A-duuri (tai A-sävel) on duuriasteikko, jonka perussävel on A. A-duuriin kuuluu seitsemän erilaista sävelkorkeutta (kahdeksas on oktaavin toisto): A – B – C# – D – E – F# – G# – A. Sävelen A-duurin toistuvat sävelasemat muodostavat duurin luonteen: suuri terssi (C#) ja suuri seksti (F#) erottavat sen mollista.
A-duurin suhteellinen molli on fis-molli. A-duurin etumerkit ovat kolme ristikkoa: F#, C# ja G#. A-duurin rinnakkaismolli (samasta perussävelestä mutta mollimuodossa) on luonnollisesti A-molli.
Perusskaalan sävelasteet ja niistä muodostuvat soinnut ovat käytännössä seuraavat (kolmisoinnut): I = A-duuri, ii = B-molli, iii = C#-molli, IV = D-duuri, V = E-duuri, vi = F#-molli, vii° = G#-diminuoitu. Myös seitsemäsasteen soinnut (dominanttiseptimi yms.) ovat tärkeä osa tonaliteetin harmoniaa.
A-duuri esiintyy usein klassisessa ja romantiikan ajan sinfonia- ja kamarimusiikissa. Vaikka A-duurissa ei ole niin paljon sinfonioita kuin esimerkiksi D-duurissa tai G-duurissa, merkittäviä teoksia tässä sävellajissa on useita: Beethovenin sinfonia nro 7, Brucknerin sinfonia nro 6 ja Mendelssohnin sinfonia nro 4 (”Italian”) ovat tunnettuja esimerkkejä A-duurissa olevasta sinfonisesta tuotannosta. Mozartin klarinettikonsertto ja klarinettikvintetto ovat molemmat A-duurissa; Mozart käytti A-duurin klarinetteja usein.
Kamarimusiikissa A-duuria suosivat monenlaiset säveltäjät. Johannes Brahms, César Franck ja Gabriel Fauré ovat kirjoittaneet merkittäviä viulusonaatteja A-duuriin. Viulun sointiin liittyen on sanottu, että A-duuri istuu hyvin instrumentin sointiväreihin; muun muassa Peter Cropper on kuvannut Beethovenin Kreutzer-sonaatin yhteydessä, että A-duuri "on viulun täydellisin sointuaste".
Äänemaailman ja tunnetilan puolesta Christian Friedrich Daniel Schubart kuvasi A-duuria sävellajiksi, joka sopii "viattoman rakkauden julistuksiin, ... toivoon siitä, että näkee rakastettunsa jälleen eron jälkeen; nuoruuden iloisuuteen ja luottamukseen Jumalaan". Tällainen kuvaus heijastaa 1700–1800-lukujen ajatusta sävellajien luonteen eroista.
Orkesterikäytännössä, kun teos on A-duurissa, tavallisesti lyömäsoittimet (esimerkiksi timpani) säädetään A:n ja E:n välille, eli ne viritetään toneissa, jotka ovat toisiaan täydellisen kvintin (viidennen) päässä. Joissain tapauksissa timpaneja käytetään myös muilla tavoilla, mutta tämänlainen A–E-viritys on yleinen A-duuriin sävelletyissä orkesteriteoksissa. Useimmissa muissa sävellajeissa timpaneja saatetaan asettaa myös neljänneksen (kvartin) päähän toisistaan riippuen teoksen toonikasta ja käytännöstä.
A-duuri on käytännöllinen myös soitin- ja sävellysnäkökulmasta: kitara, viulu ja puupuhaltimet voivat soittaa A-duurissa avoimilla tai helpoilla sijainneilla, mikä tekee siitä suositun valinnan erityisesti kamarimusiikissa ja kevyemmässä sävellystyössä. A-duuri esiintyy laajasti myös populaarimusiikissa ja laulutaiteessa, sillä sen kolmen ristikkomerkin sävy on kirkas ja eheä.
Esimerkkejä tunnetuista teoksista A-duurissa: Beethovenin sinfonia nro 7, Mendelssohnin sinfonia nro 4, Brucknerin sinfonia nro 6, Mozartin klarinettikonsertto ja klarinettikvintetto sekä useat viulusonaatit Brahmsilta, Franckilta ja Faurélta.
