Orjuus Yhdysvalloissa | ihmisorjuuden oikeudellinen instituutio Yhdysvalloissa

Siirtomaa-Amerikka

Ensimmäiset afrikkalaiset saapuivat Uuteen maailmaan Kristoffer Kolumbuksen mukana vuonna 1492. Kolumbuksen aluksella oli afrikkalainen miehistön jäsen nimeltä Juan Las Canaries. Pian sen jälkeen tapahtui ensimmäinen orjuuttaminen alueella, josta myöhemmin tuli Yhdysvallat. Vuonna 1508 Ponce de Leon perusti ensimmäisen asutuksen nykyisen San Juanin lähelle. Hän alkoi orjuuttaa alkuperäisväestön tainoja. Vuonna 1513 Puerto Ricoon tuotiin ensimmäiset afrikkalaiset orjat vähentyvän tainosväestön täydentämiseksi.

Ensimmäiset afrikkalaiset orjat Manner-Yhdysvalloissa tulivat Santo Domingon kautta San Miguel de Gualdapen siirtokuntaan (todennäköisesti Winyah Bayn alueella nykyisessä Etelä-Carolinassa). Sen perusti espanjalainen tutkimusmatkailija Lucas Vázquez de Ayllón vuonna 1526.

Siirtokunta keskeytyi lähes välittömästi johtajuudesta käytyyn taisteluun. Taistelun aikana orjat kapinoivat, ja he pakenivat siirtokunnasta piiloon paikallisten intiaanien joukkoon. De Ayllón ja monet siirtolaisista kuolivat pian sen jälkeen sairauteen. Siirtokunta hylättiin. Ne uudisasukkaat ja orjat, jotka eivät paenneet, palasivat takaisin Haitiin, josta he olivat tulleet.

Elokuun 28. päivänä 1565 espanjalainen valloittaja Don Pedro Menendez de Aviles perusti Floridan St. Augustinen. Hän toi mukanaan kolme afrikkalaista orjaa. St. Augustinessa käytiin 1500- ja 1600-luvuilla paljon orjakauppaa Espanjan siirtomaa-Floridassa. Se oli ensimmäinen pysyvä asutus Yhdysvaltojen mantereella, jossa oli afrikkalaisia orjia.

60 vuotta myöhemmin, Chesapeake Bayn siirtokuntien alkuvuosina, siirtomaa-ajan virkamiesten oli vaikea saada ihmisiä tulemaan ja työskentelemään heille. Tämä johtui siitä, että siirtokuntien sää ja ympäristö olivat hyvin ankarat. Oli hyvin todennäköistä, että ihmiset kuolisivat. Useimmat ihmiset tulivat Isosta-Britanniasta vuokrattuina työläisinä. He allekirjoittivat sopimukset, joissa sanottiin, että he maksaisivat työllä kuljetuksestaan, ylläpidostaan ja koulutuksestaan, yleensä maatilalla. Siirtokunnilla oli maatalousvaltainen talous. Nämä ihmiset olivat usein nuoria, jotka halusivat tulla pysyviksi asukkaiksi. Joissakin tapauksissa tuomittuja rikollisia lähetettiin siirtokuntiin pakkotyöläisiksi sen sijaan, että heidät olisi lähetetty vankilaan. Nämä ihmiset eivät olleet orjia, mutta heidän oli työskenneltävä Virginiassa neljästä seitsemään vuotta, jotta heidän kuljetus- ja ylläpitokustannuksensa saatiin maksettua. Monet saksalaiset, skotlantilais-irlantilaiset ja irlantilaiset tulivat siirtokuntiin 1700-luvulla ja asettuivat asumaan Pennsylvanian takamaille ja etelämpään.

Ensimmäiset noin 19 afrikkalaista, jotka saapuivat englantilaisiin siirtokuntiin, saapuivat Virginian Jamestowniin vuonna 1619. Heidät toivat englantilaiset merirosvot, jotka olivat kaapanneet heidät portugalilaiselta orjalaivalta. Orjat kastettiin yleensä Afrikassa ennen lähettämistä. Koska englantilainen tapa katsoi tuolloin, että kastetut kristityt oli vapautettu orjuudesta, siirtolaiset kohtelivat näitä afrikkalaisia kuin palkattuja palvelijoita. Afrikkalaiset palvelijat liittyivät siirtokunnassa jo olleisiin noin 1 000 englantilaiseen palvelijaan. Afrikkalaiset vapautettiin jonkin ajan kuluttua. Entiset isäntänsä antoivat heille myös maata ja tarvikkeita käyttöönsä.

Orjat, jotka kuljetettiin niille alueille, jotka ovat osa nykyisiä Yhdysvaltoja.
Päivämäärä	Orjat
1620-1650	824
1651-1675	0
1676-1700	3,327
1701-1725	3,277
1726-1750	34,004
1751-1775	84,580
1776-1800	67,443
1801-1825	109,545
1826-1850	1,850
1851-1866	476
Yhteensä	305,326

Virginian varhaishistoriassa ei ollut orjuutta koskevia lakeja. Vuonna 1640 Virginian tuomioistuin kuitenkin tuomitsi afrikkalaisen John Punchin orjuuteen. Tämä johtui siitä, että hän yritti paeta palvelustaan. Hän karkasi kahden valkoisen kanssa. Nämä kaksi valkoista tuomittiin vain yhdeksi vuodeksi jatkamaan sitoumustaan ja kolmen vuoden palvelukseen siirtokunnassa. Tämä on ensimmäinen orjuuden laillinen hyväksyminen Englannin siirtokunnissa. Se oli yksi ensimmäisistä oikeudellisista eroista eurooppalaisten ja afrikkalaisten välillä.

Vuonna 1641 Massachusettsista tuli ensimmäinen siirtomaa, joka salli orjuuden lailla. Massachusettsissa hyväksyttiin Body of Liberties. Se kielsi orjuuden monissa tapauksissa, mutta salli orjien pitämisen, jos he olivat sotavankeja, jos he myivät itsensä orjiksi tai heidät ostettiin jostain muualta tai jos hallitus tuomitsi heidät rangaistukseksi orjuuteen. Vapauksien rungossa käytettiin sanaa "muukalaiset", jolla viitattiin orjiksi ostettuihin ja myytyihin ihmisiin; he eivät yleensä olleet englantilaisia alamaisia. Siirtolaiset uskoivat, että termi viittasi intiaaneihin ja afrikkalaisiin.

Suurimman osan brittiläisen siirtomaa-ajanjaksosta orjuus oli käytössä kaikissa siirtokunnissa. Pohjoisessa orjat työskentelivät yleensä kotipalvelijoina, käsityöläisinä, työläisinä ja käsityöläisinä. Useimmat heistä asuivat kaupungeissa. Monet miehet työskentelivät satamissa ja merenkulussa. Vuonna 1703 yli 42 prosentilla New Yorkin kotitalouksista oli orjia. New Yorkissa oli orjia toiseksi eniten kaikista siirtomaakaupungeista Etelä-Carolinan Charlestonin jälkeen. Orjia käytettiin myös maataloustyöntekijöinä maatalousyhteisöissä. Tällaisia alueita olivat muun muassa New Yorkin osavaltion pohjoisosassa ja Long Islandilla, Connecticutissa ja New Jerseyssä. Vuoteen 1770 mennessä mustia oli 397 924 2,170 miljoonan asukkaan väestössä. He eivät olleet jakautuneet tasaisesti. Uudessa Englannissa oli 14 867 mustaa, joiden osuus väestöstä oli 2,7 prosenttia; 34 679 keski-atlanttisissa siirtokunnissa, joissa heidän osuutensa väestöstä oli 6 prosenttia (19 000 New Yorkissa eli 11 prosenttia); ja 347 378 378 viidessä eteläisessä siirtokunnassa, joissa heidän osuutensa väestöstä oli 31 prosenttia.

Etelässä kehittyi maataloustalous. Se tukeutui perushyödykekasveihin. Sen viljelijät hankkivat nopeasti lisää orjia. Tämä johtui siitä, että sen perushyödykekasvit olivat työvoimavaltaisia.

 
Julkisessa huutokaupassa myyty orja  


Orjien huutokauppalohko, Green Hillin plantaasi, Campbellin piirikunta, Virginia  

Vallankumouskausi

Brittiläiseen Pohjois-Amerikkaan ja Louisianaan tuotujen afrikkalaisten alkuperä ja prosenttiosuudet (1700-1820)	Määrä % ( ylittää 100 %)
Länsi- ja Keski-Afrikka (Kongo, N. Mbundu, S. Mbundu).	26.1
Biafran lahti (Igbo, Tikar, Ibibio, Bamileke, Bubi).	24.4
Sierra Leone (Mende, Temne)	15.8
Senegambia (Mandinka, Fula, Wolof)	14.5
Kultarannikko (Akan, Fon)	13.1
Windward Coast (Mandé, Kru)	5.2
Beninin lahti (joruba, ewe, fon, allada ja mahi).	4.3
Kaakkois-Afrikka (Macua, Madagaskar)	1.8

Vaikka Englannissa pidettiin ja myytiin afrikkalaisia orjia, orjuutta ei ollut sallittu Isossa-Britanniassa. Vuonna 1772 se tehtiin Englannissa ja Walesissa voimaansaattamiskelvottomaksi common law -oikeudellisella päätöksellä. Ison-Britannian suuri rooli kansainvälisessä orjakaupassa jatkui vuoteen 1807 asti. Orjuus jatkui useimmissa Britannian siirtomaissa. Monet rikkaat orjanomistajat asuivat Englannissa, ja heillä oli paljon valtaa.

Vuoden 1775 alussa Virginian kuninkaallinen kuvernööri lordi Dunmore kirjoitti lordi Dartmouthille. Hän kirjoitti aikovansa vapauttaa patrioottien omistamat orjat siltä varalta, että nämä kapinoisivat. Marraskuun 7. päivänä 1775 lordi Dunmore antoi lordi Dunmoren julistuksen, jossa julistettiin sotatila. Hän lupasi vapauden kaikille amerikkalaisten patrioottien orjille, jotka jättäisivät isäntänsä ja liittyisivät kuninkaallisiin joukkoihin. Lojalististen isäntien omistamat orjat eivät kuitenkaan aikoneet vapautua Dunmoren julistuksen nojalla. Noin 1500 patrioottien omistamaa orjaa karkasi ja liittyi Dunmoren joukkoihin. Useimmat kuolivat tauteihin ennen kuin he ehtivät taistella. Kolmesataa näistä vapautetuista orjista pääsi vapaaksi Britanniaan.

Monet orjat käyttivät sotaa hyväkseen paetakseen plantaaseiltaan. He pakenivat kaupunkeihin tai metsiin. Etelä-Carolinassa lähes 25 000 orjaa (30 prosenttia orjuutetun väestön kokonaismäärästä) karkasi, muutti tai kuoli sodan aikana.^{[ lisäselvityksiä tarvitaan]} Etelässä monet orjat kuolivat, ja monet heistä pakenivat. Orjia karkasi myös koko Uudesta Englannista ja Keski-Atlantilta, ja he liittyivät New Yorkin miehittäneiden brittien seuraan.

Myös orjat ja vapaat mustat taistelivat kapinallisten mukana vapaussodan aikana. Washington antoi luvan vapauttaa orjia, jotka taistelivat Yhdysvaltain manneralaisarmeijassa. Rhode Island aloitti orjien värväämisen vuonna 1778. Rhode Island lupasi rahaa omistajille, joiden orjat värväytyivät ja jäivät eloon saadakseen vapauden. Sodan aikana noin viidennes pohjoisen armeijasta oli mustia. Vuonna 1781 Yorktownin taistelussa ranskalaisessa Royal Deux-Ponts -rykmentissä ollut saksalainen upseeri, paroni Closen, arvioi Yhdysvaltain armeijan mustien osuudeksi noin neljänneksen. Näihin miehiin kuului sekä entisiä orjia että vapaita mustia.

1700-luvulla Britanniasta tuli maailman suurin orjakauppias. Vuodesta 1777 alkaen patriootit tekivät orjien maahantuonnin laittomaksi osavaltioittain. He kaikki pyrkivät lopettamaan kansainvälisen kaupan. Myöhemmin se kuitenkin avattiin uudelleen Etelä-Carolinassa ja Georgiassa. Vuonna 1807 kongressi toimi presidentti Jeffersonin neuvojen mukaisesti ja teki orjien tuonnista muista maista liittovaltion rikoksen perustuslain sallimalla tavalla 1. tammikuuta 1808 alkaen.

 
Animaatio siitä, milloin Yhdysvaltojen alueet ja osavaltiot kielsivät tai sallivat orjuuden, 1789-1861.  


Tämän Eastman Johnsonin maalauksen nimi on "A Ride for Liberty". Se kuvaa orjaperhettä, joka ratsastaa kohti vapauttaan.  

1790-1860

"Fancy ladies"

Yhdysvalloissa 1800-luvun alussa naisorjien omistajat saattoivat vapaasti ja laillisesti käyttää orjia seksiobjekteina. Tämä on samankaltaista kuin naisorjien vapaa käyttö orjalaivoilla miehistöjen toimesta.

"Fancy" oli koodisana, joka tarkoitti, että tyttöä tai nuorta naista voitiin käyttää tai kouluttaa seksuaaliseen käyttöön. Joskus myös lapsia käytettiin hyväksi tällä tavoin. On dokumentoitu 13-vuotiaan "melkein fancyn" myynti.

Lisäksi raskaaksi tulleet naaraat oli tarkoitus pitää raskaana, jotta he saisivat lisää myytäviä orjia. Yhdysvalloissa havaitut ihonvärien erot tekevät selväksi, kuinka usein valkoiset saattoivat raskaaksi mustia naisia. Esimerkiksi vuoden 1850 väestönlaskennassa 75,4 prosenttia Floridan "vapaista neekereistä" kuvattiin mulatteiksi eli sekarotuisiksi. Kuitenkin vasta aivan viime aikoina DNA-tutkimusten avulla on voitu esittää minkäänlaisia luotettavia lukuja, ja tutkimus on vasta alkanut. Vaaleaihoisia tyttöjä, jotka poikkesivat tummista kenttätyöntekijöistä, pidettiin parempina.

 

Mustat, jotka omistivat orjia

Jotkut orjanomistajat olivat mustia. Virginiassa vuonna 1621 asuneesta afrikkalaisesta entisestä palvelijasta, Anthony Johnsonista, tuli yksi varhaisimmista dokumentoiduista orjanomistajista Amerikan siirtokunnissa. Tämä dokumentoitiin, kun hän voitti siviilioikeudenkäynnin John Casor -nimisen miehen omistamisesta. Vuonna 1830 etelässä oli 3 775 mustaa orjanomistajaa. He omistivat yhteensä 12 760 orjaa. Mustista orjanomistajista 80 prosenttia asui Louisianassa, Etelä-Carolinassa, Virginiassa ja Marylandissa.

 

Lisää lukemista

Tieteelliset kirjat

• Baptist, Edward E. (2014). The Half Has Never Been Told: Slavery and the Making of American Capitalism. Basic Books. ISBN 978-0-465-00296-2.
• Beckert, Sven (2014). Puuvillan valtakunta: A Global History. Knopf Doubleday. ISBN 978-0-385-35325-0.
• Beckert, Sven; Rockman, Seth, toim. (2016). Orjuuden kapitalismi : uusi historia Amerikan talouskehityksestä. University of Pennsylvania Press. ISBN 9780812248418.
• Forret, Jeff (2015). Uudet suunnat orjuuden tutkimuksessa : hyödykkeistäminen, yhteisöllisyys ja vertailu. Louisiana State University Press. ISBN 9780807161159.
• Johnson, Walter (2013). Pimeiden unelmien joki: Slavery and Empire in the Cotton Kingdom. Harvard University Press. ISBN 9780674045552.
• Schermerhorn, Calvin (2015). Orjuuden liiketoiminta ja amerikkalaisen kapitalismin nousu 1815-1860. Yale University Press. ISBN 9780300192001.

Tieteelliset sivut

• Turner, Edward Raymond (1912). "The First Abolition Society in the United States". Pennsylvania Magazine of History and Biography. 36: 92-109.
• Singleton, Theresa A. (1995). "The Archaeology of Slavery in North America". Annual Review of Anthropology. 24: 119-140. doi:10.1146/annurev.an.24.100195.001003.
• McCarthy, Thomas (joulukuu 2004). "Coming to Terms with Our Past, Part II: On the Morality and Politics of Reparations for Slavery". Political Theory. 32 (6): 750–772. doi:10.1177/0090591704268924. S2CID 32786606.
• Lindsey, Treva B.; Johnson, Jessica Marie (syksy 2014). "Searching for Climax: Black Erotic Lives in Slavery and Freedom". Meridiaanit: Feminism, Race, Transnationalism. 12 (2): 169+. Haettu 25. maaliskuuta 2018.^{[ permanent dead link]}

Entisten orjien suulliset kertomukset ja omaelämäkerrat

• Goings, Henry (2012). Schermerhorn, Calvin; Plunkett, Michael; Gaynor, Edward (toim.). Rambles of a Runaway from Southern Slavery. University of Virginia Press. ISBN 978-0813932408.
• Hurmence, Belinda, toim. (1989). Ennen vapautta kun vain muistan: Twenty-seven Oral Histories of Former South Carolina Slaves. Blair. ISBN 978-0-89587-069-8.

• Hurmence, Belinda, toim. (1990). Ennen vapautta: Forty-Eight Oral Histories of Former North & South Carolina Slaves. Mentor Books. ISBN 978-0-451-62781-0.
• Hurmence, Belinda, toim. (1990). My Folks Don't Want Me to Talk about Slavery: Twenty-One Oral Histories of Former North Carolina Slaves.
• Hurmence, Belinda, toim. (1997). Orjuuden aika, kun olin Chillun. G. P. Putnam's Sons. ISBN 978-0399231940.
• Hurmence, Belinda, toim. (1994). Asuimme pienessä mökissä pihalla: Henkilökohtaisia kertomuksia orjuudesta Virginiassa. Blair. ISBN 978-0895871183.
• Jacobs, Harriet Ann (1861). Child, L. Maria (toim.). Tapahtumia orjatytön elämästä, kirjoittanut hän itse (PDF). Thayer & Eldridge.^{[ permanent dead link.]}
• Johnson, Clifton H. (1993). God Struck Me Dead, Entisten orjien ääniä. Pilgrim Press. ISBN 978-0-8298-0945-9.

Kirjallisuus- ja kulttuurikritiikki

• Ryan, Tim A. Puhelut ja vastaukset: The American Novel of Slavery since Gone with the Wind. Baton Rouge: Louisiana State University Press, 2008.
• Van Deburg, William. Slavery and Race in American Popular Culture. Madison: Wisconsinin yliopisto, 1984.

Dokumenttielokuvat

• Kovgan, A. Ray, J. Browne, K. (johtaja). (2008). Traces of the Trade [Videotiedosto]. California Newsreel.