Neuvostoliitto 1985–1991 — Gorbatšov, reformit ja hajoaminen

Vuosina 1969-1982 Neuvostoliiton politiikassa ja taloudessa tapahtui hyvin vähän muutoksia. Kun Neuvostoliiton sota Afganistanissa alkoi, myös sen suhteet Yhdysvaltoihin heikkenivät. Tuolloin Yhdysvaltain presidenttinä toimi ensin Jimmy Carter ja sitten Ronald Reagan. Jimmy Carter lopetti Détente-politiikan eli epäystävällisten suhteiden lopettamisen. Jotkut historioitsijat uskovat, että tämä saattoi olla yksi syy siihen, että Neuvostoliitto muutti poliittista ja taloudellista politiikkaansa.

Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatshovista tuli SKP:n pääsihteeri. Hänen alaisuudessaan uusi ryhmä virkamiehiä ja johtajia aloitti Neuvostoliiton politiikan ja talouden muutosprosessin. He yrittivät myös parantaa suhteita länsimaihin, kuten Yhdysvaltoihin.

Neuvostoliiton talous pärjäsi tuohon aikaan hyvin, mutta se oli hitaampi kuin sen länsimaisten kilpailijoiden talous. Lisäksi Neuvostoliiton ylläpitäminen supervaltana maksoi valtavasti. Näihin kustannuksiin kuuluivat suuren armeijan ylläpitäminen, KGB:n verkostojen ylläpitäminen ja rahan antaminen Neuvostoliiton läheisille maille. Samaan aikaan Neuvostoliiton teknologinen kehitys oli jäänyt jälkeen. Esimerkiksi monet sen tehtaista käyttivät vanhentunutta teknologiaa, ja se oli jäänyt jälkeen tietotekniikan käytössä.

Näistä ja muista syistä Gorbatshov ja hänen tiiminsä aloittivat kolme tärkeää politiikkaa:

• Glasnost - tarkoittaa poliittista avoimuutta.
• Perestroika - tarkoittaa taloudellisia muutoksia ja rakenneuudistuksia.
• Uskorenije - tarkoittaa taloudellisen kehityksen nopeuttamista.

Vladimir Leninin ajoista 1920-luvulta lähtien Neuvostoliiton ihmisillä ei ollut oikeutta omistaa henkilökohtaista omaisuutta tai liiketoimintaa. Hallitus omisti lähes kaiken. Vuonna 1988 hallitus antoi ihmisille luvan omistaa tietynlaisia yrityksiä palvelualalla, teollisuudessa ja ulkomaankaupassa. Syntyi osuustoiminnallisten ravintoloiden, kauppojen ja valmistajien järjestelmä.

Glasnost antoi kansalaisille suuremman sananvapauden ja antoi heille mahdollisuuden arvostella hallitusta, mitä he eivät koskaan olleet saaneet tehdä. Hallitus vähensi sensuuria ja julkaisemisen valvontaa. Hallitus vapautti monia poliittisia vankeja. Tammikuussa 1987 Gorbatshov aloitti Neuvostoliiton politiikan demokratisointiprosessin. Kesäkuussa 1988 Gorbatshov aloitti prosessin, jolla vähennettiin SKP:n valvontaa hallituksen eri osissa.

Joulukuussa 1988 korkein neuvosto oli hyväksynyt kansanedustajien kongressin, Neuvostoliiton uuden lainsäädäntöelimen, perustamisen. Maalis- ja huhtikuussa 1989 pidettiin kansanedustajien kongressin vaalit. Jäsenet valitsivat 15. maaliskuuta 1990 Gorbatshovin Neuvostoliiton ensimmäiseksi toimeenpanevaksi presidentiksi.

Tulos

Monet Gorbatshovin toteuttamat toimet johtivat erilaisiin tuloksiin kuin oli tarkoitus. Niinpä perestroika ja glasnost, joiden tarkoituksena oli tehdä Neuvostoliiton taloudesta vahvempi, johtivat johonkin aivan muuhun. Monet tekijät ja tapahtumat yhdistyivät, ja lopulta ne johtivat Neuvostoliiton hajoamiseen.

Glasnost-politiikan (poliittinen avoimuus) myötä neuvostohallitus ja kommunistinen puolue menettivät tiedotusvälineiden hallinnan. Vapaat tiedotusvälineet toivat yleisön tietoon monia Neuvostoliiton yhteiskunnan ja talouden huonoja puolia. Näihin huonoihin puoliin kuuluivat huonot asunnot, alkoholismi, huumeiden väärinkäyttö, saastuminen, monien tehtaiden vanhentunut teknologia ja korruptio. Ihmiset saivat myös tietää monista Stalinin tekemistä rikoksista. He saivat esimerkiksi tietoa Gulagien vangeista, sopimuksesta Adolf Hitlerin kanssa ja Stalinin vastustajien laajoista joukkomurhista. Lisäksi ihmiset oppivat yksityiskohtia sellaisista tapahtumista kuin Neuvostoliiton jatkuva sota Afganistanissa ja Tšernobylin ydinvoimalaitoksen sulamisen huono hallinta (Neuvostoliitto myönsi sulamisen julkisesti vasta kolme päivää sen tapahtumisen jälkeen). Lyhyesti sanottuna ihmiset saivat tietoa neuvostoliittolaisen elämän kielteisistä puolista. Ihmiset alkoivat menettää uskonsa neuvostojärjestelmään ja kommunismin ideologiaan.

Vuoteen 1989 mennessä Neuvostoliiton hallitus katsoi, että Neuvostoliiton oli liian vaikeaa pitää Itä-Euroopan blokki hallinnassaan, ja päätti antaa sen valita oman tulevaisuutensa. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen kommunistihallitukset hallitsivat Neuvostoliiton tuella kaikkia näitä maita. Neuvostoliiton politiikan muutos johti kommunistihallitusten kaatumiseen monissa näistä maista vuoteen 1990 mennessä: Bulgariassa, Tšekkoslovakiassa, Itä-Saksassa, Unkarissa, Puolassa ja Romaniassa.

Kaikki tämä kehitys huomioon ottaen monet Neuvostoliiton "tasavallat" halusivat itsenäistyä. Glasnost-politiikka vapautti "tasavalloissa" myös kauan kaivattua nationalismia, jonka neuvostohallitus oli tukahduttanut ja peitellyt. Jotkut tasavallat yrittivät itsenäistyä.

Johtajat olivat ajatelleet, että perestroikan politiikka oli rohkea askel talouden parantamiseksi. Askeleet eivät kuitenkaan olleet kovin voimakkaita 1980-luvun huonojen taloudellisten olosuhteiden parantamiseksi. Monista muutoksista huolimatta Gorbatshov ja hänen tiiminsä olivat jättäneet monet Neuvostoliiton talouden osa-alueet ennalleen. Esimerkiksi hintasäännöstely, ruplan vaihtamattomuus ja useimpien tuotantovälineiden valtion valvonta jatkuivat. Vuoteen 1990 mennessä taloudellinen tilanne oli huonontunut. Esimerkkeinä mainittakoon mm:

• Julkiset menot olivat kasvaneet.
• Verotulot olivat laskeneet, koska tasavallat olivat lakanneet maksamasta veroja.
• Vodkan myynnistä saadut tulot vähenivät, koska monet ihmiset olivat lopettaneet juomisen.
• Hallituksen oli annettava rahaa kannattamattomien maatilojen ja teollisuudenalojen tukemiseen.
• Hallitus oli poistanut monia valvontatoimia, mutta ei tehnyt muita muutoksia, jotta siirtyminen valtion valvonnasta vapaaseen talouteen olisi ollut sujuvaa. Tämä johti moniin ongelmiin, muun muassa tuotannon alhaisuuteen.

Helmikuun 7. päivänä 1990 SKP:n keskuskomitean oli pakko löysätä vallan hallintaa. Samoihin aikoihin Neuvostoliiton eri "tasavallat" alkoivat vaatia oikeuttaan itsenäistyä. Ne lakkasivat noudattamasta Neuvostoliiton keskushallinnon lakeja. Ne lakkasivat myös maksamasta veroja Neuvostoliiton (Moskovan) keskusviranomaisille. Nämä heikensivät Neuvostoliiton valtaa ja taloutta.

Gorbatshovin vieraillessa Liettuan pääkaupungissa Vilnassa vuonna 1990 noin 250 000 ihmistä osoitti mieltään julkisessa kokouksessa. Maaliskuun 11. päivänä 1990 Liettuan johtajat julistautuivat itsenäisiksi Neuvostoliitosta. Neuvostoliiton keskushallinto vaati kuitenkin Liettuaa luopumaan itsenäisyydestään ja lähetti Neuvostoliiton armeijaa pitämään edelleen useita joukkoja Liettuassa. Hallitus sanoi, että sen olisi noudatettava Neuvostoliiton perustuslakia, jos se haluaisi lähteä. Neuvostoliitto teki myös taloudellisen saartotoimen Liettuaa vastaan. Neuvostoliitto valtasi laittomasti myös Viron ja Latvian vuonna 1940. Viron johtajat julistivat 30. maaliskuuta 1990, että Neuvostoliiton vuodesta 1940 alkaen harjoittama maan hallinta oli laitonta. He julistautuivat myös itsenäisiksi. Myös Latvian johtajat aloittivat itsenäistymisprosessin 4. toukokuuta 1990.

Maaliskuun 17. päivänä 1991 Neuvostoliiton kansa äänesti nykyisen Neuvostoliiton säilyttämisestä hieman muuttuneessa muodossa. Baltian maat (Liettua, Viro, Latvia), Armenia, Georgia ja Moldova boikotoivat äänestystä. Jokaisessa muussa Neuvostoliiton yhdeksässä "tasavallassa" äänestäjien enemmistö kannatti Neuvostoliiton säilyttämistä. Kesäkuussa 1991 pidettiin vaalit Neuvostoliiton Venäjän tasavallassa. Boris Jeltsin sai 57 prosenttia äänistä. Hän oli Mihail Gorbatshovin kriitikko. Gorbatshovin suosikkiehdokas, entinen pääministeri Nikolai Ryzhkov, sai vain 16 prosenttia äänistä.

Vallankaappaus

Neuvostoliiton "tasavallat" olivat 20. elokuuta 1991 sopineet allekirjoittavansa sopimuksen, jonka mukaan ne olivat lähes itsenäisiä tasavaltoja mutta osa liittovaltiota, jolla oli yhteinen presidentti, ulkopolitiikka ja armeija. Monet olivat kuitenkin eri mieltä ja halusivat nopeaa siirtymistä markkinatalouteen, vaikka se merkitsisi Neuvostoliiton hajoamista. Neuvostoliiton SKP:ssä ja armeijassa oli monia muita, jotka kannattivat Neuvostoliiton jatkamista.

Elokuun 19. päivänä 1991 eräät Neuvostoliiton korkea-arvoiset johtajat perustivat "valtion hätätilakomitean". He estivät edellä mainitun sopimuksen allekirjoittamisen 20. elokuuta 1991. Näihin johtajiin kuuluivat muun muassa Gorbatshovin varapresidentti Gennadi Janajev, pääministeri Valentin Pavlov, puolustusministeri Dmitri Jazov, KGB:n päällikkö Vladimir Krjutškov ja monet muut korkeat virkamiehet. Gorbatshov lomaili tuolloin Krimillä). Nämä virkamiehet asettivat hänet kotiarestiin. He antoivat myös määräykset kaiken poliittisen toiminnan kieltämisestä ja kielsivät useimmat sanomalehdet.

Tämä oli kuin vallankaappaus. Järjestäjät olivat odottaneet kansan tukea toiminnalleen. Mutta kansa ei tukenut heitä. Sen sijaan he tukivat "Valkoista taloa" (Jeltsinin toimistoa), joka oli tuolloin Venäjän suvereniteetin symbolinen paikka. Vallankaappauksen järjestäjät yrittivät pidättää Boris Jeltsinin, mutta epäonnistuivat. Kolmen päivän kuluttua, 21. elokuuta, vallankaappaus epäonnistui. Viranomaiset pidättivät järjestäjät. Gorbatshov palasi Neuvostoliiton presidentiksi. Gorbatshovin todelliset valtuudet olivat kuitenkin vähentyneet.

Syksyn 1991 aikana Venäjän hallitus otti liiton hallituksen haltuunsa ministeriö ministeriöltä. Marraskuussa 1991 Jeltsin antoi määräyksen, jolla hän kielsi koko Venäjän tasavallassa toimivan SKP:n. Tämän seurauksena monet entiset SKP:n työntekijät jättivät SKP:n ja siirtyivät uusiin tehtäviin Venäjän uudessa hallituksessa.

Vallankaappauksen epäonnistumisen jälkeen Neuvostoliiton tasavallat lisäsivät pyrkimyksiään itsenäistyä. Neuvostoliitto tunnusti 6. syyskuuta 1991 Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden. Ukraina julistautui itsenäiseksi 1. joulukuuta 1991, kun 90 prosenttia äänestäjistä oli valinnut itsenäisen Ukrainan. Tämä tuhosi kaikki toiveet Neuvostoliiton pitämisestä koossa, sillä Ukraina oli Venäjän jälkeen toiseksi voimakkain "tasavalta". Myös loput yksitoista Neuvostoliiton "tasavaltaa" julistautuivat yksi toisensa jälkeen itsenäisiksi ja riippumattomiksi valtioiksi.

CIS

Kuten edellä todettiin, Neuvostoliitto oli 6. syyskuuta 1991 tunnustanut Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyyden. On syytä huomata, että kahdestatoista viidestätoista Neuvostoliiton tasavallasta kaksitoista oli allekirjoittanut Haagissa 17. joulukuuta 1991 kansainvälisen sopimuksen (Euroopan energiaperuskirja). Allekirjoittaminen osoitti, että näistä tasavalloista oli käytännössä tullut itsenäisiä ja suvereeneja valtioita.

Lukuun ottamatta jo itsenäisiä Viroa, Latviaa ja Liettuaa loput 12 tasavaltaa (Georgiaa lukuun ottamatta) liittyivät Itsenäisten valtioiden yhteisöön (IVY). Joulukuussa 1993 myös Georgia liittyi IVY:hen. Turkmenistan jätti pysyvän jäsenyyden 26. elokuuta 2006 ja siitä tuli liitännäisjäsen.

Monet uskoivat, että Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) perustamisen myötä Neuvostoliitto lakkasi olemasta. He uskoivat, että kyseessä oli Neuvostoliiton hajoaminen. Monet muut ovat sitä mieltä, että IVY:n myötä Venäjällä on edelleen jonkin verran määräysvaltaa entisissä Neuvostoliiton tasavalloissa.

Gorbatshov erosi Neuvostoliiton presidentin virasta 25. joulukuuta 1991. Joulukuun 31. päivään 1991 mennessä kaikki Neuvostoliiton viralliset instituutiot olivat lopettaneet toimintansa Neuvostoliiton eri "tasavalloissa". Näiden tasavaltojen omat hallitukset aloittivat toimintansa. Neuvostoliiton lippu liehui viimeisen kerran Kremlin yllä.

Gorbatshovin politiikka mahdollisti sen, että eri neuvostotasavaltojen johtajat saivat luottamusta ja vaikutusvaltaa. Samaan aikaan hän kohtasi vastustusta monien tahojen, kuten kansallismielisten voimien ja perinteisten kommunistien taholta. Jotkut hyväksyivät uudistukset, jotkut halusivat vanhan järjestelmän jatkuvan, ja jotkut halusivat täydellistä riippumattomuutta Neuvostoliitosta ja keskusjohtoa. Lopulta Gorbatshov ei kyennyt varmistamaan mitään yhteistä näkemystä näiden voimien kesken. Lopulta tämä johti Neuvostoliiton romahtamiseen ja hajoamiseen.

Heti Neuvostoliiton hajottua Jeltsin ryhtyi moniin toimiin muuttaakseen Neuvostoliiton talouden sosialistisesta taloudesta kapitalistiseksi taloudeksi. Hän esimerkiksi leikkasi tukien maksamista rahaa menettäville maatiloille ja teollisuudelle, poisti hintojen valvonnan ja ryhtyi toimiin Venäjän ruplan vaihdettavuuden edistämiseksi. Hän antoi myös monien lähipiiriinsä kuuluvien ihmisten ja muiden liikemiesten ottaa haltuunsa aiemmin valtion omistamat yritykset ja teollisuudenalat ja johtaa niitä yksityisyrityksinä. Suunnittelijat ja taloustieteilijät olivat ajatelleet, että nämä muutokset johtaisivat nopeampaan talouskehitykseen. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut. Tyhjä viittaus (ohje)

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä on ollut monia ongelmia, muun muassa seuraavat:

• Noin 25 prosenttia Venäjän väestöstä on nykyisin hyvin köyhiä ja elää köyhyysrajan alapuolella. ^[]
• Elinajanodote on laskenut. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset kuolevat varhaisessa iässä. ^[]
• Bruttokansantuotteesta oli tullut noin 50 prosenttia aiemmasta. ^[]

Monet vanhemman sukupolven venäläiset ovat sitä mieltä, että aiempi järjestelmä oli parempi. 1990-luvulla Venäjällä oli monia poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia kriisejä. Monet henkilöt ^{[ketkä? ]} uskovat edelleen, että tilanne on edelleen huonompi kuin aikaisemmin.

• Itsenäisten valtioiden yhteisö