AlegsaOnline.com

Yhdysvaltain perustuslain toinen lisäys (1791) — oikeus pitää ja kantaa aseita

Yhdysvaltain perustuslain toinen lisäys (1791): historia, merkitys ja kiistat siitä, miten kansalaisten oikeus pitää ja kantaa aseita tulkitaan nykypäivänä.

Tekijä: Leandro Alegsa

05-01-2026

Yhdysvaltojen perustuslain toinen lisäys, joka luotiin 15. joulukuuta 1791, on Yhdysvaltojen lakiehdotuksen osa, jossa vahvistetaan kansalaisten oikeus pitää hallussaan ampuma-aseita laillisiin tarkoituksiin. Siinä sanotaan: "Hyvin säännelty asevoima on välttämätön vapaan valtion turvallisuudelle, ja kansan oikeutta pitää ja kantaa aseita ei saa loukata."

Teksti ja historiallinen tausta

Toinen lisäys (Second Amendment) on osa Yhdysvaltojen perustuslain alkuperäistä lisäyssarjaa, Bill of Rightsia. Lisäyksen muotoilu peilaa 1700-luvun amerikkalaista poliittista ajattelua, jossa korostettiin paikallisten miliisien merkitystä ja yksilön oikeuksia vastapainona keskushallinnolle. Monille perustamisvaiheessa aseiden omistus liittyi paitsi itsesuojeluun myös yhteisön puolustukseen ja vallan rajoittamiseen.

Oikeudellinen tulkinta ja keskeiset oikeustapaukset

Toisen lisäyksen tulkinnasta on käyty pitkään kiivasta keskustelua. Keskeinen kiista on ollut, suojaako lisäys yksilön oikeutta omistaa ja kantaa aseita vai liittyykö se ainoastaan kolektiiviseen oikeuteen ylläpitää miliisejä.

Tärkeitä oikeustapauksia:

United States v. Miller (1939) – korkein oikeus päätyi silloin siihen, että lisäys ei suojaa aseita, joilla ei ole yhteyttä miliisiin (case liittyi erityisesti raskaisiin kivääreihin ja kantokelpoisuuteen).
District of Columbia v. Heller (2008) – korkein oikeus katsoi ensimmäistä kertaa selkeästi, että toinen lisäys suojaa yksilön oikeutta omistaa asetta kotinsa puolustukseen. Päätös koski liittovaltion pääkaupungin asekielloista.
McDonald v. City of Chicago (2010) – korkein oikeus katsoi, että toisen lisäyksen suoja yltää myös osavaltioiden ja paikallishallinnon tasolle perustuslain yhdenvertaisuustakeiden (Due Process Clause) kautta.

Rajoitukset ja nykyinen säätely

Vaikka korkein oikeus tunnusti yksilön oikeuden aseiden omistukseen, tämä oikeus ei ole ehdoton. Sekä liittovaltion että osavaltioiden tasolla on säädetty rajoituksia, jotka yleisesti hyväksytään perustuslain mukaisiksi. Tyypillisiä rajoituksia ovat:

Taustatarkastukset (esim. NICS-järjestelmä) aseiden kaupankäynnissä.
Rangaistuksiin tuomittujen rikollisten ja tiettyjen muiden henkilöryhmien (esim. vakavasti mielenterveysongelmaiset) aseiden hankinnan ja hallussapidon kiellot.
Kantamiseen liittyvät säännökset: avoin kantaminen (open carry) ja peitetty kantaminen (concealed carry) ovat eri osavaltioissa eri tavoin säädeltyjä.
Tietyt asetyypit ja lisälaitteet voivat olla rajoitettuja tai kiellettyjä tietyissä lainkäyttöalueissa (esim. automaattikiväärit, jotkin piiput tai lipaskoot), jos laki sallii tällaiset rajoitukset.
Paikallisten julkisten tilojen ja turvallisuuteen liittyvien kohteiden kuten koulujen, lentokenttien ja valtion rakennusten kieltämät tai rajoitetut aseiden tuontisäännöt.

Poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu

Toisen lisäyksen tulkinta on keskeinen osa Yhdysvaltain julkista keskustelua aseiden hallinnasta. Kannattajat korostavat yksilön oikeutta itsepuolustukseen ja lainsäädännöllistä oikeutta puolustaa vapauksia; vastustajat painottavat laajempaa yhteiskunnallista turvallisuutta ja tarvetta estää väkivaltaisia rikoksia ja ampumatapauksia. Keskusteluun kuuluu myös kysymyksiä, kuten miten tasapainottaa perusoikeus ja yhteinen turvallisuus, sekä millaiset kontrollit ovat tehokkaita ja perustuslainmukaisia.

Vaikutus käytäntöön

Toisen lisäyksen tulkinta vaikuttaa suoraan siihen, millaisia lakeja kongressi ja osavaltiot säätävät aseiden myyntiä, kantamista ja säilytystä koskien. Päätökset korkeimmassa oikeudessa asettavat raamit, joiden puitteissa lainsäätäjät ja tuomioistuimet voivat säädellä aseita ilman, että perusoikeutta kokonaan kumotaan. Käytännössä tämä tarkoittaa hyvin erilaista asepolitiikkaa eri osavaltioissa: joissakin osavaltioissa on hyvin tiukat rajoitukset, toisissa taas löyhemmät säännökset ja laajempi oikeus kantaa asetta julkisella paikalla.

Yhteenveto

Toinen lisäys on historiallisesti ja juridisesti merkittävä osa Yhdysvaltojen perustuslakia. Se turvaa osalle kansalaisista tärkeän oikeuden, mutta sen soveltaminen ja rajoittaminen ovat jatkuvan oikeudellisen ja poliittisen keskustelun kohteena. Keskeisiä kysymyksiä ovat, kuinka laaja yksilön oikeus on, miten se suhteutuu julkiseen turvallisuuteen ja millaisia rajoituksia perustuslaki sallii.

Tausta

Kun Euroopan maat siirtyivät Amerikkaan, tuliaseet olivat siirtolaisille hyvin tärkeitä. Kun eurooppalaiset tulivat Amerikkaan, he toivat mukanaan ajatuksen yksilön maanomistuksesta. He saivat tämän oikeuden kuninkaaltaan maa-avustusten kautta. Tämä oli täysin vierasta intiaaneille, jotka katsoivat tietyn alueen kuuluvan heimolleen. Siirtolaiset puolustivat vaatimuksiaan intiaaneja ja muita eurooppalaisia vastaan, joiden kuninkaat olivat mahdollisesti myöntäneet heille samoja maita. He tarvitsivat myös tuliaseita metsästykseen. Monissa kaupungeissa ja kylissä miehiltä vaadittiin tuliaseiden omistamista yhteisön puolustamiseksi. Useimmilla 1600-luvulla Amerikkaan saapuneilla siirtolaisilla ei ollut kokemusta sotilaista. Britit pitivät siirtokunnissa vain vähän sotilaita, ja siirtolaiset huomasivat pian, että heidän oli perustettava miliisejä.

Siirtokunnilla oli miliisilakeja, jotka edellyttivät, että jokaisen työkykyisen valkoisen miehen oli oltava käytettävissä miliisipalvelukseen ja hankittava omat aseensa. Vuosina 1774 ja 1775 Britannian hallitus, jolla oli nyt suurempi läsnäolo, yritti riisua amerikkalaiset siirtolaiset aseista. Tämä sai siirtolaiset perustamaan yksityisiä miliisejä, jotka olivat riippumattomia brittiläisen hallituksen nimittämien kuvernöörien valvonnasta. Minutemenit, jotka taistelivat brittiarmeijaa vastaan Lexingtonin ja Concordin taisteluissa, olivat riippumaton miliisi.

Yhdysvaltain vapaussodan jälkeen perustuslain laatijat, kuten useimmat amerikkalaiset tuolloin, suhtautuivat epäluuloisesti pysyviin (pysyviin) armeijoihin ja luottivat miliiseihin. Vallankumoussodan jälkeen amerikkalaiset luottivat osavaltioiden miliiseihin maan puolustamisessa. Uuden kansakunnan ensimmäisessä perustuslaissa (Articles of Confederation) kehotettiin jokaista osavaltiota ylläpitämään hyvin aseistettua miliisiä. Kongressi saattoi kutsua miliisit koolle puolustamaan maata mitä tahansa ulkomaista valtaa vastaan. Kongressi saattoi kuitenkin muodostaa pysyvän armeijan vain, jos yhdeksän kolmestatoista osavaltiosta hyväksyi sen. Tämä oli yksi niistä heikkouksista, jotka johtivat vuoden 1787 perustuslakikonventtiin ja uuteen perustuslakiin.

1700-luvulla sana "armeija" tarkoitti palkkasotilaita. Amerikkalaiset suhtautuivat epäluuloisesti pysyviin armeijoihin ja pelkäsivät, että niitä voitaisiin käyttää maan valtaamiseen. Ihmiset muistivat yhä Oliver Cromwellin ja hänen sotilasdiktatuurinsa Englannissa.

Valtion perustuslait

Virginia oli yksi ensimmäisistä siirtokunnista, jotka hyväksyivät osavaltion perustuslain. Siihen sisältyivät sanat: "Hyvin säännelty asevoima, joka koostuu aseisiin koulutetusta kansasta, on vapaan valtion asianmukainen, luonnollinen ja turvallinen puolustus." Muut osavaltiot seurasivat perässä ja sisällyttivät omiin perustuslakeihinsa samankaltaisia sanamuotoja. Pennsylvania julisti: "kansalla on oikeus kantaa aseita itsensä ja osavaltionsa puolustamiseksi; ja koska pysyvät armeijat rauhan aikana ovat vaarallisia vapaudelle, niitä ei pitäisi ylläpitää; ja että armeijan tulisi olla tiukasti siviilivallan alaisuudessa ja sen hallinnassa."

Vuonna 1781 Manner-Euroopan kongressi hyväksyi liittosopimuksen. Siinä tunnustettiin, että kolmellatoista alkuperäisellä osavaltiolla oli valta hallita itseään. Ne toimivat kollektiivisesti saadakseen kongressin, mutta eivät antaneet rahaa sen pyörittämiseen. Ei ollut presidenttiä eikä tuomioistuinjärjestelmää. Tämä osavaltioiden konfederaatio osoittautui erittäin huonoksi keskushallinnon muodoksi.

Philadelphian vuoden 1787 yleissopimus

Perustuslakikokous kokoontui Philadelphiassa, Pennsylvaniassa 25. toukokuuta - 17. syyskuuta 1787. Valmistelukunnan tarkoituksena oli tarkistaa liittovaltion perussääntöjä. Kävi kuitenkin selväksi, että monet sen jäsenistä, muun muassa James Madison ja Alexander Hamilton, halusivat pikemminkin luoda uuden hallituksen kuin korjata nykyisen. Valtuutetut valitsivat George Washingtonin toimimaan valmistelukunnan puheenjohtajana. He pääsivät lopulta yhteisymmärrykseen Madisonin Virginian suunnitelmasta ja alkoivat tehdä muutoksia. Tuloksena oli Yhdysvaltojen perustuslaki ja nykyinen hallitusmuoto.

Bill of Rights

Philadelphiassa käyty perustuslakikeskustelu aiheutti kahden ryhmän muodostumisen: federalistien ja anti-federalistien. Federalistit halusivat vahvan keskushallinnon. Anti-federalistit halusivat osavaltioiden hallituksille enemmän valtaa. Äänestys uudesta perustuslaista meni läpi federalistien lupauksella tukea perustuslakiin lisättävää Bill of Rightsia.

Alun perin kongressi ehdotti osavaltioille 12 tarkistusta. Osavaltiot ratifioivat kuitenkin vain kymmenen. Bill of Rights, kuten 10 ensimmäistä tarkistusta alettiin kutsua, koski alun perin pikemminkin kansallista hallitusta kuin osavaltioita. Monilla osavaltioilla oli jo omat Bill of Rights -oikeuskirjansa. Bill of Rights ratifioitiin ja tuli voimaan vuonna 1791.

Eri tulkinnat

Toinen lisäys oli tulosta useiden ehdotusten yhdistämisestä ja yksinkertaistamisesta vain 27 sanaan. Tämä yksinkertaistaminen on aiheuttanut monia keskusteluja aseiden omistuksesta ja yksilön oikeuksista. Historioitsijat, tuomarit ja muut ovat toistuvasti etsineet, mitä 1700-luvun kirjoittajat tarkoittivat tällä lisäyksellä. Toisen lisäyksen erilaiset tulkinnat aiheuttavat edelleen julkisia keskusteluja ampuma-aseita koskevista säännöksistä ja asevalvonnasta.

Isot alkukirjaimet ja välimerkit

Vuonna 2007 Yhdysvaltojen District of Columbia Circuitin vetoomustuomioistuin käsitteli tapausta Heller v. District of Columbia. Tuolloin tavallisilla amerikkalaisilla ei saanut olla asetta Washington D.C.:ssä. Päättääkseen, oliko tämä vastoin toista perustuslain lisäystä, tuomioistuin tarkasteli hyvin tarkasti lisäyksen isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä yrittäessään selvittää, mitä lainsäätäjät tarkalleen ottaen tarkoittivat.

Tuomari Laurence H. Silberman kirjoitti tuomioistuimen päätöksen. Se teki Columbian piirikunnan asekiellon pätemättömäksi. Päätös perustui toiseen pilkkuun (sanan "osavaltio" jälkeen) todisteena siitä, että toinen lisäys sallii yksilöille oikeuden kantaa asetta. Tämä täydentää osavaltioiden oikeutta ylläpitää miliisejä.

Osavaltioiden ratifioimassa ja ulkoministeri Thomas Jeffersonin hyväksymässä toisessa lisäyksessä sanottiin:

"Koska hyvin säännelty asevoima on välttämätön vapaan valtion turvallisuudelle, kansan oikeutta pitää ja kantaa aseita ei saa loukata".

Kongressin hyväksymässä ja presidentti George Washingtonin allekirjoittamassa versiossa (jota osavaltiot eivät koskaan ratifioineet) sanottiin:

"Hyvin säännelty asevoima on välttämätön vapaan valtion turvallisuudelle, ja kansan oikeutta pitää ja kantaa aseita ei saa loukata."

Korkein oikeus hyväksyi 25. kesäkuuta 2008 muutoksenhakutuomioistuimen päätöksen. (Korkeimmassa oikeudessa tapauksen nimi oli District of Columbia v. Heller).

Merkkipaaluina olevat päätökset

Vuonna 1939 Yhdysvaltain korkein oikeus teki käänteentekevän päätöksen asiassa Yhdysvallat vastaan Miller (307 U.S. 174 (1939)). Tuomioistuin päätti, että kongressi voi kieltää ihmisiltä tiettyjen aseiden (tässä tapauksessa sahatun haulikon) hallussapidon, koska haulikko ei auta ylläpitämään hyvin säänneltyä miliisiä. Tuomioistuin totesi, että toisen lisäyksen tarkoituksena oli varmistaa armeijan tehokkuus.
Asia District of Columbia v. Heller (554 U.S. 570 (2008)) oli toinen merkittävä tapaus. Se oli ensimmäinen kerta lähes 70 vuoteen, kun korkein oikeus sovelsi toista lisäystä asevalvontalakien tarkistamiseen. Yhdysvaltain korkein oikeus katsoi 5-4-päätöksessä, että Yhdysvaltain perustuslain toista lisäystä sovelletaan liittovaltion piirikuntaan ja että se suojaa yksilön oikeutta pitää hallussaan ampuma-asetta laillisiin tarkoituksiin. Tämä kumosi Washingtonin käsiasekiellon, koska se loukkasi kansalaisten toisen lisäyksen mukaisia oikeuksia. Päätöksessä kutsuttiin myös tapausta Yhdysvallat v. Miller poikkeukseksi yleissäännöstä, jonka mukaan amerikkalaiset saavat pitää hallussaan ampuma-aseita. Tuomioistuin totesi seuraavaa:

Lainkuuliaiset ihmiset eivät voi mitenkään käyttää sahattuja haulikoita mihinkään lailliseen tarkoitukseen.
Lait, jotka koskevat samanlaisia aseita, joita ei voi käyttää laillisiin tarkoituksiin, eivät rikkoisi toista lisäystä.
Lait, jotka estävät rikollisia ja mielisairaita hankkimasta aseita, eivät rikkoisi toista lisäystä.

Asiassa McDonald v. Chicago (561 U.S. 742 (2010)) korkein oikeus totesi 5-4-päätöksessä, että Chicagon kaupunki ei voi kieltää kansalaisilta käsiaseiden omistamista. Tuomioistuin katsoi, että toisen lisäyksen suojaama yksilön oikeus "pitää ja kantaa aseita" sisältyy neljänteentoista lisäyksen due process -lausekkeeseen. Tuomioistuin katsoi, että sitä sovelletaan osavaltioihin.