Australian perustuslaki

Historia

Australian perustuslain historia alkoi liittovaltiokehityksen myötä 1800-luvulla. Tämä johti siihen, että Australian siirtomaat liittyivät yhteen ja muodostivat Australian kansainyhteisön vuonna 1901.

Liitto

1800-luvun puolivälissä Australian siirtomaiden oli tehtävä yhteistyötä asioissa, jotka koskivat niitä kaikkia, erityisesti siirtomaiden välisissä tullitariffeissa. Tämä yhteistyö johti suunnitelmiin yhdistää siirtomaat yhdeksi liittovaltioksi. Vauhti tähän tuli pääasiassa Yhdistyneestä kuningaskunnasta, ja paikallinen tuki oli vähäistä. Pienemmät siirtomaat ajattelivat, että suuremmat siirtomaat ottaisivat ne haltuunsa. Victoria ja Uusi Etelä-Wales eivät olleet samaa mieltä siitä, että paikallista teollisuutta oli suojeltava sen sijaan, että kaikki saisivat käydä vapaasti kauppaa. Myös Yhdysvaltain tuolloin alkanut sisällissota heikensi liittovaltioperiaatteen kannatusta. Nämä vaikeudet johtivat siihen, että useat yritykset liittovaltion aikaansaamiseksi 1860- ja 1850-luvuilla epäonnistuivat.

1880-luvulla australialaiset olivat huolissaan saksalaisten ja ranskalaisten kasvavasta läsnäolosta Tyynellämerellä. Tämä ja Australian identiteetin kasvu loivat tilaisuuden perustaa ensimmäinen siirtomaiden välinen elin, Australian liittoneuvosto, vuonna 1885. Tämä liittoneuvosto saattoi säätää lakeja tietyistä aiheista, mutta sillä ei ollut pysyvää toimistoa, toimeenpanevaa elintä tai omaa tulonlähdettä. Uusi Etelä-Wales, suurin siirtomaa, ei osallistunut siihen.

Uuden Etelä-Walesin pääministeri Henry Parkes vauhditti 1890-luvulla konferenssien järjestämistä liittovaltiosta keskustelemiseksi. Ensimmäinen pidettiin Melbournessa vuonna 1890, ja toinen, National Australasian Convention, Sydneyssä vuonna 1891. Näihin osallistuivat siirtomaiden johtajat. Vuoden 1891 konferenssiin mennessä monet halusivat liittovaltiojärjestelmän. Suurin osa keskustelusta koski sitä, miten tämä liittovaltiojärjestelmä toimisi. Sir Samuel Griffithin avustuksella laadittiin perustuslakiluonnos. Näillä kokouksilla ei ollut kansan tukea. Perustuslakiluonnoksesta jätettiin myös pois tärkeitä, mutta vaikeita kysymyksiä, kuten tullipolitiikka. Vuoden 1891 luonnos annettiin siirtomaaparlamenteille, mutta Uusi Etelä-Wales ei tukenut sitä. Ilman NSW:tä muut siirtomaat eivät halunneet jatkaa.

Vuonna 1895 Australian siirtomaiden kuusi pääministeriä sopivat uuden valmistelukunnan perustamisesta kansanäänestyksellä. Valmistelukunta kokoontui vuoden ajan vuosina 1897-1898. Kokousten tuloksena syntyi uusi perustuslaki, joka oli sama kuin vuoden 1891 luonnos, mutta johon oli lisätty vastuullista hallintoa koskevia määräyksiä. Kansan tuen saamiseksi luonnoksesta äänestettiin kunkin siirtokunnan valitsijamiehissä. Yhden epäonnistuneen yrityksen jälkeen muutettu luonnos annettiin kaikkien siirtomaiden äänestäjille Länsi-Australiaa lukuun ottamatta. Viisi siirtokuntaa hyväksyi lakiehdotuksen, joka sitten lähetettiin Westminsterin parlamentille kirjeen kanssa, jossa kuningatarta pyydettiin tekemään siitä laki.

Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus teki yhden muutoksen ennen lakiehdotuksen hyväksymistä. Siirtomaiden ylituomarit halusivat oikeuden valittaa korkeimman oikeuden päätöksistä perustuslaillisia asioita käsittelevään Privy Counciliin. He olivat huolissaan siitä, että parlamentti voisi muuttaa kansainyhteisön tai osavaltioiden toimivallan rajoja. Britannian parlamentti hyväksyi Australian kansainyhteisön perustuslakilain vuonna 1900. Länsi-Australia suostui lopulta liittymään kansainyhteisöön ajoissa, jotta se saattoi liittyä Australian kansainyhteisöön, joka alkoi virallisesti 1. tammikuuta 1901.

Vuonna 1990 Public Records Office Lontoossa lainasi Australialle Australian kansainyhteisön perustuslain alkuperäiskappaleen 1900. Australian hallitus halusi säilyttää kopion. Britannian parlamentti suostui tähän hyväksymällä Australian perustuslakia (julkista arkistokopiota) koskevan lain (Australian Constitution (Public Record Copy) Act 1990).

Westminsterin perussääntö ja Australia Acts -laki

Vaikka liittovaltio teki Australiasta riippumattoman Britanniasta, oikeudellisesti Kansainyhteisö oli Britannian keisarillisen parlamentin luomus Australiaan sovellettavan Australian kansainyhteisön perustuslakilain (Commonwealth of Australia Constitution Act 1900 (Imp)) kautta. Tämän vuoksi oli edelleen epävarmuutta siitä, sovellettiinko Britannian keisarikunnan lakeja edelleen kansainyhteisöön. Tämä ratkaistiin vuonna 1931 annetulla Westminsterin perussäännöllä (Statute of Westminster 1931), jonka Kansainyhteisö hyväksyi vuoden 1942 Statute of Westminster Adoption Act -säädöksellä (Statute of Westminster Adoption Act 1942). Westminsterin säännöstö vapautti Dominionit, myös Kansainyhteisön, keisarillisesta lainsäädännöstä ja valvonnasta. Oikeudellisesti tämä on Australian kansallisen itsenäisyyden hetki.

Britannian lait olivat kuitenkin edelleen tärkeämpiä Australian osavaltioissa. Tämä korjattiin vuoden 1986 Australia Act -lailla, jonka Australian, Yhdistyneen kuningaskunnan ja kunkin osavaltion parlamentit hyväksyivät. Tämä laki lopetti Britannian parlamentin vallan säätää lakeja Australian osavaltioissa. Se myös lopetti Australian tuomioistuinten vetoomukset Privy Councilin oikeudelliselle komitealle (Judicial Committee of the Privy Council). Koska kyseessä oli hyvin tärkeä asiakirja, kuningatar Elisabet II matkusti Australiaan allekirjoittamaan lain julistuksen.

Yksi näiden kahden lain tuloksista on se, että Australia on nyt täysin itsenäinen maa. Perustuslaki eroaa nyt alkuperäisestä laista, sillä Australian kansa voi muuttaa perustuslakia kansanäänestyksellä^[]. Alkuperäinen laki on kuitenkin edelleen Yhdistyneen kuningaskunnan lakikirjassa, ja siihen on liitetty huomautus, jossa sanotaan: "Perustuslaki ei välttämättä ole siinä muodossa, jossa se on voimassa Australiassa". Vaikka Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti poistaisi Australian kansainyhteisön perustuslakia koskevan lain vuodelta 1900, sillä ei olisi vaikutusta Australiaan^[].

Artikkelit

Australian kansainyhteisön perustuslaki (Commonwealth of Australia Constitution Act 1900 (Imp)) sisältää johdannon ja yhdeksän pykälää. Jaksoissa 1-8 selitetään lakeja, joilla perustettiin Kansainyhteisö. Section 9, joka alkaa sanoilla "The Constitution of the Commonwealth shall be as follows ...", sisältää Australian kansainyhteisön perustuslain. Itse perustuslaki koostuu kahdeksasta luvusta, joissa on 128 pykälää.

Parlamentti

I luvussa perustetaan Australian parlamentti. Siinä on kolme osaa:

• Australian hallitsija (kuningas tai kuningatar), jota edustaa Australian kenraalikuvernööri.
• edustajainhuone
• senaatti.

Pykälän 1 momentin mukaan lainsäädäntövalta kuuluu parlamentille. Se on hallituksen voimakkain osa.

Luvun 1 osa II käsittelee senaattia. Senaattorit ovat "osavaltion kansan suoraan valitsemia", ja he äänestävät yhtenä äänestäjäkuntana. Jokaisessa osavaltiossa on oltava sama määrä senaattoreita. Tällä hetkellä kussakin osavaltiossa on 12 senaattoria ja mantereella sijaitsevilla alueilla, pohjoisella alueella ja Australian pääkaupunkialueella on kaksi senaattoria.

Luvun 1 osa III käsittelee edustajainhuonetta. Pykälässä 24 sanotaan, että edustajainhuoneessa on oltava kaksi kertaa niin monta jäsentä kuin senaatissa, ja jokainen heistä on valittava yhdellä äänestäjällä. Tätä kutsutaan nimellä "Nexus". Sen tarkoituksena on estää senaatin vallan paisuminen yhteisistunnossa (ks. 57 § jäljempänä). Osavaltion äänestäjien määrä perustuu sen osuuteen maan väestöstä.

Luvun 1 IV osassa säädetään siitä, kuka saa äänestää, kuka voidaan valita parlamenttiin, kuinka paljon jäsenille voidaan maksaa palkkioita, parlamentaariset säännöt ja niihin liittyvät asiat.

Luvun 1 V osassa käsitellään parlamentin toimivaltaa. Jaksossa 51 käsitellään kansainyhteisön parlamentin toimivaltaa, jota kutsutaan "erityisvaltuuksiksi". On olemassa "rinnakkaisia valtuuksia", sillä sekä kansainyhteisö että osavaltiot voivat säätää lakeja näistä aiheista. Liittovaltion laki on tärkeämpi, jos lait ovat erilaisia (109 §). 51 pykälän kolmestakymmenestäyhdeksästäkymmenestäyhdeksästä osasta muutamasta on tullut hyvin tärkeitä päätettäessä, kuinka paljon valtaa Kansainyhteisön hallituksella on laissa. Näitä ovat Trade and Commerce Power, Corporations Power ja External Affairs Power. Section 52 käsittelee valtuuksia, jotka kuuluvat vain kansainyhteisön parlamentille. Osavaltiot eivät voi säätää lakeja näistä asioista.

Toimeenpaneva hallitus

II luvussa määritellään toimeenpaneva hallinto. Toimeenpanovaltaa käyttää kenraalikuvernööri, jota liittovaltion toimeenpaneva neuvosto neuvoo. Kenraalikuvernööri on ylipäällikkö. Hän voi nimittää ja erottaa toimeenpanevan neuvoston jäsenet, valtionministerit ja kaikki toimeenpanevan hallituksen virkamiehet. Näitä valtuuksia sekä valtuuksia hajottaa (tai kieltäytyä hajottamasta) parlamentti (5 pykälä, 57 pykälä) kutsutaan "varavaltuuksiksi". Näiden valtuuksien käyttö perustuu yleissopimukseen. Yleensä kenraalikuvernööri toimii vain pääministerin neuvojen perusteella. Vain yhdessä tapauksessa kenraalikuvernööri on jättänyt noudattamatta pääministerin neuvoja. Kenraalikuvernööri Sir John Kerr erotti pääministeri Gough Whitlamin omasta aloitteestaan Australian perustuslaillisessa kriisissä vuonna 1975.

Kaikissa Westminsterin valtioissa reservivaltuuksia käytetään vain erittäin harvoin ymmärrettyjen sopimusten ulkopuolella. Toisin kuin muiden Kansainyhteisön valtakuntien, kuten Kanadan, perustuslaeissa, joissa monarkille myönnetään muodollisesti laajat varavaltuudet, Australian kuningattaren muodollisetkin valtuudet ovat kuitenkin erittäin rajalliset, ja useimpia valtuuksia voi käyttää vain kenraalikuvernööri.

Pykälässä 68 sanotaan, että Australian merivoimien ja sotilasvoimien ylipäällikkö on: "Australian laivasto- ja sotilasvoimien ylipäällikkyys kuuluu kenraalikuvernöörille kuningattaren edustajana". Australian puolustusvoimien ylipäällikkö on nyt Australian kenraalikuvernöörinä hänen ylhäisyytensä Quentin Bryce. Australian kuningatar ei ole armeijan komentaja.

Tuomioistuinlaitos

Luvussa III perustetaan oikeuslaitos. Pykälässä 71 annetaan tuomiovalta "liittovaltion korkeimmalle oikeudelle", jota kutsutaan Australian korkeimmaksi oikeudeksi (High Court of Australia). Parlamentti voi myös perustaa uusia liittovaltion tuomioistuimia tai antaa muille tuomioistuimille liittovaltion toimivaltaa. Tällaisia tuomioistuimia kutsutaan "III luvun tuomioistuimiksi", ja ne ovat ainoat tuomioistuimet, jotka voivat käyttää liittovaltion tuomiovaltaa. Pykälissä 73 ja 75-78 hahmotellaan High Courtin alkuperäistä ja muutoksenhakutoimivaltaa. Pykälässä 74 selitetään, miten kuningatarneuvostolle voidaan hakea muutosta. Pykälässä 79 parlamentti voi rajoittaa niiden tuomareiden määrää, jotka voivat käyttää liittovaltion tuomiovaltaa, ja pykälässä 80 taataan valamiesoikeudenkäynti kansainyhteisöön kohdistuvissa rikoksissa.

Rahoitus ja kauppa

IV luvussa käsitellään rahoitusta ja kauppaa liittovaltion järjestelmässä. 81 pykälässä sanotaan, että kaikki kansainyhteisön tulot muodostavat konsolidoidun tulorahaston. Parlamentti voi antaa lakeja siitä, miten sen varoja käytetään (53 §). Toisin kuin useimpia muita parlamentin valtuuksia, tämän valtuuden nojalla annettuja lakeja ei yleensä voida riitauttaa. 90 pykälässä annetaan kansainyhteisölle yksinomainen toimivalta tulli- ja valmisteverotullin osalta.

Pykälässä 92 määrätään, että "kauppa, kaupankäynti ja kanssakäyminen valtioiden välillä on täysin vapaata". Tämän sanamuodon tarkasta merkityksestä on laadittu huomattava määrä lainsäädäntöä.

Pykälässä 96 annetaan Kansainyhteisölle valtuudet antaa valtioille rahaa "parlamentin parhaaksi katsomilla ehdoilla ja edellytyksillä". Tätä valtaa ei rajoiteta millään muulla perustuslain osalla, kuten 99 pykälällä, jossa kielletään suosimasta jotakin osavaltiota tai toista osavaltiota. Sitä rajoittaa ainoastaan 116 §, uskonnonvapaus, ja mahdollisesti muut vastaavat vapaudet. Kansainyhteisö on käyttänyt tätä valtaa, joka oli tarkoitettu käytettäväksi vain ("kymmenen vuoden ajan ... ja sen jälkeen, kunnes parlamentti toisin määrää"), kannustaakseen osavaltioita yhteistyöhön eri tavoin vuosien mittaan.

Pykälässä 101 perustetaan osavaltioiden välinen komissio, jota ei enää ole olemassa, mutta jolla oli tarkoitus olla merkittävä rooli liittovaltiorakenteessa.

Valtiot

Luvussa V esitetään, mitä valtiot voivat tehdä liittovaltiojärjestelmässä. 106-108 §:ssä säilytetään perustuslaki, parlamentin toimivalta ja kunkin osavaltion voimassa olevat lait.

Pykälässä 109 sanotaan, että jos osavaltion laki poikkeaa liittovaltion laista, liittovaltion laki on laillinen laki.

Pykälässä 111 sanotaan, että osavaltio voi luovuttaa minkä tahansa osan maistaan kansainyhteisölle. Näin on tapahtunut useita kertoja. Etelä-Australia luovutti Pohjoisterritorion kansainyhteisölle.

Pykälä 114 estää kaikkia valtioita hankkimasta omia asevoimia. Se estää myös osavaltiota tai kansainyhteisöä verottamasta toistensa omaisuutta.

Pykälässä 116 säädetään "uskonnonvapaudesta" estämällä kansainyhteisöä säätämästä lakeja uskonnon aloittamisesta, uskonnon harjoittamisen pakottamisesta tai uskonnon lopettamisesta tai uskonnollisesta syrjinnästä julkisissa viroissa.

Uudet osavaltiot

VI luvun nojalla voidaan perustaa uusia osavaltioita tai liittyä kansainyhteisöön. 122 §:n mukaan parlamentti voi säätää uuden alueen edustuksesta parlamentissa. 123 pykälässä todetaan, että osavaltion rajojen muuttaminen edellyttää kyseisen osavaltion parlamentin tukea ja että osavaltiossa on järjestettävä kansanäänestys.

Kansainyhteisöön ei ole liittynyt uusia osavaltioita liittovaltion perustamisen jälkeen.

Sekalaiset

VII luvussa sanotaan, että kansainyhteisön hallituksen (nykyinen Canberra) kotipaikka on Uudessa Etelä-Walesissa, mutta vähintään sadan mailin päässä Sydneystä, ja että kenraalikuvernööri voi nimittää sijaisia. Pykälässä 127 sanottiin ensin, että aboriginaaleja ei voida laskea missään kansainyhteisön tai osavaltion väestönlaskennassa. Tätä pykälää muutettiin vuonna 1967.

Perustuslain muuttaminen

VIII luvussa esitetään, miten perustuslakia voidaan muuttaa. 128 §:ssä sanotaan, että muutokset on hyväksyttävä kansanäänestyksellä. Onnistunut muutos edellyttää:

• enemmistö liittovaltion parlamentin molemmissa huoneissa; ja
• kansanäänestyksen äänten enemmistö.
• enemmistö osavaltioiden enemmistössä

Kenraalikuvernöörin on annettava kansanäänestyslakiesitys kansalle kahden ja kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun parlamentti on hyväksynyt sen. Kun perustuslain muutosehdotus on läpäissyt sekä parlamentin että kansanäänestyksen, kenraalikuvernööri antaa sille kuninkaallisen hyväksynnän. Näin siitä tulee uusi laki, ja perustuslain sanamuotoa muutetaan.

Poikkeuksena tähän menettelyyn on se, että toinen liittopäivien huone hylkää muutosehdotuksen. Jos lakiehdotus hyväksytään ensimmäisessä huoneessa ja toinen huone hylkää sen, ensimmäinen huone voi kolmen kuukauden kuluttua hyväksyä sen uudelleen. Jos toinen edustajainhuone edelleen hylkää lakiehdotuksen, kenraalikuvernööri voi päättää, että lakiehdotus toimitetaan edelleen kansan äänestykseen.

Muutokset

Kuten edellä mainittiin, perustuslain muuttaminen edellyttää kansanäänestystä, jossa "kyllä"-äänet saavat enemmistön koko maassa ja enemmistön osavaltioiden enemmistössä.

Neljästäkymmenestäneljästä perustuslain muutosehdotuksesta on äänestetty kansanäänestyksissä. Kahdeksan on hyväksytty. Seuraavassa on luettelo hyväksytyistä muutoksista.

• 1906 - Senaatin vaalit - muutettiin 13 pykälää senaattoreiden toimikausien pituuden ja päivämäärien muuttamiseksi.
• 1910 - Valtion velat - muutettiin 105 §:ää siten, että Commonwealth sai valtuudet ottaa haltuunsa valtion velat.
• 1928 - osavaltioiden velat - lisättiin pykälä 105A sen varmistamiseksi, että kansainyhteisön ja osavaltioiden hallitusten vuonna 1927 tekemä rahoitussopimus oli laillinen.
• 1946 - Sosiaalipalvelut - lisättiin pykälä 51 (xxiiiA), jotta kansainyhteisön hallitukselle annettaisiin enemmän valtaa useissa sosiaalipalveluissa.
• 1967 - Aboriginaalit - muutettiin pykälä 51 (xxvi) siten, että kansainyhteisön hallitukselle annettiin valtuudet säätää lakeja minkä tahansa rodun edustajista aboriginaaleiksi; kumottiin pykälä 127, jossa todettiin, että "kansainyhteisön, osavaltion tai kansainyhteisön muun osan asukkaiden lukumäärää laskettaessa aboriginaaleja ei oteta huomioon".
• 1977
• Senaatin satunnaiset avoimet paikat - osa vuoden 1975 perustuslaillisen kriisin poliittisia seurauksia; virallistettiin vuonna 1975 rikottu yleissopimus, jonka mukaan kun senaatissa vapautuu satunnainen paikka, osavaltion parlamentin on valittava uusi senaattori samasta poliittisesta puolueesta kuin poistuva senaattori (jos kyseinen puolue on vielä olemassa).
• Kansanäänestykset - 128 §:ää muutettiin siten, että alueiden asukkaat voivat äänestää kansanäänestyksissä ja heidät lasketaan mukaan kansalliseen kokonaisäänestykseen.
• Tuomareiden eläkkeelle siirtyminen - muutettiin 72 §:ää siten, että tuomarit siirtyvät eläkkeelle 70-vuotiaina liittovaltion tuomioistuimissa.

Yleissopimusten rooli

Kirjallisen perustuslain ja kruunun myöntämien patenttikirjojen lisäksi myös yleissopimukset ovat tärkeä osa perustuslakia. Ne ovat kehittyneet vuosien varrella ja määrittelevät, miten eri perustuslailliset mekanismit toimivat käytännössä.

Valmistelukunnilla on merkittävä rooli Australian perustuslain toiminnassa, koska se on perustettu ja toimii Westminsterin vastuullisen hallinnon järjestelmänä. Joitakin tärkeitä yleissopimuksia ovat mm:

• Perustuslaki sisältää Australian pääministerin. Tämä asema alkoi kabinettipäällikkönä. Pääministeriä pidetään hallituksen päämiehenä.
• Vaikka kenraalikuvernöörin valtaa on perustuslaissa rajoitettu vain vähän, sopimuksen mukaan kenraalikuvernööri toimii pääministerin neuvojen perusteella.

Koska konventioita ei kuitenkaan ole kirjattu ylös, niiden olemassaolosta ja käytännöstä voidaan keskustella. Yleissopimuksen todellinen tai väitetty rikkominen on usein johtanut poliittiseen kiistelyyn. Yksi äärimmäinen tapaus oli Australian perustuslakikriisi vuonna 1975, jossa yleissopimusten toimivuus joutui vakavaan testiin. Tästä seurannut perustuslaillinen kriisi ratkaistiin dramaattisesti, kun kenraalikuvernööri Sir John Kerr erotti työväenpuolueen pääministerin Gough Whitlamin ja nimitti Malcolm Fraserin väliaikaiseksi pääministeriksi vuoden 1975 parlamenttivaalien ajaksi. Tämän episodin aikana sanottiin rikotun useita yleissopimuksia. Näitä ovat mm:

• Yleissopimus, jonka mukaan kun tietyn osavaltion senaattori vapautuu tehtävästään toimikauden aikana, kyseisen osavaltion hallitus nimittää tilalle uuden senaattorin samasta poliittisesta puolueesta kuin eroava senaattori. Tätä sopimusta rikkoi tiettävästi ensin Uuden Etelä-Walesin Lewis-hallitus ja sitten Queenslandin Bjelke-Petersen-hallitus, jotka molemmat täyttivät työväenpuolueen paikat riippumattomalla ja Whitlamin hallitusta vastustaneella työväenpuolueen jäsenellä.

Huomautus: Yleissopimus kirjattiin perustuslakiin vuoden 1977 kansanäänestyksen jälkeen. Muutos tarkoittaa, että uuden senaattorin on kuuluttava samaan puolueeseen kuin vanha senaattori. Tämä olisi estänyt Lewisin nimityksen, mutta ei Bjelke-Petersenin nimitystä. Muutoksessa sanotaan kuitenkin myös, että jos uusi senaattori "ennen paikan vastaanottamista lakkaa olemasta kyseisen puolueen jäsen... häntä ei katsota valituksi tai nimitetyksi". Bjelke-Petersenin nimittämä Albert Patrick Field erotettiin työväenpuolueesta ennen paikkansa vastaanottamista, eikä häntä olisi nimitetty uuden perustuslain muutoksen nojalla.

• Sopimus, jonka mukaan kun senaatti on sellaisen puolueen hallinnassa, joka ei hallitse edustajainhuonetta, senaatti ei äänestäisi hallitukselle annettavaa rahaa vastaan. Tätä sopimusta rikkoi tiettävästi liberaalien ja maanpuolueen koalition hallitsema senaatti vuonna 1975.

Tulkinta

Australian common law -perinteen mukaisesti perustuslain tulkintaa ja soveltamista koskeva lainsäädäntö on kehittynyt pitkälti Australian korkeimman oikeuden eri tapauksissa antamien tuomioiden kautta. High Court on kehittänyt useissa merkittävissä tapauksissa useita Australian perustuslain tulkinnan perustana olevia oppeja. Esimerkkeinä voidaan mainita mm:

• Vallanjako - Kolme erillistä lukua, jotka käsittelevät kolmea hallitushaaraa, merkitsevät vallanjakoa, joka on samanlainen kuin Yhdysvalloissa, mutta epätavallinen Westminsterin järjestelmään kuuluvalle hallitukselle. Näin ollen esimerkiksi lainsäätäjä ei voi pyrkiä määrittelemään ennalta oikeudellista lopputulosta tai muuttamaan oikeustapauksen suuntaa tai lopputulosta.
• Toimivallan jako - Hallitusvaltuudet on jaettu kansainyhteisön ja osavaltioiden hallitusten välillä siten, että tietyt valtuudet kuuluvat yksinomaan kansainyhteisölle, toiset valtuudet ovat rinnakkaisia ja loput ovat yksinomaan osavaltioiden hallussa.
• Hallitusten välinen koskemattomuus - Vaikka Engineers' Case -tapauksessa todettiin, että osavaltioiden ja kansainyhteisön hallitusten välillä ei ole yleistä koskemattomuutta toistensa lakeja vastaan, kansainyhteisö ei voi säätää verolakeja, jotka syrjivät osavaltioita tai osavaltioiden osia (51 §:n ii momentti), eikä lakeja, jotka syrjivät osavaltioita tai estävät osavaltiota jatkamasta olemassaoloaan ja toimimasta osavaltiona (Melbourne Corporation v. kansainyhteisö).

Valtaosassa korkeimman oikeuden käsiteltävinä olevista perustuslaillisista asioista on kyse luonnehdinnasta: ovatko uudet lait osa perustuslaissa Kansainyhteisön hallitukselle myönnettyä valtaa.

Kritiikki

Oikeuksien suojelu

Australian perustuslaki ei sisällä Bill of Rights -oikeuskirjaa. Jotkut vuoden 1898 perustuslakikokouksessa halusivat Yhdysvaltojen perustuslain kaltaisen Bill of Rights -asiakirjan, mutta enemmistö katsoi, että Yhdistyneen kuningaskunnan kansalaisten perinteiset oikeudet ja vapaudet riittivät. Niitä suojelisivat perustuslailla luotu parlamentaarinen järjestelmä ja riippumaton oikeuslaitos. Tämän vuoksi Australian perustuslakia on usein kritisoitu siitä, ettei se suojele oikeuksia ja vapauksia.

Joitakin oikeuksia sisällytettiin:

• Oikeus oikeudenkäyntiin valamiehistön edessä - 80 §:ssä säädetään oikeudesta oikeudenkäyntiin valamiehistön edessä, kun on kyse rikoksista, joista voidaan nostaa syyte ja jotka ovat vastoin Kansainyhteisön lakia. Tähän oikeuteen liittyy kuitenkin vakavia rajoituksia, sillä Kansainyhteisö voi vapaasti määrätä, että mikä tahansa rikos, olipa rangaistus kuinka vakava tahansa, voidaan käsitellä muulla tavoin kuin syytteen perusteella. Kuten tuomari Higgins totesi asiassa R. v. Archdall & Roskruge; Ex parte Carrigan and Brown (1928) 41 CLR 128: "Jos on olemassa syytekirjelmä, on oltava valamiehistö, mutta mikään ei pakota käsittelemään asiaa syytekirjelmän perusteella". Käytännössä tämän porsaanreiän väärinkäytöstä ei kuitenkaan ole tullut esiin merkittäviä ongelmia.
• Oikeus oikeudenmukaiseen korvaukseen - 51 artiklan xxxi kohdassa luodaan oikeus oikeudenmukaiseen korvaukseen kansainyhteisön haltuun ottamasta omaisuudesta.
• Oikeus uskonnonvapauteen - 116 §:ssä luodaan rajoitettu oikeus uskonnonvapauteen. Se estää Commonwealthia (mutta ei osavaltioita) "säätämästä lakeja uskonnon vakiinnuttamiseksi tai uskonnon harjoittamisen pakottamiseksi tai uskonnon vapaan harjoittamisen kieltämiseksi". Tämä pykälä perustuu Yhdysvaltain perustuslain ensimmäiseen lisäykseen, mutta on toiminnaltaan heikompi. Koska osavaltiot säilyttävät kaikki valtuudet, jotka niillä oli siirtomaina ennen liittovaltiota, lukuun ottamatta niitä valtuuksia, jotka on nimenomaisesti annettu kansainyhteisölle, tämä pykälä ei vaikuta osavaltioiden valtuuksiin säätää uskontoa koskevia lakeja, ja korkeimman oikeuden tulkintojen mukaan se ei myöskään rajoittaisi mitään liittovaltion uskontolainsäädäntöä, ellei Australian virallista uskontoa perusteta.
• Oikeus olla syrjimättä osavaltion ulkopuolella asuvia henkilöitä - 117 § estää vammaisuuden tai syrjinnän yhdessä osavaltiossa toisessa osavaltiossa asuvia henkilöitä kohtaan. Tätä tulkitaan laajasti (Street v. Queensland Bar Association), mutta se ei estä osavaltioita asettamasta asumisvaatimuksia silloin, kun valtion itsemääräämisoikeus ja vastuu kansalaisiaan kohtaan sitä edellyttävät.

Vuosina 1992 ja 1994 Australian korkein oikeus katsoi, että perustuslaki antaa "implisiittisen" oikeuden poliittisen viestinnän vapauteen, muun muassa Australian Capital Television -tapauksessa ja Theophanous-tapauksessa. Tätä pidettiin välttämättömänä osana perustuslain luomaa demokraattista järjestelmää. Tämän "implisiittisen oikeuden" soveltamista on kuitenkin rajoitettu myöhemmissä tapauksissa, kuten asiassa Lange vastaan ABC. Se ei vastaa millään tavoin sananvapautta, ja se suojaa yksilöitä vain siltä, että hallitus yrittää rajoittaa heidän poliittista viestintäänsä: se ei tarjoa suojaa muita yksilöitä vastaan.

Australian korkein oikeus totesi vuonna 2007 asiassa Roach v. Electoral Commissioner, että perustuslain 7 ja 24 pykälät, joiden mukaan edustajainhuoneen ja senaatin jäsenet ovat "kansan suoraan valitsemia", loivat rajoitetun äänioikeuden. Tämä tarkoittaa, että periaatteessa on olemassa yleinen äänioikeus, ja rajoitti liittovaltion parlamentin lainsäädäntövaltaa muuttaa sitä. Tapauksessa lakimuutos, jonka tarkoituksena oli estää kaikkia vankeja äänestämästä (toisin kuin vain vähintään kolmen vuoden tuomiota suorittavia vankeja, kuten ennen muutosta), hylättiin tämän oikeuden loukkaamisena.

Muut yritykset löytää muita "implisiittisiä oikeuksia" korkeimman oikeuden tapauksissa eivät ole onnistuneet.

Johdanto

Vuonna 1900 annettua Australian keisarillisen kansainyhteisön perustuslakia (Commonwealth of Australia Constitution Act 1900) edeltää pro forma johdanto, mutta itse Australian perustuslaissa ei ole johdantoa. Jotkut ovat vaatineet sen lisäämistä perustuslain hengen ja pyrkimysten ilmaisemista varten. Sitä on kuitenkin vastustettu kiivaasti, yleensä johdannon sisällön ja tekstin mahdollisten oikeudellisten seurausten perusteella. Vuonna 1999 silloisen pääministerin John Howardin kirjoittama johdantoehdotus hylättiin kansanäänestyksessä, joka järjestettiin samanaikaisesti tasavallan kansanäänestyksen kanssa. "Kyllä"-äänestys (johdantokappaleen lisäämisen puolesta) ei saanut enemmistöä missään kuudesta osavaltiosta.

Tasavallan ehdotukset

Monet ihmiset ovat halunneet Australiasta tasavallan. Australialaiset eivät 6. marraskuuta 1999 kannattaneet lakia, jolla kuningatar olisi erotettu ja kenraalikuvernööri olisi korvattu presidentillä. Presidentti oli määrä nimittää kahden kolmasosan enemmistöllä kansainyhteisön parlamentin jäsenistä. Mielipidetutkimusten tulosten mukaan enemmistö australialaisista kannattaa jonkinlaista tasavaltaa. Monet äänestäjät, jotka äänestivät vuoden 1999 kansanäänestystä vastaan, halusivat äänestää presidentistä. Vuoden 1999 kansanäänestystä seuranneissa tutkimuksissa ja mielipidekyselyissä ihmiset sanoivat, että nimitetty presidentti ei voisi toimia riippumattomasti parlamentista. Kun presidentti voitiin nimittää sen sijaan, että kansa olisi valinnut presidentin, monet kokivat, että parlamentille annettiin liikaa valtaa, jota ei voitu valvoa tai tasapainottaa. Kannatus uuden kansanäänestyksen järjestämiselle lähitulevaisuudessa näyttää kasvavan, ja uusi kansanäänestys saatetaan järjestää. Entinen pääministeri Kevin Rudd sanoi, että nykytilanne "ei enää vastaa Australian kansakunnan perustana olevia demokraattisia perusperiaatteita eikä sen monimuotoisuutta". Hän ajatteli kansanäänestystä itsenäisestä, vaaleilla valitusta presidentistä. Hän jatkoi sanomalla, että "seuraavan vuoden aikana monarkiakysymyksestä käydään kiihtyvää julkista keskustelua".

Muistaminen

Perustuslain päivää vietetään 9. heinäkuuta, jolloin perustuslaista tuli laki vuonna 1900. Päivä ei ole yleinen vapaapäivä. Perustuslain päivää vietettiin ensimmäisen kerran 9. heinäkuuta 2000 perustuslain satavuotispäivän kunniaksi osana liittovaltion satavuotisjuhlaa. Juhlallisuudet eivät olleet suuria, eikä niitä ole järjestetty laajalti vuoden 2001 jälkeen. Perustuslain päivä elvytettiin vuonna 2007, ja sen järjestävät yhdessä Australian kansallisarkisto, jossa säilytetään perustuslain alkuperäisiä asiakirjoja, sekä maahanmuutto- ja kansalaisuusministeriö.

Aiheeseen liittyvät sivut

• Konstitutionalismi