ei käyttänyt termiä (saksaksi Vernichtung durch Arbeit). Albert Bormann, Joseph Goebels, Otto Georg Thierack ja Heinrich Himmler kuitenkin käyttivät termiä syksyllä 1942 puhuessaan vankien siirtämisestä keskitysleireille. Thierack ja Goebbels käyttivät nimenomaan termiä. Ilmaisua käytettiin uudelleen Nürnbergin oikeudenkäyntien aikana toisen maailmansodan päätyttyä.

Historioitsijat ovat 1980- ja 1990-luvuilla kiistelleet siitä, onko tämä termi asianmukainen. Esimerkiksi Falk Pingel oli sitä mieltä, että ilmaisua ei pitäisi soveltaa kaikkiin natsivangeihin. Toisaalta Hermann Kaienburg ja Miroslav Kárný uskoivat, että "tuhoaminen työn kautta" oli yksi SS:n erityistavoitteista. Viime aikoina Jens-Christian Wagner on myös väittänyt, että kaikkien natsivankien kohdalla ei ollut kyse kuolemasta, joten "tuhoaminen työn kautta" ei ehkä ole paras tapa kuvata natsien tavoitteita näiden vankien osalta.

 

Natsi-Saksassa

Uhrit

Holokaustin aikana Adolf Hitlerin johtamat natsit vainosivat, kiduttivat ja tappoivat miljoonia ihmisiä rotuun, etniseen alkuperään, politiikkaan, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen ja vammaisuuteen liittyvien erojen vuoksi.

Natsit vainosivat myös ihmisiä, jotka olivat "saksalaisverisiä", mutta joita natsit pitivät "sosiaalisesti sopeutumattomina" (aisoziale). Natsien mukaan nämä ihmiset elivät hyödytöntä "ballastexiltenzen-elämää" (Ballastexiltenzen). Näihin ihmisiin kuuluivat mm:

• Monilapsiset perheet, jotka olivat riippuvaisia sosiaaliturvasta.
• Ihmiset, joita syytetään "kulkuriksi" tai "transientiksi" (kodittomiksi).
• Alkoholistit
• Prostituoidut
• Homoseksuaalit

Natsit luetteloivat nämä ihmiset ja vainosivat heitä monin tavoin. Esimerkiksi jotkut pakotettiin steriloitaviksi. Monet lähetettiin lopulta vankileireille "työn kautta tapahtuvaa tuhoamista" varten. Heidän lisäkseen vankileireille lähetettiin kaikki, jotka vastustivat natsihallintoa (kuten kommunistit, sosiaalidemokraatit, demokraatit ja aseistakieltäytyjät). Monet heistä eivät selvinneet hengissä.

Työvoiman avulla tapahtuva tuhoaminen oli tärkeä osa natsien lopullista ratkaisua - heidän suunnitelmaansa tappaa kaikki Euroopan juutalaiset.

Keskitysleirit

Ehdot

Natsien vankileireillä vankeja kohdeltiin kuin orjia:

• Heille ei maksettu mitään
• Työntekijöitä tarkkailtiin jatkuvasti pakenemisen tai levon estämiseksi.
• Työ oli fyysisesti hyvin raskasta (esimerkiksi teiden rakentaminen, maatiloilla työskentely ja tehtaissa työskentely, erityisesti aseiden valmistus).
• Työajat olivat pitkiä (usein 10-12 tuntia päivässä).
• Työntekijöitä ruokittiin hyvin vähän
• Työntekijöillä oli hyvin vähän hygieniaa, sairaanhoitoa tai tarvittavia vaatteita.

Hyväksikäyttö ja kidutus

Työntekijöitä myös kidutettiin ja pahoinpideltiin fyysisesti. Esimerkiksi Torstehenin ("portin ripustaminen") uhrien oli seisottava ulkona alasti kädet ylhäällä - kuin saranoillaan roikkuva portti. Kun he lyyhistyivät tai menettivät tajuntansa, heitä hakattiin, kunnes he palasivat asentoonsa. Pfahlhängenin ("Pylväskiinnitys") uhrit sidottiin kädet selän taakse ja ripustettiin käsistään korkeaan seipään. Näin vangin käsinivelet menivät sijoiltaan, ja paine tappoi heidät muutamassa tunnissa.

Holokaustin aikana natsit rakensivat keskitysleirejä ja sitten tuhoamisleirejä uhrinsa vangitsemiseksi. Nämä "leirit" eivät olleet pelkkiä vankiloita. Heidän tavoitteenaan ei ollut vain pitää ihmisiä lukkojen takana. Heidän tavoitteenaan oli kiduttaa ja tuhota ihmisiä. Kaikki leirielämän osat tulivat nöyryytyksen ja ahdistelun mukana. Pakkotyö oli osa tätä. Vankeja ruoskittiin ja kohdeltiin kuin eläimiä. Joidenkin pakkotöiden oli tarkoitus auttaa Saksan sotakoneistoa kasvamaan. Toiset vangit pakotettiin kuitenkin tekemään turhaa raskasta työtä vain väsyttääkseen heidät. Virallisen natsipolitiikan mukaan työajalla ei ollut "mitään rajaa".

Kuolleisuusluvut

Työtehtävissä oleva orjatyöläinen eli yleensä keskimäärin alle neljä kuukautta. Auschwitzin keskitysleirillä IG Farbenin palvelukseen pakotetuista 35 000 vangista jopa 25 000 kuoli. Jotkut kuolivat uupumukseen tai sairauteen. Toiset tapettiin sen jälkeen, kun natsit päättivät, etteivät he enää olleet tarpeeksi terveitä työskennelläkseen.

Jotkut työtehtävät olivat tappavampia kuin toiset. Jotkut vangit määrättiin kaivamaan tunneleita saksalaisille asetehtaille sodan viimeisinä kuukausina. Noin 30 prosenttia heistä kuoli. Satelliittileireillä, jotka sijaitsivat lähellä kaivoksia ja teollisuusyrityksiä, kuolemantapausten määrä oli vielä suurempi. Näillä satelliittileireillä tarvikkeet olivat usein vielä riittämättömämmät kuin pääleireillä.

Auschwitzin ja muiden natsien työleirien sisäänkäyntien porteissa luki "Arbeit macht frei" ("Työ vapauttaa").

 
Portti Dachaun keskitysleirin muistomerkillä.  


Juutalaisia pakkotyöläisiä marssimassa lapioiden kanssa, Mogilev, 1941  

Neuvostoliitossa

Jotkut historioitsijat kutsuvat Neuvostoliiton Gulagia kuolemanleirien järjestelmäksi, erityisesti kommunismin jälkeisessä Itä-Euroopan politiikassa. Toiset historioitsijat väittävät, että tämä vähättelee holokaustia (saa holokaustin näyttämään siltä, ettei se ollutkaan niin paha), koska ainakin sodan päätyttyä hyvin suuri enemmistö Gulagille joutuneista ihmisistä lähti sieltä elävänä.

Aleksandr Solženitsyn otti käyttöön ilmaisun työllä tuhoamisleirit tietokirjallisessa teoksessaan Gulagin saaristo. Kirjassa Solženitsyn väittää, että Neuvostoliitto löi vihollisiaan pakottamalla heidät työskentelemään vankeina suurissa valtion johtamissa hankkeissa (kuten Valkoisenmeren ja Baltian kanavalla, louhoksilla, syrjäisillä rautateillä ja kaupunkien kehittämishankkeissa) hirvittävissä olosuhteissa. Roy Medvedev kommentoi: "Rangaistusjärjestelmä Kolymassa ja pohjoisen leireillä oli tarkoituksellisesti suunniteltu ihmisten tuhoamiseksi." Aleksandr Nikolajevitš Jakovlev kirjoittaa, että Stalin oli "ihmiselämän täydelliseen tuhoamiseen tarkoitetun gulag-järjestelmän arkkitehti".

Aiemmin salassa pidettyjen Gulagin sisäisten asiakirjojen mukaan noin 1,6 miljoonaa ihmistä on kuollut vuosina 1935-1956 Neuvostoliiton pakkotyöleireillä ja siirtokunnissa. Tähän eivät sisälly sotavankileireillä kuolleet ihmiset. Suurin osa (noin 900 000) näistä kuolemista tapahtui vuosien 1941 ja 1945 välillä. Tuolloin toinen maailmansota oli käynnissä, ja elintarvikevarastot olivat vähissä koko maassa.

Venäläinen historioitsija Oleg Khlevniuk kirjoittaa, että noin 500 000 ihmistä kuoli leireillä ja siirtokunnissa vuosina 1930-1941. Näissä luvuissa ei kuitenkaan ole mukana ihmisiä, jotka kuolivat kuljetuksissa (matkalla leireille). Lukuun ei myöskään sisälly niiden ihmisten määrä, jotka kuolivat pian vapautumisensa jälkeen leirien ankaran kohtelun vuoksi (näitä ihmisiä oli paljon sekä arkistojen että muistelmien mukaan).

Historioitsija J. Otto Pohl arvioi, että työleireillä, siirtokunnissa ja erityissiirtokunnissa kuoli 2 749 163 vankia. Hänen mukaansa tämä luku on epätäydellinen.

Stanfordin historioitsija Norman Naimark kirjoitti vuonna 2010 kirjan nimeltä Stalinin kansanmurhat. Naimark sanoi, että tutkijoiden pitäisi muuttaa kansanmurha-sanaa niin, että se tarkoittaisi myös ihmisten tappamista sen vuoksi, että he kuuluivat johonkin yhteiskuntaluokkaan tai että heillä oli poliittisia vakaumuksia, jotta Stalinin murhat laskettaisiin kansanmurhaksi.

 

Pohjois-Koreassa

Uskotaan, että Pohjois-Koreassa toimii samanlaisia leirejä, ja pelkästään vuonna 2013 siellä kuoli ainakin 20 000 poliittista vankia, ja leireillä oli ainakin 130 000 vankia.

 

Aiheeseen liittyvät sivut

• Saksalaisten pakkotyö toisen maailmansodan jälkeen
• Nälkäsuunnitelma, Saksan suunnitelma slaavilaisten ja juutalaisten nälkiinnyttämiseksi.
• Rangaistava työ