Toisen maailmansodan aikana monet luulivat, että natsit valmistivat saippuaa keskitysleireillä kuolleiden juutalaisten ruumiista. Nämä kertomukset levisivät nopeasti sanomalehdissä, sotavankien ja selviytyjien lausunnoissa sekä propagandan kautta, ja ne jäivät elämään osana sodan jälkeistä mielikuvaa natsien julmuudesta.

Yad Vashem Memorial on todennut, että natsit eivät valmistaneet juutalaisten ruumiista paljon saippuaa. Yad Vashem sanoo, että natsit käyttivät huhuja saippuan valmistamisesta ruumiista pelotellakseen leirin vankeja. On kuitenkin todisteita siitä, että tutkimuslaitokset olivat keksineet keinon, jolla ihmisruumiista voitiin valmistaa suuria määriä saippuaa.

Mitä historialliset tutkimukset kertovat? Nykykonsensus historiantutkijoiden keskuudessa on se, että laajamittaista, järjestelmällistä teollista saippuanvalmistusta ihmisten rasvasta ei ole osoitettu dokumenteilla tai luotettavilla tilastoilla. Monet jälkikäteen esitetyt väitteet perustuivat sattumanvaraisiin todistajanlausuntoihin, huhupuheisiin ja propagandaan, ja osa niistä osoittautui liioitelluiksi tai väärin ymmärretyiksi.

Pieniä kokeiluja ja kiistanalaisia tapauksia on kuitenkin raportoitu. Yksi tunnetuimmista on niin kutsuttu Danzigin anatomian laitoksen tapaus (Rudolf Spannerin yhteys), jossa tohtorin laboratoriossa löytyi jälkiä saippuamaisesta aineesta. Tällaisissa tapauksissa kiista koskee usein sitä, olivatko kyseiset aineet varsinaista pesusaippuaa vai esimerkiksi adiposeerumista (grave wax / adipocere) tai muita rasvapitoisia jäämiä, joita syntyy ruumiinkäsittelyn yhteydessä. Joissain sodanjälkeisissä tuomioissa mainittiin saippuan valmistus, mutta tutkijat ovat myöhemmin kyseenalaistaneet, kuvaavatko tuomiot todellista, toimintaa muistuttavaa teollista prosessia vai pikemminkin yksittäisiä tapauksia, väärinymmärryksiä ja propagandaa.

Tekninen näkökulma: Saippuan valmistus perustuisi eläin- tai kasvirasvan raskaaseen käsittelyyn ja alkalin (esim. lipeän) käyttöön, eli periaatteessa ihmisen rasvasta voisi valmistaa saippuaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sellainen valmistus olisi ollut laajamittaista tai järjestelmällistä keskitysleireillä; tarkoitus, logistiikka, raaka-aineiden määrä ja dokumentaatio puhuvat vastaan teollisen mittakaavan olemassaolon puolesta.

Miksi myytti kesti niin pitkään? Syitä on useita:

  • Traumaattiset kertomukset ja selviytyjien muistot, joissa yksityiskohdat saattoivat sekoittua tai muuttua ajan myötä.
  • Sotien aikainen ja sodanjälkeinen propaganda, joka vahvisti ja levitti hurjia kertomuksia vihollisen julmuuksista.
  • Oikeudenkäynnit ja mediahuomio, jotka saattoivat esittää epäselvät tai kiistanalaiset havainnot yksiselitteisinä faktoina.

Johtopäätös: Tutkimus osoittaa, että vaikka pienimuotoisia kokeiluja tai kiistanalaisia tapauksia lienee ollut, väite laajamittaisesta saippuanmassatuotannosta juutalaisten ruumiista ei perustu varmennettuun arkistodokumentaatioon eikä tieteellisesti yksiselitteisiin todisteisiin. Yad Vashemin ja monien historian tutkijoiden arvioiden mukaan kyse on pitkälti myytistä, joka on kasvanut propagandan, huhujen ja traumamuistojen yhteisvaikutuksesta. Samalla on tärkeää tunnustaa, että sodan aikana ja välittömästi sen jälkeen esitetyt kertomukset heijastivat todellista pelkoa, kidutusta ja murhia — ja että monet vastaavat kauheudet dokumentoidaan muilla, hyvin todennettavilla tavoilla.

Lisälukemista ja lähdeaineistoa kannattaa etsiä esimerkiksi Yad Vashemin julkaisuista ja aihetta tutkineiden historiantutkijoiden analyyseista, joissa eriteltynä käsitellään sekä todistusaineistoa että myyttiin liittyvää propagandaa.