B-duuri eli B♭-duuri on B:stä (B♭) alkava duuriasteikko. Sen etumerkintänä on kaksi bemollia (kaksi ♭-merkkiä): B♭ ja E♭.

Sävelasteikon asteet ovat: B♭ – C – D – E♭ – F – G – A – B♭. Perussoinnut (kolmisoinnut) asteikolla ovat esimerkiksi I = B♭-duuri, II = c-molli, III = d-molli, IV = E♭-duuri, V = F-duuri jne. B-duuri on helppo ja yhteismielinen sävellaji monissa käytännön orkestrointi- ja puhallinsovituksissa juuri etumerkintöjen määrän ja sointujen vuoksi.

Sen suhteellinen molli on g-molli. Rinnakkaismolli on B-molli (eli B♭-molli). (Alkuperäisessä tekstissä oli myös linkki h-molli, joka viittaa eri sävellajiin; suomalaisessa nuottimerkinnässä H tarkoittaa B-nuottia eli sävelkorkeusmerkinnät voivat aiheuttaa sekaannusta.)

B-duuri on erityisen sopiva sävellaji monille puhallinsoittimille, etenkin niille, joiden koti- tai transponoituna säveltapana se on luonnollinen. Esimerkiksi klarinetit, trumpetit, saksofonit ja B‑duuriin tottuneet huilut tai muut B‑transponoivat soittimet soivat ja istuvat tässä sävellajissa usein hyvin. B‑transponoivilla soittimilla (esim. B♭-klarinetti, B♭-trumpetti) käytännön nuotti kirjoitetaan yleensä yhden koko sävelaskeleen korkeammalle kuin konserttisävel, jotta soittajan kirjoitus vastaa soitettavaa ääntä. Tämän vuoksi monet konserttiorkesteriteokset on kirjoitettu B‑duurissa tai läheisesti siihen liittyvissä sävellajeissa, kuten F-duurissa tai Es-duurissa, koska sama nuotti istuu hyvin sekä transponoiville että ei-transponoiville soittajille.

Historiallisesti B‑duuri on ollut suosittu sävellaji pasuunoiden, luonnontrumpettien ja timpaneiden käytön yhteydessä, koska vaihtuvat etumerkinnät ja torvien/kruukujen (crook) valinta vaikuttivat soiton mahdollisuuksiin. Esimerkiksi Haydnin sinfonia nro 98, jossa oli sekä trumpetti että paukut, tunnetaan yhtenä varhaisista esimerkeistä sinfoniasta tässä sävellajissa orkesterille. Vaikka Michael Haydn oli kirjoittanut B‑duuriin liittyviä teoksia aiemminkin, Joseph Haydn sai paljon huomiota siitä, että hän kirjoitti timpani‑osuuden todellisella sävelkorkeudella ja F-duuri-sävellajilla sen sijaan, että olisi transponoinut kaikki osuudet C‑duuriin — tämä teki soitosta selkeämpää ja käytännöllisempää orkesterissa.

B‑duuri esiintyy myös kamarimusiikissa ja konserttikentällä; esimerkiksi Mozartsin useat pianokonserteista ovat B‑duurissa, mikä korostaa sävellajin sopivuutta sekä soolo‑ että orkesteritekstuurissa. Jazzissa ja puhallinyhtyeissä B♭-duuri on yleinen, koska monet soittimet (klarinetti, trumpet, tenor‑saksofoni) ovat B♭‑transponoivia ja sovitus ja sooloilu sujuvat näissä avaimissa luontevasti.

Kun kirjoitat tai sovitat B‑duuriin, huomioi seuraavat käytännön seikat:

  • Etumerkintä: kaksi bemollia (B♭ ja E♭).
  • Transponointi: B♭‑instrumentit soivat konserttoaajuutta yhden kokoaskeleen alempana kuin heidän kirjoitettu nuottinsa; kirjoitettaessa konserttisävelmää kirjaa B♭‑instrumentille nuotti, joka on yhden askeleen korkeampi.
  • Orkestrointi: F‑ ja Es‑duuri ovat läheisiä modulaatiokohteita, ja luonnon‑/historisissa orkestrointitilanteissa huomioidaan luonnonsoittimien rajoitukset (luonnontrumpetit, luonnonsarvet, timpani).

Käytännössä B‑duuri on siis monikäyttöinen ja soinnillisesti miellyttävä sävellaji sekä klassisessa orkesterikirjoituksessa että puhallinmusiikissa ja jazz‑yhtyeissä.