Jane Austenin vastaanottohistoria | Hänen kirjojaan on tutkittu paljon

Tausta

Jane Austen eli koko elämänsä osana suurta ja läheistä perhettä. Hänen perheensä kuului englantilaisen aateliston alempaan osaan. Hänen perheensä vakaa tuki oli hyvin tärkeää Austenin kehitykselle kirjailijana. Austen esimerkiksi luki kaikkien kirjojensa ensimmäiset luonnokset perheelleen. Näin hän sai rohkaisua ja apua. Itse asiassa hänen isänsä oli se, joka ensimmäisenä yritti saada hänen kirjansa painoon. Austenin kirjailijakoulutus kesti teini-ikäisestä noin 35-vuotiaaksi asti. Tänä aikana hän kokeili erilaisia kirjallisia muotoja. Näihin kuului muun muassa epistolaromaani (romaani kirjeissä), jota hän kokeili eikä pitänyt siitä. Hän kirjoitti ja tarkisti kolme merkittävää romaania ja aloitti neljännen. Kun järki ja herkkyys (1811), ylpeys ja ennakkoluulo (1813), Mansfield Park (1814) ja Emma (1815) ilmestyivät painettuina, hänestä tuli menestynyt kirjailija.

Romaanin kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut helppoa naisille 1800-luvun alussa. Tämä johtui siitä, että se teki heistä kuuluisia. Se sai myös ihmiset pitämään heitä epäfeminiinisinä. Niinpä monien muiden naiskirjailijoiden tavoin Austen julkaisi kirjansa salaa. Ajan myötä hänen kirjoittamisestaan tuli kuitenkin avoin salaisuus aristokratian keskuudessa. Eräällä hänen Lontoon-vierailullaan prinssi Regent kutsui hänet kotiinsa. Hänen kirjastonhoitajansa esitteli hänelle paikkoja ja kertoi, että regentti piti hänen kirjoistaan kovasti. Kirjastonhoitaja lisäsi, että "jos neiti Austenilla olisi tulossa jokin muu romaani, hänellä olisi täysi vapaus omistaa se prinssille". Austen ei pitänyt prinssistä, joka tuhlasi paljon rahaa. Hän ei halunnut noudattaa tätä ehdotusta. Hänen ystävänsä taivuttelivat hänet kuitenkin noudattamaan sitä. Siksi Emma omistettiin hänelle. Austen kieltäytyi sen jälkeen kirjastonhoitajan ehdotuksesta kirjoittaa historiallinen romanssi prinssin tyttären avioliittoa varten.

Viimeisenä elinvuotenaan Austen tarkisti Northanger Abbeyn (1817) ja kirjoitti Persuasionin (1817). Hän aloitti myös toisen romaanin, jonka nimi oli myöhemmin Sanditon. Hän ei saanut sitä valmiiksi ennen kuolemaansa. Austen ei ehtinyt nähdä Northanger Abbeyn tai Persuasionin painosta läpi. Hänen perheensä kuitenkin julkaisi ne yhtenä kirjana hänen kuolemansa jälkeen. Hänen veljensä Henry sisällytti mukaan "Biographical Notice of the Author". Tämä lyhyt elämäkerta sai ihmiset pitämään Austenia hiljaisena tädinä, joka kirjoitti vapaa-ajallaan. "Hänen varhaisiin motiiveihinsa (tarkoituksiinsa) ei sekoittunut kuuluisuuden tai voiton toivo ... [S]o paljon hän kaihteli julkisuutta, että mikään kuuluisuuden kasaantuminen ei olisi saanut (saanut) häntä, jos hän olisi elänyt, kiinnittämään (laittamaan) nimeään mihinkään kynänsä tuotoksiin ... julkisuudessa hän kääntyi pois kaikesta vihjailusta kirjailijattaren luonteeseen." Austen kuitenkin osoittaa kirjeissään innostusta kirjojensa painoon saamisesta. Häntä kiinnosti myös se, kuinka paljon rahaa kirjat tuottaisivat. Austen oli ammattikirjailija.

Austenin teokset ovat tunnettuja realismista, purevasta yhteiskunnallisesta kommentoinnista ja vapaan epäsuoran puheen taitavasta käytöstä. Niissä on myös burleskia ja ironiaa. Niissä kritisoidaan 1700-luvun jälkipuoliskon herkkyysromaaneja. Ne ovat osa muutosta 1800-luvun realismiin. Kuten Susan Gubar ja Sandra Gilbert selittävät, Austen naureskeli "rakkaudelle ensi silmäyksellä, intohimon ensisijaisuudelle (ensisijaiselle tärkeydelle) kaikkiin muihin tunteisiin ja/tai velvollisuuksiin nähden, sankarin ritarillisille uroteoille, sankarittaren haavoittuvalle herkkyydelle, rakastavaisten julistetulle (julkilausutulle) välinpitämättömyydelle taloudellisia seikkoja kohtaan ja vanhempien julmalle karkeudelle". Austenin tarinoissa, vaikka ne ovatkin koomisia, keskitytään siihen, miten naiset ovat riippuvaisia avioliitosta yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisen turvan takaamiseksi. Hän oli myös huolissaan moraalisista ongelmista, kuten Samuel Johnson, joka vaikutti häneen voimakkaasti.

 
Austen allekirjoitti ensimmäisen painetun kirjansa nimellä "By a Lady".  

1812-1821: Yksittäiset reaktiot ja aikalaisarvostelut

Austenin kirjoista tuli nopeasti muotia. Niistä pitivät erityisesti aristokraatit, jotka mielellään määrittelivät ajan muotia ja makua. Bessborough'n kreivitär Henrietta Ponsonby kirjoitti Aistista ja herkkyydestä kirjeessä ystävälleen. Hän kirjoitti: "Señor Sensibility ja Sensenseys ovat kuin kakkoset: "Se on nokkela romaani.  ... vaikka se päättyykin typerästi, se huvitti minua suuresti." Prinssi Regentin 15-vuotias tytär, prinsessa Charlotte Augusta, vertasi itseään Marianne Dashwoodiin. Hän huomautti: "Luulen, että Marianne ja minä olemme luonteeltamme hyvin samankaltaisia, että minä en toki ole niin hyvä, samaa varomattomuutta jne.". Ylpeydestä ja ennakkoluulosta nautti Richard Sheridan, joka kirjoitti näytelmiä. Hän kehotti ystäväänsä "lukemaan sen heti", sillä se oli "yksi älykkäimmistä teoksista", joita hän oli koskaan lukenut. Anne Milbanke, lordi Byronin tuleva vaimo, kirjoitti, että "olen lukenut loppuun romaanin nimeltä Ylpeys ja ennakkoluulo, joka on mielestäni erittäin ylivertainen (hyvä) teos". Hän lisäsi, että "se on todennäköisintä kaunokirjallisuutta, mitä olen koskaan lukenut", ja siitä oli tullut "tällä hetkellä muodikas romaani". Leskirouva Vernon kertoi ystävälleen, että Mansfield Park oli "[ei] mikään romaani, pikemminkin maalla pidettävän perhejuhlan historia, hyvin luonnollinen". Lady Anne Romilly kertoi ystävälleen, kirjailija Maria Edgeworthille, että "[Mansfield Parkia] on ihailtu täällä melko yleisesti". Edgeworth sanoi myöhemmin, että "Mansfield Park on viihdyttänyt meitä paljon".

Ylhäisö piti Austenin romaaneista ja hyväksyi ne. Ne saivat kuitenkin vain vähän arvosteluja Austenin eläessä. Aistit ja herkkyys -teoksesta saatiin kaksi. Ylpeys ja ennakkoluulo sai kolme. Mansfield Park ei saanut yhtään. Emma sai seitsemän arvostelua. Useimmat arvostelut olivat lyhyitä, varovaisia ja hyväksyviä. Niissä keskityttiin lähinnä hänen kirjojensa moraalisiin opetuksiin. Brian Southam kirjoittaa näistä arvostelijoista: "Heidän tehtävänään oli vain antaa lyhyitä (lyhyitä) ilmoituksia, joita täydennettiin lainauksilla, kirjastoluetteloaan kokoavien naislukijoiden hyödyksi (hyväksi), jotka olivat kiinnostuneita vain tietämään, pitäisivätkö he kirjasta sen tarinan, henkilöhahmojen ja moraalin vuoksi".

Kuuluisa kirjailija Walter Scott kirjoitti pisimmän ja syvällisimmän näistä arvosteluista. Kustantaja John Murray pyysi häntä arvostelemaan Emman. Emma oli ilmestynyt painettuna (kertomatta, kuka kirjailija oli) Quarterly Review -lehden maaliskuun 1816 numerossa. Arvostelun avulla Scott kehui romaania ja kehui Austenin teoksia. Hän kehui Austenin kykyä kopioida "luonnosta sellaisena kuin se todella on tavallisessa elämässä ja esittää lukijalle ... oikean ja silmiinpistävän esityksen siitä, mitä päivittäin (joka päivä) tapahtuu hänen ympärillään". Nykyaikaisen Austenin tutkija William Galperin on todennut, että "toisin kuin jotkut Austenin maallikkolukijat, jotka tunnistivat hänen poikkeavuutensa (eroavuutensa) realistisesta käytännöstä, sellaisena kuin se oli tuolloin säädetty ja määritelty, Walter Scott saattoi hyvinkin olla ensimmäinen, joka asetti Austenin realistiksi par excellence". Scott kirjoitti Austenista yksityispäiväkirjaansa vuonna 1826. Tästä tuli myöhemmin laajalti siteerattu vertailu:

Luin myös uudelleen ja ainakin kolmannen kerran neiti Austenin erittäin hienosti kirjoitetun romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo. Tuolla nuorella naisella oli taito kuvata tavallisen elämän osallisuutta, tunteita ja hahmoja, joka on minusta mitä ihmeellisintä, mitä olen koskaan tavannut. Iso keula-vau-kannan osaan tehdä itse kuin kuka tahansa nyt menossa oleva, mutta se hieno kosketus, joka tekee tavallisista arkipäiväisistä asioista ja hahmoista mielenkiintoisia kuvauksen totuudenmukaisuuden ja tunteiden perusteella, on minulta kielletty. Mikä sääli, että näin lahjakas olento kuoli niin varhain!

Northanger Abbey ja Persuasion julkaistiin yhdessä joulukuussa 1817. Ne arvosteltiin British Critic -lehdessä maaliskuussa 1818 ja Edinburgh Review and Literary Miscellany -lehdessä toukokuussa 1818. British Criticin arvostelijan mielestä Austenin suuri realistisuuden käyttö oli osoitus rajallisesta mielikuvituksesta. Edinburgh Review -lehden arvostelija oli eri mieltä. Hän kehui Austenin "uupumatonta kekseliäisyyttä". Hän oli tyytyväinen Austenin tarinoihin myös siksi, että niissä sekoittui tuttuja kohtauksia ja yllättäviä käänteitä. Austen-tutkijat ovat huomauttaneet, että nämä varhaiset arvostelijat eivät tienneet, mitä tehdä Austenin teoksista. He esimerkiksi ymmärsivät väärin Austenin ironian käytön. Arvostelijat luulivat, että Aistit ja herkkyys sekä Ylpeys ja ennakkoluulo olivat tarinoita, joissa hyve voittaa paheellisuuden.

Quarterly Review -lehdessä vuonna 1821 ilmestyi toinen arvostelu. Richard Whately oli englantilainen kirjailija ja teologi. Hän julkaisi vakavimman varhaisen arvostelun Austenin teoksesta. Whately vertasi Austenia ja suuria kirjailijoita, kuten Homerosta ja Shakespearea, suosiolla. Hän kehui Austenin tarinoiden dramaattisuutta. Hän sanoi myös, että romaani oli todellinen, kunnioitettava kirjallisuuden laji. Hän väitti, että mielikuvituksellinen kirjallisuus, erityisesti kertomakirjallisuus, oli hyvin arvokasta. Hän sanoi jopa, että ne olivat tärkeämpiä kuin historia tai elämäkerta. Kun se oli hyvin tehty, kuten Austenin teokset olivat, Whately sanoi, että romaanit kirjoittivat inhimillisistä kokemuksista, joista lukija saattoi oppia. Toisin sanoen hän uskoi, että se oli moraalista. Whately käsitteli myös Austenin asemaa naiskirjailijana. Hän kirjoitti: "epäilemme, että yksi neiti Austenin [sic] suurista ansioista silmissämme on se, että hän antaa meille näkemyksen naishahmojen erityispiirteistä. ... Hänen sankarittarensa ovat sitä, mitä naisten täytyy olla, vaikkei heitä koskaan saa tunnustamaan (myöntämään) sitä." Parempaa kritiikkiä Austenista ei painettu ennen 1800-luvun loppua. Whately ja Scott olivat aloittaneet viktoriaanisen ajan näkemyksen Austenista.

 
Vuonna 1816 The New Monthly Magazine -lehden toimittajat huomioivat Emman julkaisun. Se ei kuitenkaan pitänyt sitä tarpeeksi tärkeänä arvosteltavaksi.  


Romaanikirjailija Walter Scott kehui Austenin "hienoa kosketusta, joka tekee tavallisista arkipäiväisistä asioista ... kiinnostavia ".  

1821-1870: Kulttuurin harvat

Austenilla oli suuri määrä lukijoita, jotka pitivät ja kunnioittivat häntä 1800-luvulla. Kriitikko Ian Wattin mukaan he pitivät hänen "tunnollisesta ... uskollisuudestaan tavalliselle (tavalliselle) yhteiskunnalliselle kokemukselle". Austenin teokset eivät kuitenkaan olleet aivan sitä, mistä hänen romanttinen ja viktoriaaninen brittiyleisönsä piti. He toivoivat, että "voimakkaat tunteet [todennettaisiin] kirjallisessa ilmaisussa esiintyvällä törkeällä ääni- ja värimaailmalla". Viktoriaanisen ajan kriitikot ja yleisö pitivät Charles Dickensin ja George Eliotin kaltaisten kirjailijoiden teoksista. Heihin verrattuna Austenin teokset vaikuttivat kapeilta ja hiljaisilta. Austenin teoksia julkaistiin uudelleen painettuna vuoden 1832 lopusta tai vuoden 1833 alusta alkaen. Richard Bentley painatti ne Standard Novels -sarjassa, ja ne pysyivät painettuna pitkään sen jälkeen. Ne eivät kuitenkaan olleet bestsellereitä. Southam kuvailee hänen "lukijakuntaansa vuosien 1821 ja 1870 välillä" "minuutiksi Dickensin ja hänen aikalaistensa tunnetun yleisön rinnalla".

Austenia lukeneet ihmiset pitivät itseään fiksuina lukijoina. He olivat harvoja sivistyneitä. Tästä tuli tunnettu teema Austen-kritiikissä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. George Henry Lewes oli filosofi ja kirjallisuuskriitikko. Hän puhui tästä teemasta useissa artikkeleissa 1840- ja 1850-luvuilla. "The Novels of Jane Austen" julkaistiin Blackwood's Magazine -lehdessä vuonna 1859. Siinä Lewes kehui Austenin kirjoja "taiteen taloudellisuudesta ... keinojen helposta sovittamisesta päämääriin ilman turhien elementtien apua (helpotusta)". Hän vertasi Austenia myös Shakespeareen. Hän väitti, että Austen ei ollut hyvä keksimään juonia. Hän kuitenkin nautti Austenin teosten dramaattisesta laadusta. Hän sanoi: "Lukijan pulssi ei koskaan sykähdytä, hänen uteliaisuutensa ei koskaan ole intensiivistä (hyvin voimakasta), mutta hänen mielenkiintonsa ei koskaan hiivu (lakkaa) hetkeksikään. Toiminta alkaa; ihmiset puhuvat, tuntevat ja toimivat; kaikki, mitä sanotaan, koetaan tai tehdään, pyrkii kohti juonen kietoutumista tai purkautumista; ja meistä tehdään melkeinpä sekä näyttelijöitä että katsojia (katsojia) pienessä draamassa."

Kirjailija Charlotte Brontë piti Austenin kirjoituksista, koska ne kertoivat totuudenmukaisesti arkielämästä. Brontë kutsui häntä kuitenkin "vain ovelaksi (fiksuksi) ja tarkkaavaiseksi". Hänen mukaansa hänen teoksissaan ei ollut tarpeeksi intohimoa. Brontësta Austenin teokset vaikuttivat muodollisilta ja kapeilta. G.H. Lewesille vuonna 1848 kirjoittamassaan kirjeessä Brontë sanoi, ettei hän pitänyt Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Hän sanoi mm:

Miksi pidät neiti Austenista niin paljon? Olen ymmälläni tästä asiasta ... Luin tuon lauseesi, ja sitten hankin kirjan. Ja mitä löysin? Tarkan daguerrotyypin muotokuvan tavallisista (jokapäiväisistä) kasvoista; huolellisesti aidatun, hyvin hoidetun puutarhan, jossa on siistit reunukset ja herkät kukat; mutta ei yhtään kirkkaan eloisan fysiologian pilkahdusta, ei avointa maata, ei raikasta ilmaa, ei sinistä kukkulaa, ei kaunista puroa. Tuskin haluaisin asua hänen daamiensa ja herrojensa kanssa heidän tyylikkäissä mutta ahtaissa taloissaan.

- Charlotte Brontë

 
George Henry Lewes, George Eliotin kumppani, vertasi Austenia Shakespeareen.  

1800-luvun eurooppalaiset käännökset

Pian sen jälkeen, kun Austenin teokset oli painettu Britanniassa, ne ilmestyivät joissakin Euroopan maissa. Ne alkoivat ilmestyä vuonna 1813, kun Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin ranskankielisenä käännöksenä. Sitä seurasivat nopeasti saksalaiset, hollantilaiset ja ruotsalaiset painokset. Niitä ei aina ollut helppo saada Euroopassa. Austenia ei tunnettu hyvin Venäjällä. Ensimmäinen venäläinen käännös Austenin romaanista ilmestyi vasta vuonna 1967. Austenin teoksia käännettiin useille eurooppalaisille kielille. Eurooppalaiset eivät kuitenkaan nähneet hänen teoksiaan osana englantilaista romaaniperinnettä. Tämä johtui osittain kääntäjien tekemistä muutoksista. He lisäsivät Austenin teoksiin sentimentalismia. He eivät myöskään sisällyttäneet Austenin huumoria ja ironiaa. Siksi eurooppalaiset lukijat pitivät useammin Walter Scottin tyyliä englantilaisena romaanina.

Kääntäjien tekemien suurten muutosten ansiosta Austen otettiin Manner-Euroopassa vastaan eri tavalla kuin Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Esimerkiksi ranskalainen kirjailija Isabelle de Montolieu käänsi useita Austenin romaaneja ranskalaiseksi sentimentaaliseksi romaaniksi. Montolieun Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksessa Elizabethin ja Darcyn vilkkaat keskustelut (puheet) korvattiin rauhallisilla, asiallisilla keskusteluilla. Jane Austenin teoksessa Elizabeth sanoi, että hän on "aina nähnyt suurta samankaltaisuutta [heidän] mielensä kääntymisessä" (hänen ja Darcyn). Hänen mukaansa tämä johtuu siitä, että he ovat "haluttomia puhumaan, elleivät [he] odota sanovansa jotain, joka hämmästyttää (yllättää) koko huoneen". Tästä tulee kuitenkin "Moi, je garde le silence, parce que je ne sais que dire, et vous, parce que vous aiguisez vos traits pour parler avec effet". ("Minä vaikenen, koska en tiedä, mitä sanoa, ja sinä, koska jännität piirteitänne puhuessasi tehostaaksesi puhetta."). Cossy ja Saglia selittivät, että "Elisabetin itsestäänselvyytenä pitämä mielen tasa-arvo kielletään (ei anneta) ja otetaan käyttöön sukupuolten välinen ero". Austenin teokset nähtiin Ranskassa osana sentimentaalista perinnettä. Tämän vuoksi ihmiset olivat kiinnostuneempia ranskalaisten realistien, kuten Stendhalin, Balzacin ja Flaubertin, teoksista. Myös Saksassa Austenia kohdeltiin romanttisena kirjailijana.

 
Isabelle de Montolieu käänsi Austenin teoksia ranskaksi.  

1870-1930: Suosion räjähdysmäinen kasvu

Perhe-elämäkerrat

Vuosikausia ihmiset ajattelivat Austenista samoin kuin Scottista ja Whatelystä. Vain harvat lukivat hänen romaanejaan. Vuonna 1870 Jane Austenin veljenpoika James Edward Austen-Leigh kirjoitti ensimmäisen merkittävän Austen-elämäkerran, A Memoir of Jane Austen, ja se painettiin. Se muutti ihmisten käsityksiä Austenista. Kun se ilmestyi painettuna, Austenin suosio ja kriittinen arvostus kasvoivat huomattavasti. Muistelmat saivat ihmiset ajattelemaan kouluttamatonta kirjailijaa, joka kirjoitti mestariteoksia. Ihmiset luulivat Austenia hiljaiseksi, keski-ikäiseksi naimattomaksi tädiksi. Tämä sai heidät tuntemaan, että hänen teoksensa olivat turvallisia, kunniallisille viktoriaanisille perheille luettavaksi. Muistelmien ansiosta Austenin kirjoja painettiin jälleen suuria määriä. Ensimmäiset suositut painokset ilmestyivät vuonna 1883. Ne olivat Routledgen painama halpa sarja. Sitä seurasivat kuvilla varustetut painokset, keräilysarjat ja tieteelliset painokset. Kriitikot sanoivat kuitenkin edelleen, että Austenin kirjoja saisivat lukea vain ihmiset, jotka todella ymmärtäisivät niiden syvän merkityksen. Muistelmien painamisen jälkeen Austenia koskevaa kritiikkiä painettiin kuitenkin paljon enemmän. Kahden vuoden aikana sitä ilmestyi enemmän kuin viimeisten 50 vuoden aikana.

Vuonna 1913 William Austen-Leigh ja Richard Arthur Austen-Leigh julkaisivat perhe-elämäkerran. Se oli nimeltään: Jane Austen: Her Life and Letters-A Family Record. William ja Arthur olivat molemmat osa Austenin perhettä. Se perustui enimmäkseen perheen papereihin ja kirjeisiin. Austenin elämäkertakirjailija Park Honan kuvailee sitä "tarkaksi, vakiintuneeksi (tasaiseksi), luotettavaksi ja toisinaan eloisaksi ja vihjailevaksi". Kirjoittajat siirtyivät pois Memoirien sentimentaalisesta sävystä. He eivät kuitenkaan menneet paljon pidemmälle kuin sukutiedot ja perinteet, joita heillä oli aina ollut. Siksi heidän kirjansa tarjoaa vain faktoja. Se ei tarjoa juurikaan tulkintoja.

Kritiikki

1800-luvun loppupuolella painettiin ensimmäiset kriittiset kirjat Austenin teoksista. Vuonna 1890 Godwin Smith painoi teoksen Life of Jane Austen. Tämä aloitti "uuden vaiheen kriittisessä perinnössä". Tästä alkoi "virallinen (virallinen) kritiikki". Ihmiset alkoivat keskittyä Austeniin kirjailijana ja analysoida tapoja, jotka tekivät hänen kirjoituksestaan erityisen. Southamin mukaan Austen-kritiikkiä oli paljon enemmän vuoden 1780 tienoilla. Hän sanoi myös, että arvosteluista tuli parempia. Hän oli kuitenkin huolissaan niiden "tietystä yhdenmukaisuudesta":

Romaaneja ylistetään niiden muodon tyylikkyydestä ja pinnallisesta "viimeistelystä", fiktiivisen maailman realistisuudesta, henkilöhahmojen monipuolisuudesta ja elinvoimaisuudesta (vahvuudesta), läpitunkevasta huumorista sekä lempeästä ja jaogmaattisesta moraalista ja sen saarnattomasta esittämisestä. Romaaneja arvostetaan niiden "täydellisyyden" vuoksi. Täydellisyyttä pidetään kuitenkin kapeana, joka saavutetaan kotimaisen komedian rajoissa.

Richard Simpson, Margaret Oliphant ja Leslie Stephen olivat parhaita arvostelijoita. Muistelmien arvostelussaan Simpson sanoi Austenin olevan vakava mutta ironinen englantilaisen yhteiskunnan kriitikko. Hän aloitti kaksi tulkinta-aihetta: huumorin käyttäminen yhteiskuntakritiikkiin ja ironia moraalin tutkimisen välineenä. Hän jatkoi Lewesin vertailua Shakespeareen ja kirjoitti, että Austen:

aloitti ironisena kriitikkona; hän ei ilmaissut arvostelukykyään ... suoralla arvostelulla vaan epäsuoralla menetelmällä jäljittelemällä ja liioittelemalla malliensa virheitä. ... Kritiikki, huumori, ironia, tuomio, joka ei ole tuomitsevan tuomion antajan vaan mimiikan tuomio, joka kysyy ja pilkkaa, ovat hänen ominaispiirteitään.

Simpsonin essee ei ollut tunnettu. Sillä ei ollut suurta vaikutusta ennen kuin Lionel Trilling lainasi sitä vuonna 1957. Margaret Oliphant oli toinen tärkeä kirjailija, jonka Austen-kritiikki ei vaikuttanut kovinkaan paljon. Hän kuvaili Austenia "aseistettuna "hienolla naisellisen kyynisyyden suonella", "täynnä hienovaraista voimaa, terävyyttä, hienovaraisuutta ja itsehillintää (hallintaa)", "hienolla aistilla" "naurettavasta", "hienolla kirvelevällä, mutta pehmeä-äänisellä halveksunnalla", jonka teokset ovat hyvin "rauhallisia, kylmiä ja teräviä"". Tällainen kritiikki kehittyi täysin vasta 1970-luvulla. Silloin alkoi feministinen kirjallisuuskritiikki.

Austenin teoksia oli painettu Yhdysvalloissa vuodesta 1832 lähtien. Kuitenkin vasta vuoden 1870 jälkeen amerikkalaiset alkoivat vakavasti suhtautua Austenin teoksiin. Kuten Southam toteaa, "amerikkalaisille kirjallisuuden nationalisteille Jane Austenin sivistynyt näyttämö oli liian kalpea, liian rajoittunut, liian hienostunut, liian suorastaan epäsankarillinen". Austen ei ollut amerikkalaisille tarpeeksi demokraattinen. Hänen kirjoissaan ei myöskään ollut rajaseututeemoja, joita amerikkalaisessa kirjallisuudessa usein esiintyi. Amerikkalaisten ajatuksia Austenista esiteltiin William Dean Howellsin ja Mark Twainin välisessä väittelyssä. Howells auttoi esseillään tekemään Austenista paljon suositumman. Twain kuitenkin käytti Austenia argumentoidakseen amerikkalaista anglofiilista perinnettä vastaan. Kirjassaan Päiväntasaajan jäljillä Twain kuvaili laivansa kirjastoa: "Jane Austenin kirjat ... puuttuvat tästä kirjastosta. Pelkästään tämä yksi poisjättö tekisi melko hyvän kirjaston kirjastosta, jossa ei olisi yhtään kirjaa.""

Janeites

"Emmekö voisi ... lainata neiti Austenin elämäkerran kirjoittajalta titteliä, jonka veljenpojan kiintymys hänelle antaa, ja tunnustaa hänet virallisesti 'rakkaaksi Jane-tädiksi'?"

- Richard Simpson

Encyclopædia Britannica muutti tapaa, jolla se kuvasi Austenia, kun hänestä tuli yhä suositumpi. Kahdeksannessa painoksessa (1854) häntä kutsuttiin "tyylikkääksi romaanikirjailijaksi". Yhdeksännessä painoksessa (1875) häntä kehuttiin "yhdeksi merkittävimmistä (merkittävimmistä) nykyaikaisista brittiläisistä romaanikirjailijoista". Austenin romaaneja alettiin opiskella yliopistoissa. Hänen teoksiaan alettiin julkaista myös englantilaisen romaanin historiateoksissa. Useimmat ihmiset pitivät häntä edelleen "rakkaana Jane-tätinä", jollaisena hänet esiteltiin ensimmäisen kerran muistelmateoksessa. Howells oli tehnyt tämän kuvan Austenista tunnetuksi Harper's Magazine -lehdessä kirjoittamiensa esseiden kautta. Kirjailija ja kriitikko Leslie Stephen kuvasi 1880-luvulla kasvanutta Austen-maniaa "Austenolatriaksi". Vasta Muistelmien painamisen jälkeen lukijat alkoivat pitää Austenista ihmisenä. Siihen asti kirjallisuuden eliitti oli sanonut, että Austenista nauttiminen osoitti, kuinka fiksuja he olivat. Kuitenkin 1990-luvun tienoilla he alkoivat huolestua siitä, miten suosituksi Austenin teokset tulivat. He alkoivat kutsua itseään janitisteiksi. He halusivat osoittaa, että he olivat erilaisia kuin ihmiset, jotka eivät heidän mielestään ymmärtäneet Austenia kunnolla.

Amerikkalainen kirjailija Henry James piti Austenista. Kerran hän sanoi Austenin olevan yhtä suuri kuin Shakespeare, Cervantes ja Henry Fielding - "elämän hienoja maalareita". Jamesin mielestä Austen oli kuitenkin "tiedostamaton" taiteilija, joka oli "vaistomainen ja hurmaava". Vuonna 1905 James sanoi, ettei hän pitänyt Austeniin kohdistuneesta julkisesta kiinnostuksesta. Hänen mukaansa se oli enemmän kuin Austenin "luontaiset ansiot (arvo) ja kiinnostavuus" ansaitsivat. James sanoi, että tämä johtui lähinnä "kaupallisten, ... erityisten kirjakauppahenkien jäykästä tuulahduksesta". ... kustantajien, toimittajien, kuvittajien, aikakauslehtien miellyttävän hölynpölyn tuottajien joukko; jotka ovat löytäneet 'rakkaan', 'meidän rakkaan', kaikkien rakkaan Janen ... aineelliseen tarkoitukseensa, ... sievään jäljentämiseen kaikessa mahdollisessa muodossa, jota kutsutaan tyylikkääksi ja joka näennäisesti osoittautuu myyväksi."

Reginald Farrer, brittiläinen matkakirjailija, ei pitänyt "Jane-tädin" sentimentaalisesta kuvasta. Sen sijaan hän halusi tutkia Austenin kaunokirjallisuutta uudella tavalla. Vuonna 1917 hän julkaisi pitkän esseen Quarterly Review -lehdessä. Jane Austenin tutkija A. Walton Litz kutsui sitä parhaaksi yksittäiseksi johdannoksi Austenin teoksiin. Southam kutsuu sitä "janilaiseksi" teokseksi ilman palvontaa. Farrer väitti, että Jane Austen ei ollut tajuton (eri mieltä Jamesin kanssa). Hän sanoi, että hän oli hyvin keskittynyt kirjailija ja yhteiskuntansa terävä kriitikko. Hän kutsui häntä "säteileväksi ja armottomaksi", "kiihkottomaksi mutta säälimättömäksi", jolla oli "teräksinen laatu, parantumaton arvostelukyvyn ankaruus". Farrer oli yksi ensimmäisistä kriitikoista, jotka näkivät Austenin kumouksellisena kirjailijana.

 
Mark Twain oli yksi Austenin amerikkalaisista kriitikoista (n. 1907).  


James Edward Austen-Leigh maalautti Austenista kuvan muistelmateosta varten. Hän pehmensi hänen kuvaansa. Hän halusi saada viktoriaanisen yleisön pitämään ja hyväksymään hänet.  

1930-2000: Nykyaikainen oppineisuus

Austen-tutkimuksen valo oli alkanut loistaa useiden tärkeiden varhaisten teosten kautta. Nämä teokset auttoivat Austenia tulemaan hyvin hyväksytyksi akateemisessa maailmassa. Ensimmäinen oli Oxfordin Shakespeare-tutkija Andrew Cecil Bradleyn vuonna 1911 julkaisema essee. Tätä esseetä "pidettiin yleisesti (pitkälti) Jane Austenin vakavan akateemisen lähestymistavan lähtökohtana". Bradley korosti Austenin yhteyksiä 18. vuosisadan kriitikkoon ja kirjailija Samuel Johnsoniin. Hän väitti, että Austen oli sekä moralisti että humoristi. Southamin mukaan tämä väite oli "täysin (täysin) omaperäinen". Bradley jakoi Austenin teokset "varhaisiin" ja "myöhäisiin" romaaneihin. Tutkijat jakavat Austenin teokset yhä nykyäänkin Bradleyn tavoin. Toinen alkuperäinen 1900-luvun alun Austenin kriitikko oli R. W. Chapman. Hänen painoksensa Austenin teoksista oli ensimmäinen tieteellinen painos englantilaisen kirjailijan teoksista. Chapmanin painos on ollut pohjana kaikille Austenin teosten painoksille sen jälkeen.

Bradleyn ja Chapmanin jälkeen Austen-tutkimus kasvoi hyvin nopeasti 1920-luvulla. Brittiläinen kirjailija E. M. Forster korosti Austenin teoksissa ajatusta "pyöreästä" hahmosta. Austenin teosten akateeminen tutkimus kypsyi, kun vuonna 1939 julkaistiin Mary Lascellesin teos Jane Austen and Her Art - "ensimmäinen täysimittainen historiallinen ja tieteellinen tutkimus" Austenista. Lascelles sisälsi lyhyen esseen hänestä, tutkimuksen Austenin lukemista kirjoista ja niiden vaikutuksesta hänen kirjoittamiseensa sekä tutkimuksen Austenin tyylistä ja "kerronnan taiteesta". Lascelles oli sitä mieltä, että kaikki häntä edeltäneet kriitikot olivat työskennelleet "niin pienellä tavalla, että lukija ei näe, miten he ovat päätyneet johtopäätöksiinsä, ennen kuin hän on kärsivällisesti löytänyt oman tiensä niihin". Hän halusi tutkia kaikkia Austenin teoksia, tyyliä ja tekniikoita yhdessä. Kriitikot Lascellesin jälkeen olivat yhtä mieltä siitä, että hän tutki niitä hyvin. Lascelles oli kiinnostunut Austenin yhteydestä Samuel Johnsoniin ja hänen halustaan keskustella moraalista kaunokirjallisuuden kautta. Tässä hän oli paljon Bradleyn kaltainen ennen häntä. Noihin aikoihin jotkut Austenin ihailijat alkoivat kuitenkin huolestua siitä, että hänen teoksistaan nauttivat vain harvat. He pelkäsivät, että Austenia kritisoivat vain akateemikot. Tämä väite jatkui aina 2000-luvun alkuun asti.

Vuosisadan puolivälin revisionistiset näkemykset alkoivat yleistyä, ja tutkijat alkoivat tutkia Austenia epäilevämmin. D. W. Harding kirjoitti Farrerin lisäksi esseen nimeltä "Regulated Hatred: Eräs näkökulma Jane Austenin työhön". Hän väitti, että Austen ei kannattanut yhteiskunnan tapoja ja että hänen ironiansa ei ollut hauskaa vaan katkeraa. Hän väitti myös, että Austen halusi osoittaa sen yhteiskunnan virheet, josta hän kirjoitti. Ironian käytöllä Austen yritti suojella itseään taiteilijana ja ihmisenä käyttäytymiseltä ja tavoilta, joita hän ei pitänyt hyvänä. Lähes samaan aikaan brittiläinen kriitikko Q. D. Leavis painoi 1940-luvun alussa Scrutiny-lehdessä "Critical Theory of Jane Austen's Writing". Siinä Leavis väitti, että Austen oli ammattilainen, ei amatööri (kouluttamaton) kirjailija. Hardingin ja Leavisin artikkeleita seurasi Jane Austen: Irony as Defense and Discovery (1952). Sen kirjoitti Martin Mudrick, joka näki Austenin yksinäisenä, puolustautuvana ja yhteiskuntakriittisenä. Hän kuvasi huolellisesti yhteyttä Austenin suhtautumisen välillä aikansa kirjallisuuteen ja sen välillä, miten hän käytti ironiaa osoittaakseen eron siinä, millainen yhteiskunta oli ja millainen se hänen mielestään voisi olla. Merkittävä brittiläinen kriitikko F. R. Leavis totesi teoksessaan The Great Tradition (1948), että Austen oli yksi englantilaisen kaunokirjallisuuden suurista kirjailijoista. Ian Watt oli samaa mieltä, ja hän auttoi muokkaamaan romaanin genreä koskevia väitteitä. Revisionistiset näkemykset ja Leavisin sanat auttoivat Austenia saamaan suuren maineen akateemikkojen keskuudessa. He olivat yhtä mieltä siitä, että hän "yhdisti (laittoi yhteen) [Henry Fieldingin ja Samuel Richardsonin] sisäisyyden ja ironian, realismin ja satiirin ominaisuudet muodostaakseen kirjailijan, joka oli parempi (parempi kuin) molemmat".

Toisen maailmansodan jälkeen Austenia alettiin tutkia syvällisemmin ja eri tavoin. Monet ovat tutkineet Austenia poliittisena kirjailijana. Kriitikko Gary Kelly selittää: "Jotkut pitävät häntä poliittisena 'konservatiivina', koska hän näyttää puolustavan vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä. Toiset näkevät hänen suhtautuvan myötämielisesti 'radikaaliin' politiikkaan, joka haastaa vakiintuneen järjestyksen, erityisesti patriarkaatin muodossa ... jotkut kriitikot näkevät Austenin romaanit ... monitahoisina, joissa kritisoidaan yhteiskuntajärjestyksen piirteitä mutta tuetaan vakautta ja avointa luokkahierarkiaa." Teoksessa Jane Austen and the War of Ideas (1975), joka on ehkä tärkein näistä teoksista, Marilyn Butler väittää, että Austeniin vaikuttivat suuresti aikansa tärkeimmät moraaliset ja poliittiset argumentit ja että hänellä oli näihin argumentteihin puolueellinen, tiukasti konservatiivinen ja kristillinen kanta. Alistair M. Duckworth teoksessa The Improvement of the Estate: A Study of Jane Austen's Novels (1971) väittää, että Austen käytti "kartanon" käsitettä symboloimaan kaikkea sitä, mikä oli tärkeää ... englantilainen yhteiskunta, joka olisi säilytettävä (säilytettävä), parannettava ja siirrettävä tuleville sukupolville. Kuten Rajeswari Rajan toteaa, "ajatusta poliittisesta Austenista ei enää kyseenalaisteta vakavasti". Tutkijat tutkivat nyt muun muassa seuraavia kysymyksiä: "vallankumous, sota, nationalismi, imperiumi, luokka, 'parannus' [kartanossa], papisto, kaupunki vastaan (vastakohtana) maaseutu, luopuminen vallasta, ammatit, naisten emansipaatio; oliko Austenin politiikka konservatiivista, whigiä vai radikaalia; oliko hän konservatiivi vai vallankumouksellinen vai oliko hän näiden ääripäiden välissä reformistisessa asemassa (pysynyt)".

"... kaikissa romaaneissaan Austen tutkii naisen voimattomuutta (heikkoutta), joka on ... naimisiinmenopaineen, perintölainsäädännön epäoikeudenmukaisuuden (epäoikeudenmukaisuuden), muodollisen (virallisen) koulutuksen ulkopuolelle jääneiden naisten tietämättömyyden, perijättären tai lesken psykologisen haavoittuvuuden (vaaran), vanhapiian hyväksikäytetyn riippuvuuden, kutsumuksen saaneen naisen tylsyyden taustalla"

- Gilbert ja Gubar, Hullu nainen ullakolla (1979).

1970- ja 1980-luvuilla Austen-tutkimukseen vaikutti Sandra Gilbertin ja Susan Gubarin The Madwoman in the Attic (1979). The Madwoman in the Attic tutkii 1800-luvun englantilaisten naiskirjailijoiden "räjähdysmäistä vihaa" heidän "säädyllisen (kunnollisen) pintansa" alla. Tämä teos yhdessä muun Austeniin kohdistuvan feministisen kritiikin kanssa on saanut ihmiset näkemään Austenin naiskirjailijana. Näiden kriitikoiden kiinnostus Austenia kohtaan sai ihmiset löytämään ja tutkimaan muita Austenin ajan naiskirjailijoita. Myös Julia Prewitt Brownin teoksen Jane Austenin romaanit: Social Change and Literary Form (1979), Margaret Kirkhamin Jane Austen: Feminism and Fiction (1983) ja Claudia L. Johnsonin Jane Austen: Women, Politics and the Novel (1988), tutkijat eivät enää voineet väittää, että Austen oli vakaasti "epäpoliittinen tai jopa ... 'konservatiivinen'". Kirkham esimerkiksi totesi, että Austenin ja Mary Wollstonecraftin ajattelu oli varsin samankaltaista. Hän kutsui heitä molempia "valistusajan feministeiksi". Myös Johnson sijoittaa Austenin 18. vuosisadan poliittiseen perinteeseen. Hän kuitenkin huomauttaa, että Austen sai vaikutteita 1790-luvun poliittisista romaaneista, joita naiset kirjoittivat.

1980-luvun lopulla, 1990-luvulla ja 2000-luvulla ideologinen, postkoloniaalinen ja marxilainen kritiikki hallitsivat Austen-tutkimusta. Kiivasta keskustelua herättänyt Edward Said omisti Mansfield Parkille luvun kirjassaan Culture and Imperialism (1993) väittäen, että "Antiguan" syrjäinen asema ja orjuuskysymys osoittivat, että kolonialistinen sorto oli 1800-luvun alun englantilaisen yhteiskunnan sanaton oletus. John Wiltshire tutki teoksessaan Jane Austen and the Body: "The Picture of Health" (1992) Austenin hahmojen sairauteen ja terveyteen kohdistuvaa huolestuneisuutta. Wiltshire käsitteli nykyisiä teorioita "ruumiista seksuaalisuutena" ja laajemmin sitä, miten kulttuuri "kirjoitetaan" ruumiin representaatioon. Myös esteettisiin näkökohtiin on palattu D. A. Millerin teoksessa Jane Austen, or The Secret of Style (2003), jossa yhdistetään taiteelliset kysymykset queer-teoriaan.

 
Austen oli ensimmäinen englantilainen kirjailija, jonka teokset julkaistiin tieteellisenä painoksena.  


Nykyaikaiset tutkijat olivat kiinnostuneita Austenin yhteyksistä 18. vuosisadan tärkeisiin henkilöihin, kuten Samuel Johnsoniin.