A♭-duuri eli As‑duuri on duurisävellaji, jonka perussävel on as. Sen as‑duuriasteikko muodostuu sävelistä as – b – c – des – es – f – g – as ja sen tavallinen etumerkkien määrä on neljä (neljä bemolia: B, E, A ja D bemollina kirjoitettuna). Sen suhteellinen molli on f‑molli ja sen rinnakkaismolli on as‑molli.

Luonne ja ilmaisullisuus

As‑duuria kuvataan perinteisesti lämpimäksi, lempeäksi ja lempeän surumieliseksi sävellajiksi, joka sopii erityisesti laulumaisiin melodioihin ja pehmeään, värittyneeseen sointiin. Moni säveltäjä on käyttänyt sitä hitaiden, lyyristen keskitapausten tai heleiden, valoisien hitaiden osien sävellajina. Franz Schubert käytti As‑duuria usein, mikä osaltaan on vaikuttanut sävellajin romanttiseen leimautumiseen.

Piano- ja koskettimisto‑käyttö

Frédéric Chopin käytti As‑duuria paljon pianomusiikissaan; tunnettuja As‑duurissa olevia teoksia ovat esimerkiksi Polonaise‑Fantaisie Op. 61 ja etyydi Op. 25 No. 1. As‑duuri on pianolle luonnollinen ja soinnillisesti rikas sävellaji, minkä vuoksi moni pianistinen karakterikappale on sävelletty juuri siihen.

Orkesterikäytännöt ja soitinrajoitteet

Historiallisesti As‑duuri ei aina ollut orkesterimusiikin yleisin pääsävellaji, ja tämä heijastui käytäntöihin, kuten pasuunojen ja timpaneiden virityksiin. Esimerkiksi Beethoven valitsi usein hitaiden osien sävellajiksi As‑duurin monissa c‑molli‑teoksissaan; sama käytäntö esiintyy myös Antonín Dvořák ainoassa c‑molli‑sinfoniassaan ja Anton Bruckner kahdessa ensimmäisessä c‑molli‑sinfoniassaan. Koska As‑duuri ei aina ollut osa 1700‑luvun orkesterin tavallista ydinsävelkieltä, orkesterin vaskien ja timpaneiden virityksiä ei välttämättä vaihdettu osasta toiseen.

Esimerkiksi Beethovenin sinfoniassa nro 5 c‑molli ensimmäisen osan timpaneissa käytettiin c‑ ja g‑viritystä, eikä kankeammin viritettävien timpaneiden vaihtoon ollut aikaa hitaassa toisessa osassa, joka esiintyy As‑duurissa. Toisaalta Brucknerin sinfonioissa timpaneita ja muita ruuvattavia soittimia saatettiin virittää uudelleen osien välillä tarpeen mukaan.

Tunnettuja teoksia ja säveltäjiä As‑duurissa

  • Edward Elgarin sinfonia nro 1 As‑duuri on yksi tunnetuimmista As‑duuriin sävelletyistä sinfonioista.
  • Myös Felix Mendelssohn ja John Field (huom. linkki edellisessä lauseessa viittaa samaan numeroon alkuperäisessä tekstissä — alkuperäiset linkit on säilytetty) ovat kirjoittaneet pianokonserttoja As‑duurissa.
  • Charles‑Marie Widor piti As‑duuria toisena parhaista huilamusiikin sävellajeista, mikä kertoo sävellajin sopivuudesta puhallinsointiin.
  • Domenico Scarlatti käytti As‑duuria koskettimistosonaateissaan harvoin mutta tehokkaasti; mainittuja sävelajiin sijoittuvia sonaatteja ovat K. 127 ja K. 130.
  • Myös Arnold Baxin viimeinen sinfonia on sävelletty As‑duuriin.

Teoriaa ja käytännön huomioita

As‑duuri on teoriassa lähellä sävellajeja kuten Des‑duuri (jonka enharmoninen vastine on As‑duuri), mutta käytännössä jommankumman valinta riippyy partituurin luettavuudesta ja soittimien käytännöistä. Koskettimilla ja pianolla As‑duuri on miellyttävä, koska se istuu hyvin käteen ja antaa lämpimän, täyteläisen soinnin. Orkesterissa taas puupuhaltimet ja jouset saavat erityisen pehmeän, häivähdyksellisen värin As‑duurissa.

Yhteenvetona: As‑duuri on sävellaji, joka yhdistää lämpimän, runollisen luonteen ja orkesterissa sekä pianossa miellyttävän soinnin—siksi sitä on käytetty niin hitaissa, lyyrisissä jaksoissa kuin värikkäissä koskettimisteoksissa.