Jälleenrakennusmuutokset: Yhdysvaltain 13.–15. lisäykset ja vaikutus

Yhdysvaltain perustuslain kolmastoista lisäys poisti orjuuden ja vapaaehtoisen orjuuden, paitsi jos se oli rangaistus rikoksesta. Yhdysvaltain senaatti hyväksyi sen 8. huhtikuuta 1864. Yhdysvaltain edustajainhuone hyväksyi sen 31. tammikuuta 1865. Toimenpide ratifioitiin nopeasti kaikissa muissa paitsi kolmessa unionin osavaltiossa (poikkeuksia olivat Delaware, New Jersey ja Kentucky) sekä riittävässä määrässä etelän rajavaltioita ja "jälleenrakennettuja" osavaltioita. Se oli ratifioitu 6. joulukuuta 1865 mennessä. Joulukuun 18. päivänä 1865 ulkoministeri William H. Seward julisti, että se oli sisällytetty liittovaltion perustuslakiin. Siitä tuli osa perustuslakia 61 vuotta kahdestoista lisäyksen jälkeen. Tämä on tähän mennessä pisin perustuslain muutosten välinen aika.

Kongressi ehdotti Yhdysvaltain perustuslain neljättätoista lisäystä 13. kesäkuuta 1866. Heinäkuun 9. päivään 1868 mennessä tarvittava määrä osavaltioita oli ratifioinut sen, jotta siitä tuli virallisesti neljästoista lisäys. Ulkoministeri William Seward vahvisti 20. heinäkuuta 1868, että se oli ratifioitu ja lisätty liittovaltion perustuslakiin. Muutos koskee kansalaisoikeuksia ja yhtäläistä lainsuojaa. Sitä ehdotettiin vastauksena kysymyksiin, jotka liittyivät vapautettujen ihmisten kohteluun sodan jälkeen. Muutosta vastustettiin katkerasti erityisesti eteläisissä osavaltioissa, joiden oli pakko ratifioida se, jotta niiden valtuuskunnat voisivat palata kongressiin. Neljästoista lisäys, erityisesti sen ensimmäinen osa, on yksi perustuslain kiistellyimmistä osista. Se on ollut perustana sellaisille käänteentekeville päätöksille kuin Roe v. Wade (1973), joka koski aborttia, ja Bush v. Gore (2000), joka koski vuoden 2000 presidentinvaaleja.

Yhdysvaltojen perustuslain viidestoista lisäys kieltää liittovaltion ja osavaltioiden hallituksia kieltämästä miespuoliselta kansalaiselta äänioikeutta "rodun, ihonvärin tai aikaisemman orjuuden perusteella". Se ratifioitiin 3. helmikuuta 1870 kolmantena ja viimeisenä jälleenrakennuslain muutoksista.

Vuoteen 1869 mennessä oli hyväksytty muutokset, joilla orjuus lakkautettiin ja joilla säädettiin kansalaisuudesta ja yhtäläisestä lain mukaisesta suojelusta. Ulysses S. Grantin niukka valinta presidentiksi vuonna 1868 sai kuitenkin republikaanien enemmistön vakuuttuneeksi siitä, että mustat äänestäjät olisivat tärkeitä puolueen tulevaisuuden kannalta. Kun kongressi oli hylännyt kauaskantoisemmat versiot äänioikeusmuutoksesta, se ehdotti 26. helmikuuta 1869 kompromissimuutosta, jolla kiellettiin rotuun, ihonväriin tai aiempaan orjuuteen perustuvat rajoitukset. Muutos selviytyi vaikeasta ratifiointitaistelusta ja hyväksyttiin 30. maaliskuuta 1870. Sen jälkeen kun mustat saivat äänioikeuden, Ku Klux Klan suunnasi osan hyökkäyksistään häiritsemään heidän poliittisia kokouksiaan ja pelottelemaan heitä äänestyksissä estääkseen mustien osallistumisen. 1870-luvun puolivälissä nousi uusia kapinallisryhmiä, kuten Punapaidat ja Valkoinen liitto, jotka toimivat demokraattisen puolueen puolesta estääkseen väkivaltaisesti mustien äänestämisen. Vaikka valkoiset demokraatit saivat 1880-luvulla ja 1890-luvun alussa jälleen valtaa etelävaltioiden lainsäädäntöelimissä, mustia valittiin edelleen lukuisiin paikallisiin virkoihin monissa osavaltioissa ja kongressiin vielä vuonna 1894.

Vuosina 1890-1910 kaikki entisen Konfederaation osavaltiot hyväksyivät uusia perustuslakeja ja muita lakeja, joissa keksittiin uusia keinoja kiertää viidestoista lisäys, kuten äänestysverot, asuinpaikkasäännöt ja valkoisen henkilökunnan hallinnoimat luku- ja kirjoitustaitotestit, joista valkoiset toisinaan saivat poikkeuksia isoisälausekkeiden avulla. Kun haasteet päätyivät korkeimpaan oikeuteen, se tulkitsi lisäystä suppeasti ja päätti lakien ilmoitetun tarkoituksen eikä niinkään niiden käytännön vaikutusten perusteella. Äänestäjien tukahduttamisen tulokset olivat dramaattiset, sillä äänestäjien luettelot pienenivät: lähes kaikki mustat sekä kymmenet tuhannet köyhät valkoiset Alabamassa ja muissa osavaltioissa joutuivat poistumaan äänestäjien luetteloista ja poliittisen järjestelmän ulkopuolelle, mikä sulki miljoonat ihmiset edustuksen ulkopuolelle. Demokraattisten osavaltioiden lainsäätäjät hyväksyivät rotuerottelulakeja julkisia tiloja varten ja muunlaisia Jim Crow -rajoituksia. Tämän poliittisen kamppailun aikana lynkkausten määrä etelässä nousi kaikkien aikojen huippuunsa.

Kahdeksannella vuosisadalla tuomioistuin tulkitsi muutosta laajemmin ja kumosi isoisälausekkeet asiassa Guinn v. Yhdysvallat (1915). Kesti neljännesvuosisata, ennen kuin valkoisten esivaalijärjestelmä lopulta purettiin "Texasin esivaalitapauksissa" (1927-1953). Koska etelästä oli tullut yksipuoluealue mustien äänioikeuden menettämisen jälkeen, demokraattisen puolueen esivaalit olivat osavaltioiden ainoat kilpailukykyiset kilpailut. Etelän osavaltiot reagoivat kuitenkin nopeasti korkeimman oikeuden päätöksiin ja keksivät usein uusia tapoja sulkea mustat edelleen pois äänestäjäluetteloista ja äänestämästä. Useimmat etelän mustat saivat mahdollisuuden äänestää vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun liittovaltion kansalaisoikeuslainsäädäntö oli hyväksytty ja liittovaltion valvonta äänioikeusrekisteröintiä ja vaalipiirien rajoja koskevissa asioissa oli alkanut. Kahdeskymmenes neljäs lisäys (1964) kielsi äänestysveron vaatimisen liittovaltion vaaleissa; tähän mennessä viisi yhdestätoista eteläisestä osavaltiosta vaati edelleen äänestysveroa. Yhdessä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätöksen Harper v. Virginia State Board of Elections (1966) kanssa, joka kielsi äänestysverojen vaatimisen osavaltioiden vaaleissa, mustat saivat jälleen mahdollisuuden osallistua Yhdysvaltain poliittiseen järjestelmään.

Näiden muutosten tarkoituksena oli taata vapaus entisille orjille ja estää syrjintä entisten orjien ja kaikkien Yhdysvaltojen kansalaisten kansalaisoikeuksissa. Osavaltioiden lait ja liittovaltion tuomioistuinten päätökset heikensivät näiden muutosten lupausta 1800-luvun kuluessa. Vuonna 1876 ja myöhemmin jotkut osavaltiot säätivät Jim Crow -lakeja, jotka rajoittivat afroamerikkalaisten oikeuksia. Korkeimman oikeuden tärkeitä päätöksiä, jotka heikensivät näitä muutoksia, olivat Slaughter-House-tapaukset vuonna 1873, joissa estettiin neljänteentoista lisäyksen erioikeus- tai koskemattomuuslausekkeessa taattujen oikeuksien ulottaminen koskemaan myös osavaltion lakien mukaisia oikeuksia, ja Plessy v. Ferguson vuonna 1896, jossa syntyi ilmaisu "erillään mutta tasa-arvoisena" ja annettiin liittovaltion hyväksyntä Jim Crow -laeille. Kolmannentoista, neljännentoista ja viidennentoista lisäyksen täysi hyöty toteutui vasta korkeimman oikeuden päätöksen Brown v. Board of Education (Brown v. Board of Education) jälkeen vuonna 1954 ja sellaisten lakien kuin vuoden 1964 kansalaisoikeuslaki ja vuoden 1965 äänioikeuslaki jälkeen.