Serengeti

Serengetin kansallispuisto

Maantiede

Puiston pinta-ala on 14 763 km² (5 700 neliökilometriä) ruohotasankoja ja savannia sekä jokimetsää ja metsää. Puisto sijaitsee maan pohjoisosassa ja rajoittuu pohjoisessa Tansanian ja Kenian rajalle, jossa se on jatkuva Masai Maran kansallispuiston kanssa. Puiston kaakkoispuolella on Ngorongoron suojelualue, lounaispuolella Maswan riistansuojelualue ja länsirajoilla Ikorongon ja Grumetin riistansuojelualueet, koillispuolella Loliondon riistavalvonta-alue.

Vain harvat ihmiset saavat asua kansallispuistossa. Poikkeuksena puiston henkilökunta, Frankfurtin eläintieteellisen seuran tutkijat ja henkilökunta sekä eri majatalojen ja hotellien henkilökunta. Tärkein asutus on Seronerassa.

Puistossa on kolme aluetta:

• Serengetin tasangot: etelän loputon, lähes puuton ruohikkoalue. Täällä gnut lisääntyvät, sillä ne oleskelevat tasangoilla joulukuusta toukokuuhun. Myös muita sorkkaeläimiä - seepraa, gasellia, impalaa, hartebeestiä, toppia, puhvelia ja vesipukkeja - esiintyy valtavia määriä kosteana vuodenaikana. Kopjeet ovat alueella hyvin yleisiä graniittikumpuja, jotka ovat loistavia petojen tarkkailupaikkoja sekä hyraxien ja pytonien suojapaikkoja.
• Läntinen käytävä: "musta puuvilla" (itse asiassa musta savi) peittää tämän alueen soista savannia. Grumeti-joella asuu valtavia Niilinkrokotiileja, colobus-apinoita ja taistelukotkia. Vaellus kulkee läpi toukokuusta heinäkuuhun.
• Pohjois-Serengeti: maisemaa hallitsevat avoimet metsäalueet ja kukkulat etelässä sijaitsevasta Seronerasta Keniaan Mara-joen varrelle asti. Vaeltavien gnujen ja seeprojen lisäksi (jotka liikkuvat heinä-elokuussa ja marraskuussa) pusikkoinen savanni on paras paikka löytää norsuja, kirahveja ja dik-dikkejä.

Villieläimet

Sorkka- ja kavioeläinten vaelluksen lisäksi puistossa on myös runsaasti muuta villieläimistöä, erityisesti "Big Five" -eläimiä:

• Leijona: Serengetissä uskotaan olevan Afrikan suurin leijonakanta, mikä johtuu osittain saalislajien runsaudesta. Tällä hetkellä tässä ekosysteemissä elää yli 3000 leijonaa.
• Afrikkalainen leopardi: näitä eristäytyviä petoeläimiä nähdään yleisesti Seroneran alueella, mutta niitä esiintyy koko kansallispuistossa, ja niiden nykyinen kanta on noin 1000 yksilöä.
• Afrikannorsu: laumat ovat elpymässä 1980-luvun salametsästyksen aiheuttamasta populaation laskusta, ja ne elävät pääasiassa puiston pohjoisosissa.
• Musta sarvikuono: lähinnä puiston keskiosassa sijaitsevien kopjeiden ympärillä, hyvin vähän yksilöitä jäljellä rajun salametsästyksen vuoksi. Masai Maran suojelualueelta tulevat yksilöt ylittävät puiston rajan ja tulevat toisinaan Serengetin pohjoisosasta.
• Afrikkalaiset puhvelit: edelleen runsaslukuisia ja terveitä, mutta niiden määrä on jonkin verran vähentynyt tautien vuoksi.

Puistossa elää myös monia muita lajeja, kuten gepardi, Thomsonin ja Grantin gaselli, topi, eland, vesikauris, hyeena, paviaani, impala, afrikkalainen villikoira ja kirahvi. Puistossa on myös noin 500 lintulajia, muun muassa strutsi, sihteerilintu, koriräkätti, kruununhaikara, marabu-haikara, taistelukotka, lemmenlinnut ja monet korppikotkalajit.

Impala puistossa, maaliskuu 2011

Ngorongoron suojelualue

Ngorongoro on valtavan sammuneen tulivuoren kaldera, joka on osa Serengetin aluetta.

Ngorongoron suojelualue (NCA) on Unescon maailmanperintökohde 180 kilometriä Arushasta länteen Tansaniassa Kraatterin ylängöllä.

Ngorongoron kraatteri

NCA-alueen tärkein piirre on Ngorongoron kraatteri, joka on suuri tuliperäinen kaldera. Kraatteri, joka muodostui, kun jättiläistulivuori räjähti ja luhistui itsekseen noin 2-3 miljoonaa vuotta sitten, on 610 metriä syvä, ja sen pohja on 260 neliökilometrin laajuinen²

Arviot alkuperäisen tulivuoren korkeudesta vaihtelevat 4500-5800 metrin välillä.

Vaikka kraatteria pidetään "luonnollisena aitauksena", jossa elää hyvin monenlaisia eläimiä, jopa 20 prosenttia tai enemmän gnuista (Connochaetes taurinus) ja puolet seeproista (Equus burchelli) poistuu kraatterista märkänä vuodenaikana. Ngorongoron leijonat ovat huomattavan sisäsiittoisia, ja monet geneettiset ongelmat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Tämä johtuu siitä, että paikalliseen geenipooliin pääsee vain hyvin vähän uusia sukulinjoja, koska kraatteriin tulee vain vähän vaeltavia urosleijonia ulkopuolelta. Ne, jotka tulevat kraatteriin, eivät useinkaan pysty lisäämään geenipoolia. Kraatterin urosleijonat karkottavat suuren kokonsa vuoksi (joka johtuu runsaasta ravinnonlähteestä) helposti ulkopuoliset kilpailijat.

Kraatterin eläinpopulaatioihin kuuluu suurin osa Itä-Afrikan lajeista, mutta siellä ei ole impaloita (Aepyceros melampus), kirahveja (Giraffa camelopardalis) eikä krokotiileja (Crocodylus niloticus).

Kraatterin ylänkö, joka on itäisiin pasaatituuliin päin, saa 800-1200 mm sadetta vuodessa ja on suurelta osin vuoristometsän peitossa, kun taas vähemmän jyrkkä länsiseinä saa vain 400-600 mm sadetta; tämä puoli on ruohomaata ja pensaikkoa, jossa kasvaa Euphorbia bussei -puita. Kraatterin pohja on enimmäkseen avointa ruohomaata, ja siellä on kaksi pientä metsäaluetta, joita hallitsee Acacia xanthophloea.

Munge-puro laskee Olmoti-kraatterista pohjoiseen, ja se on tärkein vesilähde, joka valuu kraatterin keskellä sijaitsevaan kausittaiseen suolajärveen. Järvi tunnetaan kahdella nimellä: Makat, kuten maasait sitä kutsuivat, mikä tarkoittaa suolaa, ja Magadi. Lerai-puro valuttaa kraatterin eteläpuolella olevat kosteat metsät, ja se ruokkii kraatterin pohjalla olevaa Lerai-metsää - kun sataa tarpeeksi, Lerai valuu myös Magadi-järveen. Majatalojen ja NCA:n päämajan vedenotto vähentää Leraiin tulevan veden määrää noin 25 prosenttia.

Kraatterin toinen merkittävä vesilähde on Ngoitokitokin lähde lähellä kraatterin itäseinämää. Täällä on turisteille avoin piknikpaikka ja valtava suo, jota lähde ruokkii, ja alueella asuu virtahepoja, norsuja, leijonia ja monia muita. Kraatterin pohjan ympärillä on monia muita pieniä lähteitä, jotka ovat tärkeitä vedenlähteitä eläimille ja paikallisille masaille erityisesti kuivina aikoina.

Seepra-, gaselli- ja gnuu-laumojen lisäksi kraatterissa elää "Big Five Game" eli sarvikuono, leijona, leopardi, norsu ja puhveli. Kraatterissa elää lähes kaikki Itä-Afrikan villieläinlajit, ja sen alueella on arviolta 25 000 eläintä.

Vuoden 2000 kuivuuden jälkeen tutkijakomitean suositusten mukaisesti kraatterissa otettiin käyttöön ekologinen poltto-ohjelma, jossa vuosittain tai puolivuosittain poltetaan valvotusti enintään 20 prosenttia nurmialueista. Maasait saavat nyt laiduntaa karjaansa kraatterin alueella, mutta heidän on mentävä sinne ja poistuttava sieltä päivittäin.

Olduvain rotko

Suojelualue suojelee myös tasankoalueella sijaitsevaa Olduvain rotkoa. Sitä pidetään ihmiskunnan kotipaikkana sen jälkeen, kun sieltä löydettiin varhaisimmat tunnetut ihmissuvun Homo habilis -yksilöt sekä varhaiset ihmislajit, kuten Paranthropus boisei.

Olduvain rotko tai Oldupain rotko on jyrkkärinteinen rotko Itä-Afrikassa sijaitsevassa Great Rift Valleyssa. Olduvai sijaitsee itäisellä Serengetin tasangolla Tansanian pohjoisosassa, ja se on noin kolmekymmentä kilometriä pitkä. Se sijaitsee Ngorongoron ylängön sateen varjossa ja on alueen kuivin osa.

Se on yksi maailman tärkeimmistä esihistoriallisista kohteista. Siellä tehdyt tutkimukset ovat suuresti kehittäneet käsitystämme ihmisen varhaisesta evoluutiosta. Mary ja Louis Leakey aloittivat kaivaukset siellä 1950-luvulla. Heidän perheensä jatkaa sitä edelleen. Pleistoseenin aikana paikalla sijaitsi suuri järvi, jonka rannat peittyivät vuorotellen vulkaanisen tuhkan kerrostumilla. Noin 500 000 vuotta sitten seisminen toiminta ohjasi läheisen puron, joka alkoi leikata sedimenttejä ja paljasti rotkon seinämissä seitsemän pääkerrosta.

Olduvain rotko, helmikuu 2006