Kenttäsairaala

Historia

Muinaiset soturit

Haavoittuneet sotilaat on ollut tapana ottaa pois taistelukentältä ja hoitaa heitä jo muinaisista ajoista lähtien. Heidät vietiin tilapäisiin suojiin ja heille annettiin sen ajan tavanomainen hoito.

Homeroksen Iliasissa mainitaan lyhyesti Machaon ja Podalirius. Nämä ovat varhaisimmat kirjallisuudessa esiintyvät maininnat kaatuneita sotilaita auttaneista kenttäkirurgeista. Kreikkalaisten ja roomalaisten tiedettiin käyttävän läheisiä taloja, talleja ja temppeleitä kenttäsairaaloina haavoittuneiden sotilaiden hoitamiseen. Roomalaiset ymmärsivät jo tuolloin, että viemäröinti- ja viemäröintijärjestelmät auttoivat pitämään kenttäsairaalat puhtaina ja saamaan haavoittuneet sotilaat jälleen terveiksi.

Keskiaika

Ristiretkiltä palanneiden miesten joukossa oli paljon ontuvia, sokeita ja sairaita, jotka tarvitsivat hoitoa. Kirkko perusti uskontokuntia hoitamaan sairaita ja haavoittuneita. Eräs tätä hoitoa tarjoava ryhmä oli nimeltään sairaalaritarit. He olivat perustaneet kenttäsairaaloita Jerusalemiin ja Akkoniin vuosina 1120-1291.

Keskiaikainen Espanja oli melko edistynyt kenttälääketieteen alalla. Kun espanjalaiset armeijat lähtivät sotaretkille, lääkintämiehet ja kirurgit lähtivät niiden mukana. Sairaaloissa noudatettiin 1200-luvulla arabialaista mallia, jossa potilaat jaettiin eri alueille sukupuolen, sairauden tai vammojen perusteella. Kun Aragonian Ferdinand II ja Kastilian Isabella I karkottivat maurit Pohjois-Espanjasta Granadan valloituksen aikana, kuningatar Isabella oli perustanut sotilailleen ambulansseja ja kenttäsairaaloita.

Varhaismoderni aika

Lähes 1700-luvun lopulla Ranska alkoi kiinnittää enemmän huomiota sairaaloidensa huonoon kuntoon. Pariisin Hôtel Dieu oli täynnä tauteja ja syöpäläisiä. Siellä oli noin 1220 vuodepaikkaa, ja jopa kuusi potilasta jakoi sängyn keskenään. Toiset makasivat käytävillä olkikasojen päällä erittäin likaisissa oloissa. Kun lääkärit tulivat aamulla käymään, heidän oli pidettävä etikkaan kastettuja sieniä kasvoillaan pahan hajun vuoksi. Hôtel-Dieu ei ollut sotilassairaala, vaan se oli tyypillinen sairaala, kuten useimmat sairaalat tuohon aikaan. Vuonna 1788 Ranskan tiedeakatemia antoi useita suosituksia, joiden tarkoituksena oli tehdä sairaaloista puhtaampia ja parantaa niiden ilmanvaihtoa. Se määritteli, minkä kokoisia huoneiden tulisi olla, että niissä tulisi olla 34-36 vuodepaikkaa ja lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat. Komitea lainasi useita ideoita käydessään Englannissa ja nähtyään siellä sairaaloita.

Napoleonin ajan kenttäsairaalat olivat nykyajan standardeihin nähden karkeat. Hygieniasta ei ollut vielä tietoa, antibiootteja ei ollut vielä keksitty, ja amputaatio oli yleisin taisteluhaavojen hoitomuoto. Sotilaat odottivat joskus päiviä, ennen kuin heidät saatiin pois taistelukentältä. Haavoittuneilla ei ollut vettä eikä ruokaa, ja kärpäset kiusasivat heitä, kun he makasivat vertavuotavina. Monet kuolivat infektioihin ennen kuin saivat lääketieteellistä apua. Jos heidät poistettiin, heidät lähetettiin tilapäisiin leikkauslaitoksiin, joissa ylikuormitetut kirurgit tekivät parhaansa. "Kenttäsairaalassa" heidän oli kestettävä amputaatioita ilman puudutusta. Upseereille tarjottiin joskus rommia tai konjakkia, kun taas tavallisille sotilaille annettiin puunpala purtavaksi. Haavoista selviytymisen mahdollisuudet olivat heikot.

Amerikan sisällissota

Vuoteen 1861 mennessä lääketieteellisellä tiedolla ja laitteilla oli vielä paljon tehtävää. Haavojen, infektioiden ja sairauksien hoidosta oli usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Lääkärit eivät ymmärtäneet, mistä infektiot johtuivat, eivätkä voineet tehdä juuri mitään niiden hoitamiseksi. Arvioiden mukaan kaksi kertaa enemmän sotilaita kuoli tauteihin kuin ampumahaavoihin. Leirihygienia oli äärimmäisen huono. Saniteettitilat, suojien, vaatteiden, kenkien ja ruuan puute vaikuttivat osaltaan korkeisiin kuolleisuuslukuihin leireillä. Sotavangit elivät mitä surkeimmissa oloissa. Lavantauti oli erittäin yleinen useimmilla leireillä huonon hygienian ja saastuneen veden vuoksi. Lääkärit eivät pesseet instrumentteja tai käsiään siirtyessään potilaalta toiselle. Sairaita hoitavat sairaanhoitajat olivat vaarassa saada taudit itse. Lääketieteen silloisen karkean tilan vuoksi useimmat taudit saattoivat johtaa kuolemaan. Vaikka lääketieteellinen tietämys ja olosuhteet paranivat vähitellen sodan aikana, se ei silti riittänyt pelastamaan tuhansia menetettyjä ihmishenkiä.

1900-luvun kenttäsairaalat

Ensimmäisessä maailmansodassa Yhdysvaltain armeija käytti "evakuointisairaaloita" (joita kutsuttiin "evakuoijiksi"), joiden tarkoituksena oli saada heille hoitoa mahdollisimman pian. Paareiden kantajat olivat lääkintäsotilaita, jotka kantoivat haavoittuneita pois kentältä. Heidät tuotiin ensin pataljoonan avustusasemalle. Siellä lääkintämiehet antoivat perustason ensiapua. Vakavampaa hoitoa varten paarit ja ambulanssit veivät haavoittuneet kenttäsairaalaan. Kenttäsairaalassa he kävivät läpi triagen, jossa potilaat lajiteltiin sen mukaan, kuinka vakavia ja hengenvaarallisia heidän haavansa olivat. Myrkkykaasulle altistuneita sotilaita hoidettiin erityisesti varustetuissa sairaaloissa. Triagen jälkeen heidät vietiin ambulanssilla evakuointisairaaloihin. Siellä heidät leikattiin ja he jäivät sinne toipumaan. Evakuointisairaalan jälkeen he siirtyivät tukikohtasairaaloihin, joissa he saivat enemmän hoitoa ja lepoa. Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen kerta, kun armeija kokeili liikkuvia sairaaloita.

Toisen maailmansodan aikana liittoutuneiden kenttäsairaalat olivat liikkuvia. Niissä oli yleensä noin 400 vuodepaikkaa, kun taas paikallaan pysyvämmät evakuointisairaalat saattoivat olla 400- tai 750-paikkaisia sairaaloita. Liikkuvat sairaalat saapuivat paikalle muutamassa päivässä maihinnousun jälkeen, ja ne liikkuivat armeijoiden mukana pysyen aina muutaman kilometrin päässä rintamalinjoista. Ne käyttivät yleensä telttoja, mutta myös mitä tahansa alueella olevia rakennuksia, jos niitä oli saatavilla. Kun kenttäsairaala oli lähdössä liikkeelle, se lopetti haavoittuneiden vastaanottamisen ja lähetti haavoittuneet muihin kenttäsairaaloihin. Sitten he pakkasivat teltat ja varusteet kuorma-autoihin ja siirtyivät uuteen paikkaan. Muutamassa tunnissa he olivat jälleen valmiita ottamaan vastaan haavoittuneita sotilaita.

Toisen maailmansodan saksalaiset kenttäsairaalat olivat hyvin samankaltaisia kuin Yhdysvaltain armeijan sairaalat. Mutta saksalaiset erosivat toisistaan siinä, että niiden triage-menettelyt olivat erilaiset. Heidän ensiapunsa annettiin verwundetennestissä armeijan lääkintämiesten (ei lääkäreiden) toimesta. Tämä koostui siteiden ja/tai lastojen käytöstä, ja ne sijaitsivat hyvin lähellä, ellei jopa taistelukentällä. Tämän jälkeen heidät lähetettiin truppenverbandplatzille (apuasemalle), jossa lääkäri otti heidät vastaan. Tämän jälkeen potilaat, joiden tila oli vakiintunut, lähetettiin hauptverbandplatzille (raivausasemalle). Tämä sijaitsi noin 6,4 kilometrin päässä rintamasta, ja siellä oli yleensä kaksi lääkäriä (mutta heitä lisättiin tarpeen mukaan). Siellä oli henkilökuntaa, joka pystyi hoitamaan noin 200 potilasta (henkilökuntaa lisättiin tarvittaessa). Jos sotilaalla oli vatsahaava tai muu vakava haava, hänet leikattiin täällä. Sen jälkeen, kun vakavimmat haavat oli hoidettu, hoidettiin kaikki vähemmän vakavat haavat, jotka tarvitsivat leikkausta. Ne, joilla oli vakavia luunmurtumia, aivovammoja tai rintahaavoja, lähetettiin sotilassairaalaan nimeltä kriegslazarett.

Risti, jota hospitaaliritarit käyttivät.


Ensimmäisen maailmansodan kenttäsairaala


8225. Liikkuva kirurginen sairaala, Korea 1951. Huomaa helikopteri, jota käytettiin haavoittuneiden kuljettamiseen.

Nykyaikaiset kenttäsairaalat

Yhdysvalloissa on yli 75 sotilassairaalaa ja 461 klinikkaa, joissa hoidetaan sekä sotilashenkilöstöä että heidän perheitään. Hätätapauksissa he ottavat vastaan siviilipotilaita. Toinen esimerkki on Israel. Israelin puolustusvoimat voi perustaa kenttäsairaalan 12 tunnin kuluessa saapumisestaan, kun paikalliset sairaalat ovat joko ylikuormitettuja tai eivät toimi. Nämä ovat kaksi esimerkkiä nykyaikaisista sotilaskenttäsairaaloista, joilla on kaksi tarkoitusta.

Luonnonkatastrofien koettelemissa maissa monilla (ainakin Amerikan mantereella) on suurin osa tarvittavista tarvikkeista jo maassa. Tämä on vastoin sitä, mitä uutismedia usein raportoi. Ironista kyllä, tämä saa monet hyvää tarkoittavat ihmiset lähettämään lahjoituksia paikkoihin, joissa niitä ei välttämättä tarvita kovinkaan paljon. Lisäksi kenttäsairaalat, jotka ovat jo maassa, voidaan yleensä perustaa paljon nopeammin kuin odottaa, että muut maat lähettävät kenttäsairaaloita. Niille maille, joilla ei ole näitä resursseja, kenttäsairaalat ovat yksi tärkeimmistä asioista, jotka niiden on saatava hätätilanteen varalle.

Nykyaikaiset kenttäsairaalat ovat muuttuneet kangasteltoista nykyaikaisiksi, hyvin varustetuiksi terveyskeskuksiksi. Vaikka monet niistä on edelleen tehty kankaasta, ne on suunniteltu erityisesti puhtaiksi, turvallisiksi ja mukaviksi suojiksi. Ne ovat erittäin liikkuvia, ja niitä voi löytää lähes kaikkialta maailmasta. Niiden koko vaihtelee pienistä yhden huoneen suojista täysin varustettuihin sairaaloihin, joissa on 200 tai enemmän vuodepaikkaa. Ne tarjoavat kaikenlaista tarvittavaa lääketieteellistä hoitoa. Nykyaikaisissa kenttäsairaaloissa voi olla ensiapupoliklinikoita, tehohoitoyksikkö ja poliklinikoita. Ne tarjoavat kaikkia tarvittavia terveydenhoitopalveluja ensiavusta psykologiseen hoitoon ja ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon.

Kansainvälistä katastrofivalmiutta rajoittaa usein muukin politiikka kuin kaluston ja henkilöstön saatavuus. Katastrofin kohteena oleva maa, kansainväliset avustusjärjestöt (esim. Yhdistyneet Kansakunnat), voittoa tavoittelemattomat järjestöt tai hätäapua antava maa aiheuttavat usein viivästyksiä tai rajoittavat muulla tavoin hätäapuvälineiden tarjoamista. Aivan liian usein kyseisen järjestön tai hallituksen tarpeet ovat etusijalla. Ihannetapauksessa tilanteet olisi arvioitava nopeasti sen määrittämiseksi, mitä apua siihen koulutetut henkilöt tarvitsevat. Sen jälkeen reagoinnin pitäisi perustua humanitaarisiin tarpeisiin eikä poliittisiin näkökohtiin.

Kenttäsairaalat ja laki

Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden mukaan kaikenlaisilla sairaaloilla on erityinen suojeluasema. Tahallinen hyökkäys sairaalaa tai lääkintäyksikköä vastaan katsotaan sotarikokseksi. On myös kiellettyä käyttää sairaalaa tai lääkintälaitosta osana sotatoimia. Esimerkiksi sairaalan käyttäminen linnoituksena. Kansainvälisen oikeuden vastaista on myös käyttää sairaalaa, ambulanssia tai mitä tahansa lääkintälaitosta naamiointitarkoituksessa sellaisten sotilaiden piilottamiseksi, jotka eivät ole haavoittuneita.

Kansainvälisen oikeuden lisäksi sairaaloita ja lääkintähenkilökuntaa suojelevat kaikkien kansakuntien lait ja sotilassäännöt. Tämä on ollut keskeinen osa kansainvälistä oikeutta siitä lähtien, kun se otettiin käyttöön vuonna 1864. Se on myös osa neljää vuonna 1949 tehtyä Geneven yleissopimusta, joihin se lisättiin vuonna 1977. Lääkäreillä, sairaanhoitajilla ja hoitohenkilökunnalla on velvollisuus hoitaa sairaita ja haavoittuneita sota-alueella. Hyökkäys heitä tai sairaaloita vastaan, joissa he työskentelevät, on rikos monella tasolla.

Kansainvälinen laki suojelee lääkintähenkilöstöä, jotta varmistetaan, että he eivät joudu sotilaallisen häirinnän kohteeksi. Heidän on hoidettava potilaita ainoastaan heidän lääketieteellisten tarpeidensa perusteella, eikä heitä saa pakottaa antamaan etusijaa jommankumman osapuolen hoidolle. Lääkintähenkilöstöä ei voida rangaista siitä, että he suorittavat hoitotehtäviään riippumatta siitä, kuka potilas on. He eivät saa rikkoa lääkärin ja potilaan välistä salassapitovelvollisuutta. Sairaalahenkilökunnan on aina pysyttävä puolueettomana ja eettisenä, eikä se saa asettua sodan tai kiistan puolelle. Lääkintähuoltoyksiköiden on kerättävä kaikki aseet laitoksen sisäänkäynnin yhteydessä ja säilytettävä ne, kunnes potilas vapautetaan.

Jos vihollissotilaat valtaavat alueen tai alueen, jossa on sairaaloita tai siirrettäviä lääkintätiloja, lääkintähenkilöstö ei ole suojassa takavarikolta. Sekä lääkintäryhmää että potilaita (kummaltakin puolelta) on kohdeltava kunnioittavasti. Heidän on annettava suorittaa normaalit tehtävänsä sairaiden ja haavoittuneiden hoidossa. Kansainvälisissä konflikteissa vakituinen lääkintähenkilöstö on palautettava kotimaahan lukuun ottamatta lyhyttä aikaa, jolloin heidän palveluksiaan tarvitaan potilaiden hoidossa. Pysyvää lääkintähenkilöstöä ovat ne, jotka on määrätty lääkintäoperaatioon koko konfliktin ajaksi. Tilapäinen henkilöstö voidaan ottaa vangiksi, ja heidän lääketieteellisiä taitojaan voidaan käyttää heidän vankeutensa aikana. Jos konflikti ei ole kansainvälinen, edellä mainittua erottelua pysyvän ja tilapäisen lääkintähenkilöstön välillä ei tehdä. Lääkintähenkilöstöä ei kuitenkaan missään tapauksessa saa rangaista sairaiden ja haavoittuneiden vihollissotilaiden hoitamisesta.

Punainen Risti ja Punainen Puolikuu ovat kaksi kansainvälistä tunnusta, joilla kenttäsairaala ja muut hoitolaitokset tunnistetaan.