Seepiat – pääjalkaiset nilviäiset: anatomia, elintavat ja lisääntyminen

Seepiat: tutustu niiden ainutlaatuiseen anatomiaan, saalistus- ja elintapoihin sekä lisääntymiseen — faktat, kuvat ja uusin tutkimustieto.

Seepiat ovat meressä eläviä pääjalkaisia nilviäisiä. Ne kuuluvat samaan luokkaan kuin kalmarit, mustekalat ja nautilus.

Seepialla on sisäinen kuori (jota kutsutaan seepiansuomuksi), suuret silmät, kahdeksan kättä ja kaksi lonkeroa, joissa on hienohampaiset imukärjet, joilla ne tarttuvat saaliiseensa.

Seepiat syövät pieniä nilviäisiä, rapuja, katkarapuja, kaloja ja muita seepioita. Erilaiset hait ja kalat saalistavat niitä. Ne elävät noin 1-2 vuotta.

Anatomia ja sopeutumat

Seepian tunnusomainen piirre on sisäinen kuori, eli seepiansuomu, joka on ontto ja monikerroksinen. Se toimii tukirankana ja auttaa säätämään kelluvuutta muuttamalla kaasun ja nesteen määrää suomun sisäisissä lokeroissa. Suuret silmät antavat hyvän näkökyvyn ja syvyyden havainnoinnin hämärissä oloissa.

Seepian iho on erittäin kehittynyt. Sen pigmenttisoluilla (kromatoforit), heijastavilla kerroksilla (iridoforit) ja valkoisilla soluilla (leukoforit) sekä lihasrakenteella ne voivat muuttaa väriä, kuvioita ja ihon rakennetta sekunneissa. Tämä toimii sekä saalistuksessa, pakotilanteissa että parittelukäytöksessä.

Elintavat ja ravinto

Seepiat ovat pääosin pohjaeläjiä: ne liikkuvat merenpohjalla hiekalla, mudassa tai merilevän joukossa, mutta myös uivat aktiivisesti käyttäen evää ja purkautumalla keuhkomaisella vesipurskeella. Ne metsästävät aktiivisesti ja hyödyntävät hyväkseen nopeita lonkeroitaan ja tarkkaa näköään.

• Saaliina: pieniä nilviäisiä, rapuja, katkarapuja, kaloja sekä pienempiä seepioita.
• Saalistajia: erilaiset hait, suuret kalat ja merinisäkkäät.

Lisääntyminen ja elinkaari

Seepiat lisääntyvät yleensä hitaassa ajassa (elinkaari yleensä 1–2 vuotta). Lisääntyminen tapahtuu usein rannikkoalueilla tai matalissa vesissä. Naaras munii munat suojattuihin paikkoihin, kuten merikasvien tai kivien alle, ja usein kietoo ne ruskeaan tai tummanväriseen mönjään, joka kovettuu suojaksi.

Mies siirtää spermatoforit (siittiöpaketteja) naaraan läheisyyteen käyttämällä erikoistunutta kättä (vastaava toiminto tunnetaan laajemmin pääjalkaisilla termein kuten hectocotylus). Jotkin lajit asettavat spermatoforit naaraan poveen, toiset sen kuolalaukkuun tai sen ulkopuolelle. Naaras voi kantaa spermaa ja hedelmöittää munat juuri ennen niiden asettamista.

Munien kehitys kestää lajeittain ja lämpötilasta riippuen viikoista kuukausiin. Poikaset kuoriutuvat pieninä kopioina aikuisista (suoraa kehitystä), eivätkä käy läpi toukka- tai planktonisen vaellusvaiheen kuten jotkut muut eläinryhmät.

Värinmuutos ja viestintä

Seepian kyky muuttaa väriä on yksi sen merkittävimmistä sopeutumisista. Väri- ja kuviojärjestelmää käytetään:

• käytännölliseen kamppailuun ja piiloutumiseen saalistajia vastaan,
• saalistukseen, jolloin ne voivat häikäistä tai hämärryttää saalista,
• parittelukäyttäytymiseen ja lajikumppaneiden väliseen viestintään (esim. uros osoittaa värikkäitä kuvioita kilpaillessaan naarasta vastaan).

Älykkyys ja käyttäytyminen

Seepiat ovat suhteellisen älykkäitä nilviäisiä: ne oppivat nopeasti, muistavat reittejä, ratkaisevat ongelmia ja käyttävät erilaisia saalistustekniikoita. Tutkimuksissa niiden on havaittu osaavan erottaa olioita, muistaa oppimansa tehtäviä ja sopeutua muutoksiin ympäristössään.

Ihmisen kanssa ja suojelu

Seepioita pyydetään sekä kaupallisesti että paikallisesti; ne ovat ravintoa monissa maissa ja niiden seepiansuomu on käytössä esimerkiksi lintujen hoidon ja käsityön materiaalina. Samalla kalastus, elinympäristöjen tuhoutuminen, veden lämpeneminen ja saastuminen vaikuttavat paikallisiin kannoihin. Joillakin alueilla kannat vaihtelevat voimakkaasti vuosittain.

Suojelutoimet perustuvat yleensä kestävään kalastukseen, elinympäristöjen suojeluun ja saastumisen vähentämiseen. Koska monet lajit elävät lyhyen elinkaaren ja reagoivat nopeasti ympäristön muutoksiin, ne voivat toimia myös indikaattoreina meren ekosysteemien tilasta.

Yhteenveto

Seepiat ovat monipuolisesti sopeutuneita pääjalkaisia nilviäisiä: niiden sisäinen kuori, kehittynyt näkö, värinvaihtomekanismit ja älykkyys tekevät niistä tehokkaita saalistajia ja kiinnostavia tutkimuskohteita. Samalla niiden elintavat ja lyhyt elinkaari tekevät niistä herkästi ympäristömuutosten vaikutuksille alttiita.

Anatomia

Cuttlebone

Seepian sisäinen kalsiumkarbonaatista valmistettu luusto on kalsiumkarbonaattia. Se on huokoinen, täynnä pieniä reikiä, ja sen kelluvuus voi muuttua, jolloin seepia voi nousta alemmas tai ylemmäs muuttamalla kaasun ja nesteen määrää kammioissaan. Jokaisen lajin kuoliluulla on erilainen muoto, koko ja harjanteiden tai tekstuurin kuvio. Jalokivien ja hopeaseppien käyttämiä simpukanluita käytetään muotteina pienten esineiden valamiseen. Nykyään ne tunnetaan luultavasti paremmin materiaalina, jota annetaan lemmikkilinnuille kalsiumin lähteenä. Seepianluita esiintyy vain seepioilla, ja ne ovat yksi niistä ominaisuuksista, jotka erottavat ne kalmarista ja muista nilviäisistä.

Muuttuva väri

Sepeleitä kutsutaan joskus merten kameleontiksi, koska ne pystyvät muuttamaan nahkansa väriä. Niiden iho voi välkkyä värikkäillä kuvioilla kommunikoidakseen toisten seepioiden kanssa ja naamioidakseen ne saalistajilta. Värinmuutos tapahtuu punaisia, keltaisia, ruskeita ja mustia pigmenttejä sisältävien kromatofoorien avulla, jotka ovat heijastavien iridofoorien ja leukofoorien kerroksen yläpuolella. Nämä kaikki ovat seepian ihossa, ja ne muuttavat yhdessä sen väriä. Näitä erityisiä pigmenttisoluja on jopa 200 kappaletta neliömillimetriä kohti.

Pigmentoituneissa kromatofooreissa on pigmenttipussi ja suuri kalvo, joka taittuu sisään vedettynä. Sivuilla on 6-20 pientä lihassolua, jotka voivat supistua ja puristaa elastisen pussin levyksi ihoa vasten.

Iridofoorit ovat kitiinistä tai proteiinista koostuvia levyjä, jotka voivat heijastaa valoa. Niiden ansiosta mustekalan metallinhohtoiset siniset, vihreät, kultaiset ja hopeanväriset värit näkyvät usein seepioissa. Kaikkia näitä soluja voidaan käyttää yhdistelminä. Sen lisäksi, että seepiat pystyvät vaikuttamaan ihostaan heijastuvan valon väriin, ne pystyvät myös vaikuttamaan valon polarisaatioon, jota voidaan käyttää signaalina muille polarisaatiota aistiville eläimille.

Silmät

Seepian silmät ovat eläinkunnan kehittyneimpiä. Pääjalkaisten silmien kehitystapa eroaa olennaisesti ihmisen kaltaisten selkärankaisten silmien kehityksestä, mutta niiden toimintatapa on melko samanlainen. Pääjalkaisten ja selkärankaisten silmien samankaltaisuus on esimerkki konvergentista evoluutiosta. Vaikka ne eivät näe värejä, ne pystyvät havaitsemaan valon polarisaation, mikä parantaa niiden kykyä nähdä kontrastia. Niiden verkkokalvolla on kaksi keskittyneiden sensorisolujen pistettä (ns. fovea), joista toinen katsoo enemmän eteenpäin ja toinen enemmän taaksepäin. Sen sijaan, että linssejä muokattaisiin uudelleen, kuten ihmisillä, niitä vedetään sen sijaan koko silmää muokkaamalla, jotta tarkennus muuttuisi.

Veri

Sepian veri on epätavallisen vihreänsinistä, koska se käyttää kuparia sisältävää proteiinia hemosyaniinia hapen kuljettamiseen selkärankaisissa esiintyvän punaisen rautaa sisältävän proteiinin hemoglobiinin sijasta. Tämä muistuttaa niveljalkaisten verta. Hemosyaniini ei pysty kuljettamaan happea yhtä hyvin kuin hemoglobiini. Verta pumppaa kolme erillistä "sydäntä". Kahta niistä käytetään veren pumppaamiseen mustekalan kiduksiin (yksi sydän kutakin kidusta kohti) ja kolmas pumppaa verta ympäri muuta kehoa.

Pfeffer's Flamboyant Cuttlefish, Sipadanista, Malesiasta.

Kysymyksiä ja vastauksia

Q: Mitä seepiat ovat?

K: Mitä seepiat syövät?

K: Mikä syö seepiaa?

K: Kuinka kauan seepiat elävät?

K: Mikä on kampasimpukka?

K: Kuinka monta kättä ja lonkeroa seepialla on?

K: Mitä muita eläimiä kuuluu samaan luokkaan kuin seepia?

Hae kirjaimella