Valkoiset emigrantit

Jakelu

Suurin osa siirtolaisista lähti Etelä-Venäjältä ja Ukrainasta Turkkiin. Sen jälkeen he muuttivat Itä-Euroopan slaavimaihin, esimerkiksi Jugoslavian kuningaskuntaan, Bulgariaan, Tšekkoslovakiaan ja Puolaan. Suuri osa lähti myös Viroon, Latviaan, Liettuaan, Suomeen, Saksaan ja Ranskaan. Berliinissä ja Pariisissa oli suuria siirtolaisyhteisöjä.

Monet Siperiassa ja Kaukoidässä asuneet siviilit ja upseerit muuttivat Shanghaihin ja muille Kiinan, Keski-Aasian ja Itä-Turkestanin lähialueille. Jotkut muuttivat Japaniin.

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen monet venäläiset siirtolaiset muuttivat Yhdistyneeseen kuningaskuntaan, Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Peruun, Brasiliaan, Argentiinaan ja Australiaan.

Mitä ihmiset uskoivat

Valkoiset emigrantit eivät useinkaan pitäneet kommunismista. Heidän mielestään Neuvostoliitto ei ollut oikein venäläinen. He uskoivat, että ajanjakso vuodesta 1917 vuoteen 1991 oli internationalistisen ja kristinuskon vastaisen neuvostohallituksen miehityksen aikaa.

Monet valkoiset emigrantit uskoivat, että Venäjää tulisi hallita monarkki. Toiset taas olivat sitä mieltä, että hallitus olisi valittava kansanäänestyksellä.

Monet valkoiset siirtolaiset uskoivat, että heidän tehtävänsä oli säilyttää vallankumousta edeltävän ajan kulttuuri ja elämäntapa asuessaan muissa maissa. He uskoivat, että näin he voisivat palauttaa Venäjälle tämän kulttuurin, kun Neuvostoliitto ei enää hallitsisi maata.

Uskonnollinen lähetys ulkomaailmaan oli toinen siirtolaisten käyttämä ajatus. Shanghain ja San Franciscon piispa Johannes (joka on kanonisoitu Venäjän ortodoksisen kirkon pyhimykseksi ulkomailla) sanoi vuoden 1938 koko diasporan neuvostossa:

"Ulkomailla oleville venäläisille on suotu loistaa koko maailmassa ortodoksisuuden valolla, jotta muut kansat, nähdessään heidän hyvät tekonsa, kirkastaisivat Isäämme, joka on taivaassa, ja saisivat näin pelastuksen itselleen."

(yksinkertaistettuna) "Muissa maissa asuville venäläisille, levittäkää ortodoksisuutta koko maailmaan". Näyttäkää muiden maiden ihmisille hyviä tekoja tekemällä, että Jumala on hyvä ja tuo heille pelastuksen."

Monet valkoiset emigrantit uskoivat myös, että heidän pitäisi edelleen taistella Neuvostoliiton diktatuuria vastaan. He toivoivat, että tämä auttaisi vapauttamaan Venäjän. Tämä ajatus oli pitkälti kenraali Pjotr Wrangelin innoittama. Kun valkoisten armeija oli lyöty, hän sanoi: "Taistelu Venäjän puolesta ei ole loppunut, se on vain saanut uusia muotoja". ("Emme ole lopettaneet Venäjän vapauttamista. Meidän on vain käytettävä eri tapoja tehdä se.").

Valkoisen armeijan veteraani kapteeni Vasili Orekhov, "Sentry"-lehden julkaisija, kirjoitti tästä vastuun ajatuksesta seuraavin sanoin:

"Tulee hetki - uskokaa pois - tulee hetki, jolloin vapautettu Venäjä kysyy meiltä jokaiselta: "Mitä olette tehneet nopeuttaaksenne uudelleensyntymääni?"." Ansaitkaamme oikeus olla punastumatta, vaan olla ylpeitä olemassaolostamme ulkomailla. Isänmaastamme tilapäisesti riistettyinä säästäkäämme riveissämme paitsi uskoa häneen, myös taipumatonta halua kohti urotekoja, uhrautumista ja yhtenäisen ystävällismielisen perheen perustamista niistä, jotka eivät laskeneet kättään taistelussa hänen vapauttamisensa puolesta."^[]

(yksinkertaistettuna) "Tulevaisuudessa, kun Venäjä on vapaa, meiltä jokaiselta kysytään: "Mitä sinä teit auttaaksesi vapauttamaan Venäjän?"." Voimme olla ylpeitä siitä, mitä teimme Venäjän vapauttamiseksi asuessamme muissa maissa. Sinä aikana, kun emme voi asua Venäjällä, meidän on uskottava Venäjään ja liityttävä yhteen niiden ihmisten kanssa, jotka aina taistelevat Venäjän vapauden puolesta."

Järjestöt ja toiminta

Emigrantit muodostivat erilaisia järjestöjä, joiden tarkoituksena oli taistella neuvostohallintoa vastaan. Esimerkkejä tällaisista järjestöistä ovat Venäjän yleissotilaallinen liitto, Venäjän totuuden veljeskunta ja NTS. Tämä teki valkoisista emigranteista Neuvostoliiton salaisen poliisin soluttautumisen kohteen (esim. operaatio TREST ja sisäinen linja). Seitsemänkymmentäviisi valkoisen armeijan veteraania palveli vapaaehtoisina Francisco Francon tukena Espanjan sisällissodan aikana.

Jotkut valkoiset emigrantit omaksuivat neuvostomyönteisiä asenteita, minkä vuoksi heidät leimattiin "neuvostopatriooteiksi". Nämä ihmiset muodostivat järjestöjä, kuten Mladorossi, Evraziitsi ja Smenovekhovtsi.

Toisen maailmansodan aikana monet valkoiset siirtolaiset osallistuivat Venäjän vapautusliikkeeseen. Toisaalta huomattava määrä osallistui natsien vastaisiin liikkeisiin, kuten Ranskan vastarintaliikkeeseen. Sodan aikana valkoiset siirtolaiset joutuivat tekemisiin Saksan miehittämien alueiden entisten neuvostokansalaisten kanssa, jotka käyttivät Saksan vetäytymistä tilaisuutena paeta Neuvostoliitosta tai jotka olivat Saksassa ja Itävallassa sotavangeina ja pakkotyöläisinä ja halusivat mieluummin jäädä länsimaihin, joita kutsutaan usein siirtolaisten toiseksi aalloksi (usein myös DP:ksi - displaced persons, ks. displaced persons camp). Tämä pienempi toinen aalto alkoi melko nopeasti sulautua valkoisten siirtolaisten yhteisöön.

Sodan jälkeen aktiivista neuvostovastaista taistelua jatkoi lähes yksinomaan NTS: muut järjestöt joko hajosivat tai alkoivat keskittyä yksinomaan itsesuojeluun ja/tai nuorten kouluttamiseen. Erilaiset nuorisojärjestöt, kuten venäläiset maanpaossa olevat partiolaiset, alkoivat toimia kasvattaakseen lapsia, joilla oli taustaa neuvostoa edeltävästä venäläisestä kulttuurista ja perinnöstä.

Valkoiset emigrantit, jotka halusivat suojella kirkkoaan Neuvostoliiton vaikutukselta, perustivat vuonna 1924 Venäjän ortodoksisen kirkon ulkomailla. Kirkko jatkaa olemassaoloaan tähän päivään asti ja toimii sekä ulkomailla asuvan venäläisen ortodoksisen yhteisön hengellisenä että kulttuurisena keskuksena. Toukokuun 17. päivänä 2007 Moskovan patriarkaatin kanonista yhteyttä koskeva laki palautti kanoniset siteet Venäjän ortodoksisen ulkomaankirkon ja Moskovan patriarkaatin Venäjän kirkon välille yli kahdeksankymmentä vuotta kestäneen eron jälkeen.