Mikä on Tiibetin autonominen alue (Xizang/TAR) — Lhasa, historia & faktat

Tiibetin pääuskonto on buddhalaisuus. Sen perinteet tekevät siitä monien ihmisten kiinnostuksen kohteena olevan paikan. Paikallisilla munkeilla sanotaan joskus olevan erityisiä, yli-inhimillisiä kykyjä. Tiibetiläismunkkien kirjoituksia jaetaan joskus ulkopuolisten kanssa, ja ne tunnetaan oivaltavuudestaan. Tiibetiläinen kuolleiden kirja sisältää rituaaleja kuolleille ja kuoleville, jotka muistuttavat hieman katolista viimeistä riittiä. Jotkut tiibetiläiset harjoittavat uskontoa nimeltä Bon. Bonia tutkivat ihmiset ovat eri mieltä siitä, mistä boni on peräisin, kuinka vanha se on ja voidaanko sitä kutsua buddhalaisuuden lajiksi. Tiibetin buddhalaisten uskonnollinen johtaja on nimeltään Dalai Lama. Hän joutui lähtemään maasta, kun Kiinan armeija otti vallan. Dalai-lama asuu tällä hetkellä maanpaossa Intiassa, mutta vierailee usein muissa maissa. Monet munkit ja muut uskonnolliset ihmiset joutuivat myös lähtemään maasta, ja monet heistä perustivat buddhalaisia ja bongauskeskuksia kaupunkeihin eri puolilla maailmaa.

Tiibet muodostui yhteisöistä, jotka asuivat Yarlung Tsangpon, Tiibetin pisimmän joen, varrella. Namri Songtsen yhdisti nämä yhteisöt yhden kuninkaan alaisuuteen noin vuonna 600 jKr., ja Lhasan kaupungista tuli pääkaupunki. Hänen poikansa Songtsen Gampo otti haltuunsa Lhasan ja Yarlung Tsangpon ulkopuoliset maat ja perusti Tiibetin valtakunnan. Tiibetiläisten kirjoittajien mukaan buddhalaiset tulivat Tiibetiin ensimmäisen kerran Songtsen Gampon ollessa kuningas. Trisong Detsen, kuningas vuosina 755-794 jKr., tuki buddhalaisuutta paljon. Hän auttoi rakentamaan Samyeen luostarin, josta tuli hyvin tärkeä. Trisong Detsenin ollessa kuninkaana Tiibetin valtakunta hallitsi laajoja maa-alueita. Tiibetin rajat koskettivat lännessä Keski-Aasiaa ja Afganistania, etelässä Bangladeshia ja idässä Kiinaa. Kun kuningas Langdarma tapettiin vuonna 842, Tiibetin valtakunta romahti, eikä Tiibet ollut enää yhtenäinen yhden kuninkaan alaisuudessa.

900-luvun lopulla ja 1000-luvulla ihmiset aloittivat uusia buddhalaisia ja bon-perinteitä. Kolme neljästä tiibetiläisen buddhalaisuuden koulukunnasta perustettiin tänä aikana, samoin kuin ensimmäiset boni-luostarit. Tiibetin historiaa tutkivat ihmiset kutsuvat tätä aikaa Tiibetin renessanssiksi. Vuonna 1042 intialainen buddhalaismestari Atisha saapui Tiibetiin. Atisha innoitti uudistamaan Tiibetin luostareita ja kirjoitti tärkeän oppaan, jonka avulla ihmiset voivat saavuttaa valaistumisen. Tällaisia opaskirjoja kutsutaan lamrimiksi, ja kaikki Tiibetin lamrim-kirjat perustuvat Atishan kirjaan. Tiibetin buddhalaisuuden suurimman koulukunnan, gelug-koulukunnan, perustivat Atishan innoittamat ihmiset, erityisesti munkki Tsongkhapa (1357-1419). Tsongkhapan filosofiaa käsittelevistä kirjoituksista tuli uusi normi Tiibetissä.

Mongolien valtakunta lähetti armeijan Tiibetiin vuonna 1240 ja otti maan hallintaansa seuraavien yhdeksän vuoden aikana. Mongolit jättivät maan johtamisen Sakya-buddhalaisuuden koulukunnan johtajille. Tiibetiläinen buddhalaisuus levisi Mongoliaan, ja nykyään suurin osa Mongolian asukkaista on buddhalaisia. Vuoden 1300-luvun puolivälissä Tiibet itsenäistyi jälleen, mutta mongoleilla oli edelleen jonkin verran valtaa ja vaikutusvaltaa. Vuonna 1577 mongolijohtaja Altan Khan antoi gelug-koulukunnan johtajalle Dalai-laman arvonimen. Viides dalai-lama sai koko Tiibetin hallintaansa, ja dalai-lamasta tuli paitsi gelug-koulukunnan johtaja myös Tiibetin johtaja. Kiinassa sijaitseva Qing-valtakunta lähetti 1700-luvulla armeijoita Tiibetiin ja otti Tiibetin virallisesti haltuunsa, mutta Qing-keisarit antoivat enimmäkseen Dalai-laman johtaa maata. Qing-keisari Qianlong tuki tiibetiläistä buddhalaisuutta sallimalla uusien buddhalaisten kirjojen käännösten tekemisen ja rakentamalla uusia temppeleitä. 1800-luvun lopulla Britannian ja Venäjän keisarikunnat alkoivat olla kiinnostuneita Tiibetin hallinnasta, koska se sijaitsi keskellä Venäjän siirtomaita Keski-Aasiassa ja Britannian siirtomaita Intiassa. Britannia lähetti Tiibetiin armeijoita vuosina 1903-4. He pakottivat Tiibetin suostumaan siihen, ettei se ystävystyisi Venäjän kanssa. Vallankumous lopetti Qing-valtakunnan vuonna 1911, ja Tiibetistä tuli jälleen itsenäinen, ja se oli itsenäinen seuraavat kolmekymmentäkuusi vuotta.

Vuonna 1949 Mao Zedongista tuli Kiinan johtaja. Mao ja Kiinan johtajat ajattelivat, että Kiinan pitäisi saada Tiibet takaisin hallintaansa, ja vuonna 1950 kiinalaiset joukot tunkeutuivat Tiibetin itäosiin. Mao Zedong oli kommunisti, ja hän ajatteli, että monien asioiden tiibetiläisten elämäntavan pitäisi muuttua. Kiinalaiset kommunistit eivät pitäneet siitä, miten paljon valtaa Dalai-lamalla, gelug-koulukunnalla ja buddhalaisilla ryhmillä yleensä oli Tiibetin yhteiskunnassa, ja he halusivat uudistaa maanomistusta Tiibetissä. Kiinan kommunistisen puolueen Tiibetissä tekemät muutokset pantiin täytäntöön väkivalloin, ja tiibetiläiset alkoivat kapinoida Kiinan hallitusta vastaan. Kiinalaiset vastasivat lähettämällä vuonna 1959 paljon joukkoja, mikä pakotti Dalai-laman ja tuhannet muut tiibetiläiset pakenemaan muihin maihin. Dalai-lama perusti maanpaossa toimivan hallituksen Intiaan. Vuosina 1959-1961 suurin osa Tiibetin luostareista tuhoutui, ja Kiinan kommunistinen puolue sai tiibetiläisten elämän hallintaansa. Kiina loi vuonna 1965 osasta Tiibetiä hallinnollisen osaston, Tiibetin autonomisen alueen, vaikka etnisillä tiibetiläisillä ei ole ollut paljon sananvaltaa alueen hallinnossa. Kiinan hallitus on rohkaissut suuria määriä han-kiinalaisia asumaan Tiibetiin. Kiinan ulkopuoliset ryhmät, kuten Human Rights Watch, väittävät, että Kiinan hallitus sortaa tiibetiläisiä ja saa heidät menettämään kulttuurinsa.

Tiibet on jaettu kahteen kuntaan (地级市) ja viiteen autonomiseen prefektuuriin (自治州).

• Lhasa (拉萨)
• Xigaze (日喀则)
• Ngarin prefektuuri (阿里地区)
• Nagquin prefektuuri (那曲地区)
• Chamdon prefektuuri (昌都地区)
• Nyingchin prefektuuri (林芝地区)
• Lhokan prefektuuri (山南地区)

Tiibetiläinen kulttuuri vaikuttaa myös muilla lähialueilla, kuten Nepalissa, Bhutanissa, osassa Itä-Kashmiria ja joillakin Intian pohjoisimman tasavallan alueilla, erityisesti Sikkimissä, Uttaranchalissa ja Tawangissa. Kiina pitää osaa Intian Arunachal Pradeshin maakunnasta Etelä-Tiibetinä.

Tiibetissä on ollut jonkin verran mielenosoituksia sen jälkeen, kun Kiina otti maan hallintaansa 1950-luvulla. Useimmat niistä ovat johtuneet sosiaalisista tai taloudellisista ongelmista. Osa niistä on johtunut siitä, että jotkut ihmiset ovat sitä mieltä, että Tiibetin ei pitäisi olla osa Kiinaa. Osoittaakseen vastarintaansa monet tiibetiläiset sytyttivät itsensä tuleen painostaakseen Kiinan hallitusta tulemaan jälleen itsenäiseksi. Vuonna 2011 19 ihmistä tappoi itsensä. Kiinan ja Lhasan välille on rakennettu rautatie, Qingzang-rautatie. Myös elintarvikkeiden hintojen nousu ja vaikeudet päästä korkeakoulutukseen ovat suututtaneet monet ihmiset. Rautatielinja herätti myös pelkoa muuttoliikkeen lisääntymisestä. Tilanne on johtanut väkivaltaisuuksiin Tiibetin ulkopuolelta tulevia ihmisiä kohtaan. Osa väkivallasta tapahtuu Tiibetin ulkopuolella. Kun Tiibetissä jaetaan valtion virkoja, näyttää siltä, että tiibetiläisten sijasta virkoihin nimitetään enemmän muita kiinalaisia kuin tiibetiläisiä. Kiinan hallitus väittää, että jos Tiibetistä tulisi jälleen itsenäinen, sen talous kärsisi.

• Etelä-Tiibet