gregoriaaninen laulu

Miten se kehittyi

Gregoriaaninen laulu kehittyi pääasiassa Länsi- ja Keski-Euroopassa 9. ja 10. vuosisadan aikana, mutta ihmiset kirjoittivat uusia lauluja ja muuttivat vanhoja myöhemmin. Monet uskovat vanhaan tarinaan, jonka mukaan paavi Gregorius Suuri kirjoitti laulut. Useimmat musiikin historiaa tutkivat ihmiset uskovat, että Kaarle Suuren kaltaiset kuninkaat toivat musiikkia Roomasta valtakuntiinsa Ranskassa ja Saksassa. Kun Kaarle Suuren kansa lauloi näitä lauluja, he muuttivat lauluja. Tästä uudesta musiikista tuli gregoriaaninen laulu.

Yleensä miehet ja pojat lauloivat gregoriaanista laulua kirkoissa, ja pyhät naiset ja miehet lauloivat gregoriaanista laulua päivittäisissä rukouksissaan. Roomalaiskatolisissa kirkoissa rukoukset ja laulut noudattavat järjestystä, jota kutsutaan "roomalaiseksi riitaksi". Gregoriaaninen chantti on musiikkia, jota käytetään messussa ja roomalaisen riitin virsissä. "Messu" on roomalaisen riitin osa, jossa katolilaiset ottavat vastaan sen, minkä he uskovat olevan Kristuksen ruumis ja veri. "Officio" on roomalaisen riitin osa, jossa pyhät miehet ja naiset rukoilevat erityisinä aikoina joka päivä. Aikaisemmin osassa Eurooppaa laulettiin erilaisia lauluja, mutta gregoriaaninen veisu korvasi lähes kaikki ne. Vaikka roomalaiskatolinen kirkko ei enää vaadi ihmisiä laulamaan gregoriaanista laulua, se sanoo edelleen, että gregoriaaninen laulu on parasta musiikkia rukoukseen.

Kristityt ovat laulaneet lauluja ilman musiikkia kirkon varhaisimmista ajoista lähtien. Ennen 1990-luvun puoliväliä monet uskoivat, että "psalmeiksi" kutsutut juutalaiset laulut, jotka ovat sekä juutalaisessa että kristillisessä Raamatussa, olivat tärkeä osa varhaiskristillistä musiikkia ja rukousta. Musiikin ja uskonnon historiaa tutkivat ihmiset eivät enää usko tähän, koska useimmat varhaiskristilliset laulut eivät olleet psalmeista, eivätkä juutalaiset laulaneet psalmeja moneen vuosisataan sen jälkeen, kun heidän tärkein pyhä paikkansa, toinen temppeli, tuhoutui vuonna 70. Joitakin osia juutalaisesta musiikista ja rukouksesta päätyi kuitenkin myöhemmin gregoriaaniseen lauluun. "Kanonisiksi tunneiksi" kutsuttu järjestetty rukousjärjestys on peräisin juutalaisesta perinteestä. Sanat "amen" ja "alleluia" ovat peräisin heprean kielestä. Rukous "sanctus, sanctus, sanctus", joka tarkoittaa "pyhä, pyhä, pyhä", tulee juutalaisesta rukouksesta "kadosh, kadosh, kadosh".

Uudessa testamentissa kerrotaan, kuinka Jeesus ja hänen ystävänsä lauloivat yhdessä: "Kun he olivat laulaneet virren, he menivät ulos Öljymäelle" (Matt. 26.30). Myös muut kirjoittajat noilta varhaisilta vuosisadoilta, kuten paavi Klemens I, kertoivat, että kristityt lauloivat uskonnollisia lauluja, mutta he eivät kerro, miltä musiikki kuulosti. "Oxyrhynchoksen hymni", 3. vuosisadalla Kreikasta peräisin oleva laulu on kestänyt kirjoitettuja nuotteja, emme tiedä, liittyykö tämä laulu laulumusiikkiin.

Laulut, joita katolilaiset myöhemmin lauloivat roomalaisessa riitissä, alkoivat esiintyä 3. vuosisadalla. Apostolinen traditio, kirja varhaisen Rooman kristillisistä perinteistä, kertoo, että kristityt lauloivat "Allelujaa" varhaisissa pyhissä aterioissa, joita kutsuttiin "agape-juhliksi". " Virsilaulut alkoivat 4. vuosisadan alkupuolella, kun erämaissa asuvat pyhät miehet aloittivat perinteen, jonka mukaan kaikki 150 psalmia laulettiin joka viikko. Joskus vuoden 375 tienoilla Itä-Euroopan kristityt alkoivat laulaa uskonnollisia lauluja edestakaisin kahden ryhmän välillä; vuonna 386 pyhä Ambrosius toi tämän perinteen Länsi-Eurooppaan. Edestakaista laulamista kutsutaan "antifoniseksi" laulamiseksi.

Useimmat ihmiset ajattelevat, että roomalaisen messun liturgia on koottu 7. vuosisadalla. Vuosina 785-786 paavi Hadrianus I lähetti joitakin roomalaisia lauluja Kaarle Suuren hoviin. Myöhemmin tämä musiikki kehittyi kahdeksan moodin järjestelmäksi. Tämä musiikki, yhdessä joidenkin uusien liturgista vuotta täydentävien laulujen kanssa, tuli tunnetuksi nimellä "gregoriaaninen". Tämä kantele on todennäköisesti saanut nimensä paavi Gregorius Suuren mukaan.

Kun Kaarle Suuri oli tullut Pyhän Rooman keisariksi, hän pakotti kaikki eurooppalaiset käyttämään tätä gregoriaanista laulua. 1200- ja 1300-luvuilla kaikki muut laulumuodot katosivat, jopa roomalainen muoto (joka tunnetaan nykyään vanhana roomalaisena lauluna).

Tyypit

Gregoriaaniset laulut jaetaan kolmeen eri tyyppiin sen mukaan, kuinka monta säveliä kuhunkin tavuun lauletaan. Syltillisissä lauluissa on useimmiten yksi nuotti per tavu. Neumaattisissa lauluissa on useimmiten kaksi tai kolme nuottia tavua kohti, kun taas melismatomissa lauluissa on paljon nuotteja yhtä tavua kohti. Osa lauluista on resitatiivisia ja osa vapaita melodioita. Kun kaksi kuoroa seisoo eri puolilla kirkkoa ja laulaa vuorotellen, näitä kutsutaan antifonisiksi lauluiksi. Responsoriaaliset laulut ovat sellaisia, joissa kuoro laulaa refraania, joka vuorottelee solistin laulaman psalmijakeen kanssa.

Gregoriaanisessa laulussa käytettiin kahdeksaa moodia, jotka olivat peräisin bysanttilaisesta laulusta. Ne kirjattiin ylös erityiseen nuottikirjoitukseen, jota kutsuttiin neumeiksi. Näissä neumeissa ei näy tarkat rytmit, joten emme voi aina olla varmoja siitä, miten ne laulettiin. Rytmi oli luultavasti melko vapaa ja joustava. Tilarivejä ja säännöllistä tahtia ei varmasti ollut. Laulua lauloivat yleensä miehet. Naiset lauloivat vain luostareissa, ja silloinkin he eivät voineet laulaa kaikissa jumalanpalveluksissa.

Gregoriaaninen laulu vaikutti suuresti moniääniseen musiikkiin keskiajalla ja renessanssissa. Kun alkuperäisestä plainsongin melodiasta tehtiin alaosa, se tunnettiin nimellä "cantus firmus" (eli "annettu melodia"). Cantus firmuksesta tuli hyvin tärkeä osa musiikin sävellystä renessanssiaikana.