Lapsuus ja opiskelijapäivät
Berlioz oli vanhin kuudesta lapsesta. Yksi veli ja yksi sisko elivät aikuisiksi, ja Berlioz oli aina hyvin kiintynyt heihin molempiin. Hänen isänsä oli lääkäri. Perhe asui maaseudulla, Grenoblen luoteispuolella.
Berlioz kävi koulua vain lyhyen aikaa, kymmenvuotiaana. Loput koulutuksesta hän sai isältään. Hän piti ranskalaisesta ja latinankielisestä kirjallisuudesta ja kaukaisista maista kertovista matkakirjoista. Hän oppi soittamaan huilua, flageolettia ja kitaraa. Hän luki Rameaun kirjan harmoniasta. Hänellä ei koskaan ollut pianoa. Hän vain kuvitteli sointujen äänet päässään. Hän oli vasta 12-vuotias, kun hän rakastui Estelle-nimiseen tyttöön, joka oli 18-vuotias. Häntä kiusattiin siitä paljon. Hän alkoi säveltää musiikkia.
Kun hän oli 17-vuotias, hänen isänsä sanoi haluavansa, että hänestä tulisi lääkäri. Berlioz halusi opiskella musiikkia, mutta hänen isänsä pakotti hänet Pariisiin opiskelemaan lääketiedettä. Berliozin oli määrä jäädä Pariisiin loppuelämäkseen. Hän opiskeli lääketiedettä kaksi vuotta, mutta hän vihasi sitä. Eräänä päivänä anatomian tunnilla hän sai tarpeekseen ja hyppäsi ikkunasta ulos. Hän alkoi opiskella musiikkia. Hänen isänsä raivostui ja lakkasi lähettämästä hänelle rahaa. Berlioz oli hyvin köyhä ja alkoi kirjoittaa musiikkikritiikkiä sanomalehtiin. Näin hän ansaitsi suurimman osan rahoistaan loppuelämänsä ajan. Hän lainasi rahaa myös ystäviltään.
Berlioz alkoi käydä Opérassa. Hän piti erityisesti Gluckin musiikista ja kävi kirjastossa tutkimassa Gluckin partituuria. Loppuvuodesta 1822 hän löysi hyvän opettajan. Hänen nimensä oli Le Sueur. Hän sai Berliozin lopettamaan musiikkinsa julkaisemisen, kunnes hän oli oppinut säveltämään kunnolla. Osoitteessa 1826 hänestä tuli virallisesti konservatorion opiskelija. Hän jatkoi opiskelua Le Sueurin ja Reichan luona. Hän yritti neljä kertaa voittaa tärkeän musiikkipalkinnon Prix de Rome. Ensimmäisellä kerralla hän kirjoitti teoksen nimeltä La Mort d'Orphée (Orfeuksen kuolema). Tuomarit pitivät sitä soittokelvottomana, mutta Berlioz sai orkesterin soittamaan sen. Toisella kerralla hän kirjoitti kappaleen nimeltä Herminie, jonka sävelmää hän käytti myöhemmin Symphonie fantastiquen päämelodiana. Kolmannella kerralla hän kirjoitti kantaatin La mort de Cléopâtre, joka on hieno teos, mutta hän ei silti voittanut palkintoa. Neljännen kerran hän kirjoitti kantaatin La mort de Sardanapale, ja hän voitti palkinnon. Lähes kaikki tämän teoksen nuotit ovat nyt kadonneet.
Berlioz ei ymmärtänyt englantia lainkaan, mutta hän meni englantilaisen teatteriryhmän esitykseen Shakespearen Hamletista. Ofelian roolin näyttelijä oli nimeltään Harriet Smithson. Berlioz rakastui häneen intohimoisesti, vaikka ei tuntenut häntä, ja alkoi seurata häntä kaikkialle. Lopulta hän meni naimisiin hänen kanssaan. Avioliitto ei ollut menestys. Berlioz oli todella rakastunut Ofeliaan, Shakespearen näytelmän hahmoon. Hänen oli vaikea rakastaa Harrietia tosielämässä.
Shakespearen näytelmistä tuli kuitenkin suuri inspiraatio Berliozille. Hän kirjoitti monia Shakespearen innoittamia teoksia, kuten Roméo et Juliette, Béatrice et Bénédict, Roi Lear ja useita muita. Myös Goethen Faust sekä monet muut kirjailijat, kuten E.T.A. Hoffmann, Scott ja Byron, inspiroivat häntä tuolloin. Hän löysi myös Beethovenin musiikin, joka auttoi häntä oppimaan, miten antaa muoto suurille sävellyksille.
Berlioz alkoi olla hyvin kiireinen järjestäessään musiikkinsa konsertteja Pariisissa. Hänet tunnettiin nopeasti hyvin omaperäisenä nuorena säveltäjänä. Prix de Rooman voitto antoi hänelle jonkin aikaa vakaan toimeentulon, mutta hänen oli tarkoitus lähteä Roomaan. Berlioz ei halunnut mennä Roomaan. Hän sanoi, että hänellä oli paljon töitä Pariisissa. Todellinen syy siihen, miksi hän ei halunnut lähteä, oli luultavasti se, että hän oli rakastunut 19-vuotiaaseen Camille Moke -nimiseen tyttöön. .
1830-luku
Berlioz vietti Roomassa 15 kuukautta. Matkalla sinne hän vieraili vanhempiensa luona, jotka näyttivät antaneen hänelle anteeksi sen, ettei hän opiskellut lääketiedettä. He saattoivat nyt olla ylpeitä siitä, että heidän poikansa oli niin menestynyt. Italiassa Berlioz ei kirjoittanut paljon musiikkia. Hän ei pitänyt italialaisesta musiikista eikä italialaisesta taiteesta, mutta maaseutu, aurinko, meri ja tapaamansa ihmiset - merimiehet, talonpojat, kuvanveistäjät, matkailijat - inspiroivat häntä. Hän ei pitänyt Rooman kaupungista, vaikka pitikin Firenzestä. Hän inhosi Villa Mediciä, taloa, jossa hän joutui asumaan. Matkoillaan hän kirjoitti musiikkia. Kun hän kuuli uutisen, että Camille rakasti nyt toista miestä, hän raivostui niin, että hän lähti Roomasta palatakseen Pariisiin tappaakseen molemmat. Nizzaan asti päästyään hän kuitenkin rauhoittui ja muutti mielensä. Hän palasi Roomaan.
Italiassa viettämänsä ajan päätyttyä hän palasi Pariisiin ja vieraili matkalla vanhempiensa luona. Hän alkoi järjestää musiikkinsa konsertteja. Tällöin hän tutustui Harriet Smithsoniin. Heillä oli outo seurustelu, ja hän meni naimisiin hänen kanssaan vuonna 1833. Seuraavana vuonna he saivat pojan. Avioliitto ei ollut koskaan helppo. Heidän persoonallisuutensa olivat erilaisia, he olivat köyhiä, eivätkä he puhuneet toistensa kieltä. Osoitteessa 1842 he erosivat, ja Harriet kuoli suuressa köyhyydessä vuonna 1854.
Vaikka jotkut pitivät Berliozia omaperäisenä säveltäjänä, monet muut pitivät hänen musiikkiaan hyvin outona. Hän tuskin ansaitsi säveltämisellä rahaa. Suurin osa hänen ansaitsemistaan rahoista tuli musiikkijournalismista, jota hän vihasi. Kun hänen teoksiaan esitettiin, hän yleensä johti ne itse. Hän kirjoitti teoksen alttoviululle ja orkesterille nimeltä Harold en Italie. Paganini oli pyytänyt häntä kirjoittamaan sen soitettavaksi, mutta kun Paganini näki musiikin, hän ei pitänyt siitä, koska se ei ollut tarpeeksi "näyttävä" alttoviululle. Joitakin vuosia myöhemmin Paganini kuuli teoksen ja päätti, että hän piti siitä, joten hän maksoi Berliozille 20 000 frangia. Tämä oli paljon rahaa, ja se mahdollisti sen, että Berlioz saattoi käyttää aikaa uuden suuren teoksen kirjoittamiseen: Roméo et Juliette. Kun teos esitettiin ensi kertaa, jotkut kriitikot olivat sitä mieltä, että Berlioz ei todennäköisesti ymmärtänyt Shakespearea. Richard Wagner, joka oli yleisössä ensiesityksessä, oli kuitenkin hyvin vaikuttunut. Berlioz yritti menestyä oopperasäveltäjänä, mutta ihmiset eivät ymmärtäneet hänen alkuperäistä musiikkiaan. Hän kirjoitti Grand symphonie funèbre et triomphale, joka oli alun perin sävelletty sotilassoittokunnalle. Les nuits d'été on hyvin koskettava laulusykli.
Myöhempi elämä
1840- ja 1850-luvuilla Berlioz vietti suuren osan ajastaan matkustellen ulkomailla. Hän kävi Saksassa, Itävallassa, Venäjällä ja Englannissa. Hän oli tulossa tunnetummaksi ulkomailla kuin kotimaassaan Ranskassa, vaikka hän palasi edelleen Pariisiin. Saksalaiset rakastivat hänen musiikkiaan ja olivat vaikuttuneita hänen kapellimestaruudestaan. Hän johti harvoin muuta kuin omaa musiikkiaan. Osoitteessa 1846 hän sävelsi yhden hienoimmista teoksistaan: La Damnation de Faust, joka esitettiin Opéra-Comique -teatterissa. Oopperatalo oli puoliksi tyhjä. Se oli hänelle suuri pettymys. Berlioz jatkoi kiertueita muissa maissa, joissa häntä arvostettiin. Hän menestyi hyvin Pietarissa, Berliinissä, jossa hän esiintyi Preussin kuninkaalle, ja Lontoossa, jossa hän ei koskaan saanut palkkaa Jullienin johtamista konserteista, koska Jullienilla ei ollut enää rahaa. Lontoossa hänellä oli kuitenkin muitakin menestyksiä, ja englantilaiset pitivät hänestä kovasti.
Osoitteessa 1854 Harriet Smithson kuoli, ja seitsemän kuukautta myöhemmin Berlioz meni naimisiin Marie Recion kanssa, jonka hän oli tuntenut 12 vuoden ajan. Hänen espanjalainen äitinsä tuli asumaan heidän luokseen, ja hän hoiti Berliozia hyvin ystävällisesti tämän viimeisinä sairausvuosina. Berliozin pojasta Louisista oli tullut laivaston kapteeni, ja hän matkusti ympäri maailmaa. Tästä Berlioz oli aina haaveillut lapsuudestaan lähtien, jolloin hän luki matkakirjoja. Berlioz oli kauhean surullinen 1867 kun hän kuuli, että Louis oli kuollut Havannassa keltakuumeeseen.
Berliozilla oli aina ollut intohimo latinalaiseen runoilija Vergiliukseen. Osoitteessa 1856 hän kirjoitti pitkään viisiosaisen oopperan nimeltä Les Troyens (Troijalaiset). Hän tiesi, että olisi lähes mahdotonta löytää ketään, joka ryhtyisi esittämään sitä. Se tuli mahdolliseksi vasta 1863 kun hän oli jakanut teoksen kahteen osaan. Sen jälkeen kesti 30 vuotta ennen kuin ooppera esitettiin uudelleen. Se sisältää joitakin hänen parhaista sävellyksistään. Erityisen kuuluisa on myrskykohtaus, joka esitetään usein erikseen orkesterikappaleena.
Vanhetessaan hänestä tuli kuoleman pakkomielle. Hän oli menettänyt kaksi vaimoaan, ja myös hänen kaksi sisartaan oli kuollut. Hän alkoi kulkea hautausmailla. Hän kirjoitti Memoires (omaelämäkerran). Se on käännetty monille kielille, myös englanniksi.
Osoitteessa 1863 hän kirjoitti Estellelle, tytölle, jota hän oli rakastanut lapsena. Estelle oli nyt 67-vuotias leski ja hän 60-vuotias. Hän vieraili tytön luona Lyonissa ja rakasti häntä uudelleen. Hän kirjoitti hänelle säännöllisesti koko loppuelämänsä ajan ja asui kolme kertaa hänen luonaan Grenoblessa, jossa hän asui poikansa kanssa. Nainen ymmärsi häntä vähitellen paremmin ja antoi hänelle paljon onnea hänen viimeisinä vuosinaan.
Viimeinen matka Pietariin oli Berliozille liikaa. Hän sairastui. Kotimatkalla hän kävi Nizzassa, jossa hän pyörtyi kahdesti kävellessään meren rannalla. Hän palasi Pariisiin, jossa anoppi hoiti häntä. Hän kuoli 11. maaliskuuta 1869 ja hänet haudattiin Cimitière Montmartreen.
