Gregoriaaninen laulu – määritelmä, historia ja merkitys kirkkomusiikissa
Gregoriaaninen laulu: määritelmä, historiallinen tausta ja sen merkitys kirkkomusiikissa — syvällinen, selkeä ja kiinnostava opas traditiosta ja vaikutuksista.
Gregoriaaninen laulu on tärkeä laulumuoto, jota käytetään pääasiassa roomalaiskatolisessa kirkossa. Se on pääosin yksinlauluinen (monofoninen), säestyksettömän esityksen muoto, jossa laulu pohjautuu lukuisiin latinankielisiin tekstiteksteihin ja kirkolliseen liturgiaan. Melodiat rakentuvat vanhoihin kirkkomoodistoihin (modukset), ja esityksessä korostuu tekstin selkeys ja hengellinen ilmaisu.
Määritelmä ja ominaispiirteet
Gregoriaaninen laulu on:
- monofonista eli yhdellä äänellä esitettyä;
- usein ilmaisuvoimaista ja rytmisesti vapaata, ilman selkeää metristä tahtijakoa;
- perustaltaan modaalista, ei tonaliteettiin perustuvaa nykyaikaista sävelkieltä;
- kirkkoteksteihin sidottua: suurin osa lauluista on osa messua (esim. kyrie, gloria, alleluia) tai rukoushetkiä (kantaatit, antifonit, responsorit).
Historia lyhyesti
Gregoriaanisen laulun perinteinen syntyperä liitetään paavi Gregorius I:n (n. 590–604) nimeen, mistä lajin nimikin tulee. Nykyinen tutkijatieto osoittaa, että laji kehittyi hitaasti eri alueiden liturgisista perinteistä karolingisella ajalla ja keskiajalla, ja lopullinen standardointi tapahtui pitkän historiallisen kehityksen tuloksena. Myöhemmin, keskiajalla, syntyi myös varhainen polyfoninen käytäntö, organum, jossa toiselle äänelle lisättiin rinnakkaista sointua, usein neljäs- tai viidestoa väliajoin.
Rakenteet ja tyypit
Gregoriaanisia lauluja on monenlaisia. Tärkeimpiä tyyppiluokkia ovat:
- antifonit (antiphonae) ja responsorit, joita käytetään rukoushetkissä;
- introittit, graduaalit, alleluiat, offertoriot ja kommunionit, jotka ovat messun osia;
- hymnit ja psalmit, jotka ovat usein yksinkertaisempia ja syllabisia (yksi sävel yhdelle tavulle);
- kyrie, gloria, sanctus ja muut ordinaariot osat, jotka esiintyvät toistuvina elementteinä messussa.
Nuottikirjoitus ja notaatio
Alkuperäiset laulutekstit on merkitty neumeiksi, jotka antoivat viitteitä melodiasta mutta eivät aluksi tarkkaa korkeutta tai rytmiä. Guido Arezzolaisen attribuoidaan 1000-luvun alussa kehittäneen viivaston, joka mahdollisti tarkemman korkeuden merkinnän ja laajensi laulun säilyttämistä ja välittämistä. Myöhäiskeskiajan ja renessanssin aikana notaatio kehittyi edelleen kohti nykyaikaista nuottikirjoitusta.
Esityskäytännöt ja tulkinta
Perinteisesti gregoriaanista laulua esittivät koulatut kuorot tai schola cantorum -ryhmät, mutta myös koko seurakunta voi osallistua yhteislauluun. Esityksissä käytetään usein vapaata ritmiikkaa, joka seuraa tekstin luonnollista painotusta. Modernissa suorituksessa on keskustelua rytmistä, mutta yleinen käytäntö pyrkii korostamaan tekstin luettavuutta ja linjakasta fraasia.
Uudelleenlöytäminen ja nykyhetki
1800-luvun lopulta lähtien gregoriaaninen laulu koki renessanssin, kun esimerkiksi Ranskassa sijaitsevan Solesmesin luostarin tutkijat ja munkit työstäivät ja julkaisivat perinteisiä laulukokoelmia sekä rekonstruoivat oikeaa tulkintaperinnettä. Myöhemmin Vatikaanin II kirkolliskokous (1962–1965) suositteli gregoriaanisen laulun säilyttämistä ja käyttöä liturgiassa, vaikka liturgian kielelliset uudistukset lisäsivät myös kansankielisen musiikin asemaa. Nykyään gregoriaaninen laulu kuuluu edelleen monien kirkkojen jumalanpalveluselämään, ja se kiinnostaa myös konserttiperformansseissa ja tutkimuksessa.
Merkitys länsimaiselle musiikille
Gregoriaaninen laulu on keskeinen osa länsimaisen taidemusiikin historiaa: se muodosti melodisen ja liturgisen pohjan keskiajan musiikilliselle kehitykselle ja oli lähtökohta polyfonian syntymiselle. Sen selkeä linja, modaalisuus ja tekstin korostus ovat edelleen esikuvana monille säveltäjille ja esittäjille.
Gregoriaanisesta laulusta kiinnostuneille suositellaan kuuntelemaan erilaisia nauhoituksia ja osallistumaan liturgisiin suorituksiin sekä tutustumaan nuottikokoelmiin ja neumeihin, mikä avaa paremman ymmärryksen tämän vanhan mutta elävän perinteen rikkaudesta.
Tämä on sivu kirjasta, jonka nimi on Graduale Aboense. Tässä näet laulun Pyhästä Henrikistä, pyhästä miehestä Suomesta. Mustat merkit, jotka ovat sanojen yläpuolella, osoittavat, miltä nuotti näyttää. Laulu alkaa sivun keskellä olevasta suuresta G-kirjaimesta.
Miten se kehittyi
Gregoriaaninen laulu kehittyi pääasiassa Länsi- ja Keski-Euroopassa 9. ja 10. vuosisadan aikana, mutta ihmiset kirjoittivat uusia lauluja ja muuttivat vanhoja myöhemmin. Monet uskovat vanhaan tarinaan, jonka mukaan paavi Gregorius Suuri kirjoitti laulut. Useimmat musiikin historiaa tutkivat ihmiset uskovat, että Kaarle Suuren kaltaiset kuninkaat toivat musiikkia Roomasta valtakuntiinsa Ranskassa ja Saksassa. Kun Kaarle Suuren kansa lauloi näitä lauluja, he muuttivat lauluja. Tästä uudesta musiikista tuli gregoriaaninen laulu.
Yleensä miehet ja pojat lauloivat gregoriaanista laulua kirkoissa, ja pyhät naiset ja miehet lauloivat gregoriaanista laulua päivittäisissä rukouksissaan. Roomalaiskatolisissa kirkoissa rukoukset ja laulut noudattavat järjestystä, jota kutsutaan "roomalaiseksi riitaksi". Gregoriaaninen chantti on musiikkia, jota käytetään messussa ja roomalaisen riitin virsissä. "Messu" on roomalaisen riitin osa, jossa katolilaiset ottavat vastaan sen, minkä he uskovat olevan Kristuksen ruumis ja veri. "Officio" on roomalaisen riitin osa, jossa pyhät miehet ja naiset rukoilevat erityisinä aikoina joka päivä. Aikaisemmin osassa Eurooppaa laulettiin erilaisia lauluja, mutta gregoriaaninen veisu korvasi lähes kaikki ne. Vaikka roomalaiskatolinen kirkko ei enää vaadi ihmisiä laulamaan gregoriaanista laulua, se sanoo edelleen, että gregoriaaninen laulu on parasta musiikkia rukoukseen.
Kristityt ovat laulaneet lauluja ilman musiikkia kirkon varhaisimmista ajoista lähtien. Ennen 1990-luvun puoliväliä monet uskoivat, että "psalmeiksi" kutsutut juutalaiset laulut, jotka ovat sekä juutalaisessa että kristillisessä Raamatussa, olivat tärkeä osa varhaiskristillistä musiikkia ja rukousta. Musiikin ja uskonnon historiaa tutkivat ihmiset eivät enää usko tähän, koska useimmat varhaiskristilliset laulut eivät olleet psalmeista, eivätkä juutalaiset laulaneet psalmeja moneen vuosisataan sen jälkeen, kun heidän tärkein pyhä paikkansa, toinen temppeli, tuhoutui vuonna 70. Joitakin osia juutalaisesta musiikista ja rukouksesta päätyi kuitenkin myöhemmin gregoriaaniseen lauluun. "Kanonisiksi tunneiksi" kutsuttu järjestetty rukousjärjestys on peräisin juutalaisesta perinteestä. Sanat "amen" ja "alleluia" ovat peräisin heprean kielestä. Rukous "sanctus, sanctus, sanctus", joka tarkoittaa "pyhä, pyhä, pyhä", tulee juutalaisesta rukouksesta "kadosh, kadosh, kadosh".
Uudessa testamentissa kerrotaan, kuinka Jeesus ja hänen ystävänsä lauloivat yhdessä: "Kun he olivat laulaneet virren, he menivät ulos Öljymäelle" (Matt. 26.30). Myös muut kirjoittajat noilta varhaisilta vuosisadoilta, kuten paavi Klemens I, kertoivat, että kristityt lauloivat uskonnollisia lauluja, mutta he eivät kerro, miltä musiikki kuulosti. "Oxyrhynchoksen hymni", 3. vuosisadalla Kreikasta peräisin oleva laulu on kestänyt kirjoitettuja nuotteja, emme tiedä, liittyykö tämä laulu laulumusiikkiin.
Laulut, joita katolilaiset myöhemmin lauloivat roomalaisessa riitissä, alkoivat esiintyä 3. vuosisadalla. Apostolinen traditio, kirja varhaisen Rooman kristillisistä perinteistä, kertoo, että kristityt lauloivat "Allelujaa" varhaisissa pyhissä aterioissa, joita kutsuttiin "agape-juhliksi". " Virsilaulut alkoivat 4. vuosisadan alkupuolella, kun erämaissa asuvat pyhät miehet aloittivat perinteen, jonka mukaan kaikki 150 psalmia laulettiin joka viikko. Joskus vuoden 375 tienoilla Itä-Euroopan kristityt alkoivat laulaa uskonnollisia lauluja edestakaisin kahden ryhmän välillä; vuonna 386 pyhä Ambrosius toi tämän perinteen Länsi-Eurooppaan. Edestakaista laulamista kutsutaan "antifoniseksi" laulamiseksi.
Useimmat ihmiset ajattelevat, että roomalaisen messun liturgia on koottu 7. vuosisadalla. Vuosina 785-786 paavi Hadrianus I lähetti joitakin roomalaisia lauluja Kaarle Suuren hoviin. Myöhemmin tämä musiikki kehittyi kahdeksan moodin järjestelmäksi. Tämä musiikki, yhdessä joidenkin uusien liturgista vuotta täydentävien laulujen kanssa, tuli tunnetuksi nimellä "gregoriaaninen". Tämä kantele on todennäköisesti saanut nimensä paavi Gregorius Suuren mukaan.
Kun Kaarle Suuri oli tullut Pyhän Rooman keisariksi, hän pakotti kaikki eurooppalaiset käyttämään tätä gregoriaanista laulua. 1200- ja 1300-luvuilla kaikki muut laulumuodot katosivat, jopa roomalainen muoto (joka tunnetaan nykyään vanhana roomalaisena lauluna).
Tyypit
Gregoriaaniset laulut jaetaan kolmeen eri tyyppiin sen mukaan, kuinka monta säveliä kuhunkin tavuun lauletaan. Syltillisissä lauluissa on useimmiten yksi nuotti per tavu. Neumaattisissa lauluissa on useimmiten kaksi tai kolme nuottia tavua kohti, kun taas melismatomissa lauluissa on paljon nuotteja yhtä tavua kohti. Osa lauluista on resitatiivisia ja osa vapaita melodioita. Kun kaksi kuoroa seisoo eri puolilla kirkkoa ja laulaa vuorotellen, näitä kutsutaan antifonisiksi lauluiksi. Responsoriaaliset laulut ovat sellaisia, joissa kuoro laulaa refraania, joka vuorottelee solistin laulaman psalmijakeen kanssa.
Gregoriaanisessa laulussa käytettiin kahdeksaa moodia, jotka olivat peräisin bysanttilaisesta laulusta. Ne kirjattiin ylös erityiseen nuottikirjoitukseen, jota kutsuttiin neumeiksi. Näissä neumeissa ei näy tarkat rytmit, joten emme voi aina olla varmoja siitä, miten ne laulettiin. Rytmi oli luultavasti melko vapaa ja joustava. Tilarivejä ja säännöllistä tahtia ei varmasti ollut. Laulua lauloivat yleensä miehet. Naiset lauloivat vain luostareissa, ja silloinkin he eivät voineet laulaa kaikissa jumalanpalveluksissa.
Gregoriaaninen laulu vaikutti suuresti moniääniseen musiikkiin keskiajalla ja renessanssissa. Kun alkuperäisestä plainsongin melodiasta tehtiin alaosa, se tunnettiin nimellä "cantus firmus" (eli "annettu melodia"). Cantus firmuksesta tuli hyvin tärkeä osa musiikin sävellystä renessanssiaikana.
Kysymyksiä ja vastauksia
Q: Mitä on gregoriaaninen laulaminen?
A: Gregoriaaninen laulunlaulu on eräänlainen tavallinen laulunlaulu, jota käytetään pääasiassa roomalaiskatolisessa kirkossa.
K: Miten selkokieli esitetään?
V: Tavukirkossa kaikki ihmiset laulavat samaa musiikkia suurimman osan ajasta yksimielisesti.
K: Mikä on organum?
V: Organum on toinen osa plainchantissa, jossa käytetään usein samaa melodiaa, mutta väliajoin.
K: Mitä väliä käytetään usein organumissa?
V: Organumissa käytetään usein neljännen tai viidennen äänenväliä.
K: Käytetäänkö gregoriaanista laulua yksinomaan roomalaiskatolisessa kirkossa?
V: Kyllä, gregoriaanista laulua käytetään pääasiassa roomalaiskatolisessa kirkossa.
K: Mikä tekee gregoriaanisesta laulusta merkittävän?
V: Gregoriaaninen kantele on tärkeä, koska sitä on käytetty yli tuhat vuotta liturgisissa tiloissa ja se on osa länsimaisen musiikin kulttuuriperintöä.
K: Käytetäänkö gregoriaanista laulua vielä nykyäänkin?
V: Kyllä, gregoriaanista laulua käytetään edelleen joissakin roomalaiskatolisissa kirkoissa, ja sitä arvostetaan maailmanlaajuisesti sen kauneuden ja historian vuoksi.
Etsiä