John McDouall Stuart | yksi Australian suurimmista tutkimusmatkailijoista

Varhainen elämä

Stuart syntyi 7. syyskuuta 1815 Dysartissa, Fife, Skotlanti. Hänen isänsä William Stuart oli ollut kapteeni Britannian armeijassa. Hänen äitinsä oli Mary McDouall. Heillä oli yhdeksän lasta, joista John McDouall oli kuudes. Hänen vanhempansa kuolivat, kun hän oli kymmenenvuotias. Lapset erotettiin toisistaan ja lähetettiin asumaan eri sukulaisten luo. Stuart sai koulutuksen Skotlannin laivasto- ja sotilasakatemiassa Edinburghissa. Hän opiskeli insinööriksi ja maanmittariksi.

 
John McDouall Stuartin syntymäpaikka, Dysart  

Australia

Vuonna 1839 Stuart muutti Adelaideen, Etelä-Australiaan, ja aloitti työnsä maanmittarina. Adelaide oli ollut asutettu vasta kaksi vuotta, ja se oli pääasiassa vielä telttakaupunki. Hallitus tarvitsi karttoja, jotta maata voitiin myydä tai vuokrata. Stuart työskenteli kolme vuotta asutettujen alueiden reunoilla, mittasi maata ja jakoi sen maatilalohkoihin. Hän oppi taitoja elää ja matkustaa Australian pusikossa. Hänet tunnettiin kovana juomarina, joka oli usein päiviä kerrallaan humalassa. Kun lama iski Etelä-Australian talouteen, Stuart jäi ilman työtä.

 

Keski-Australian retkikunta 1844

Stuart liittyi Charles Sturtin Keski-Australian retkikuntaan etsimään sisämaamerta elokuussa 1844. Sturt oli niin varma, että Australian keskiosassa oli sisämeri, että hän otti mukaansa suuren veneen. Stuart liittyi ryhmään piirtäjänä, joka laati kartat. Hänelle maksettiin yksi punta viikossa, ja hän sai ruokaa. Stuart ja James Poole, toinen komentaja, lähetettiin pääjoukon edellä etsimään vettä. Pääryhmä pystyi kulkemaan vain niin nopeasti kuin heidän lammaslaumansa pystyi kävelemään. Stuart ja Poole löysivät vettä Depot Glenistä, lähellä nykyistä Milparinkan paikkaa.

Kesän kuuman ja kuivan ilmaston vuoksi ryhmä pysyi ansassa vesilähteellä seitsemän kuukautta. Stuart vei pienen ryhmän etsimään vettä pohjoiseen, länteen ja itään, mutta ei löytänyt yhtään. Stuart jäi Depot Gleniin johtamaan pääjoukkoa. Siellä oli hyvin kuuma, joten he kaivoivat maanalaisen huoneen pysyäkseen viileänä. Kaikki miehet sairastuivat keripukiin, koska he eivät saaneet tuoreita hedelmiä ja vihanneksia. Tämä aiheutti sen, että heidän ikenensä pehmenivät ja hampaat putosivat. Heillä oli päänsärkyä, nenästä tuli verta ja iho alkoi mustua. Kun Poole kuoli, Stuartista tehtiin toinen komentaja. Hänestä tuli myös maanmittari ja hän teki kaikki kartoitukset, koska Sturt ei nähnyt kunnolla. Kun lopulta satoi, ryhmä yritti jatkaa matkaa pohjoiseen, mutta Simpsonin autiomaan hiekkadyynit estivät sen. He kääntyivät etelään ja palasivat Darling-joelle. Stuart otti johtajan paikan, kun Sturt sokeutui ja sairastui liikaa johtaakseen ryhmää. He saapuivat takaisin Adelaideen kuuden viikon raskaan matkan jälkeen. Sturtia oli kannettava kärryissä, ja keripukin ja beriberin rampauttama Stuart näytti luurangolta.

Stuartilta kesti lähes vuoden toipua retkestä. Hän kirjoitti kirjeessään: "Menetin raajojeni voiman ... kuudeksi kuukaudeksi, enkä pystynyt tekemään mitään itselleni ... kahteentoista kuukauteen." Seuraaviin vuosiin hän ei pystynyt työskentelemään. Hänen ansaitsemansa rahat menivät lääkäreihin ja elinkustannuksiin. Vuonna 1849 hän muutti Port Lincolnin lähelle Eyren niemimaalle ja työskenteli maatilalla. Pian hän löysi töitä alueen maanmittaustöissä ja tapasi William Finken ja James Chambersin. Finke ja Chambers olivat rikkaita miehiä, ja he maksoivat Stuartille tutkimuksista. He halusivat hänen löytävän uusia viljelysmaita ja vettä sekä mineraaleja, kuten kultaa ja kuparia.

 
Depot Glenin vesiaukko  

1858 retkikunta

Stuart oli oppinut Sturtin kanssa tekemällään matkalla, että suuret ryhmät eivät pystyneet liikkumaan nopeasti Australian kuivilla mailla. Hän uskoi, että pieni ryhmä menestyisi paremmin. Finke maksoi hänelle palkkaa selvittääkseen, soveltuisiko Torrens-järven pohjoispuolella oleva maa lampaille. Tälle ensimmäiselle matkalle hän lähti kahden miehen, Forsterin ja nimeämättömän aboriginaalinuoren, kanssa. He ottivat mukaan kuusi hevosta, tarpeeksi ruokaa kuudeksi viikoksi, kellon ja kompassin. Toukokuussa 1858 he kulkivat asuttujen alueiden läpi, kunnes he saapuivat Oratungan asemalle, joka oli yksi Etelä-Australian syrjäisimmistä tiloista. Se sijaitsee lähellä nykyistä Blinmanin kaupunkia Flinders Rangesin pohjoisosassa. Sieltä he lähtivät luoteeseen ja löysivät pysyvän vesireiän, Andamooka Waterhole, Stuartin Chambers Creekiksi nimeämän puron varrella. Sittemmin se on nimetty uudelleen Stuart Creekiksi. Maa oli hyvin kuivaa, ja he löysivät vettä vain aboriginaalien kaivoista. Kivinen maa satutti hevosten jalkoja. Heinäkuun lopussa he saapuivat nykyisen Coober Pedyn kaupungin alueelle. Heidän hevosensa olivat huonossa kunnossa, ja ruoka oli loppumassa. Stuart päätti muuttaa suuntaa lounaaseen ja yrittää päästä rannikolle Fowlers Bayn lähelle. Aboriginaalinuoret eivät halunneet mennä pidemmälle, vaan palasivat takaisin. Hän pelkäsi muita aboriginaaleja alueella, jonne he olivat menossa. Stuart sanoi, että maa oli "...ankeaa, synkkää, kauheaa autiomaata". Stuart ja Forster pääsivät Denial Bayn rannikolle elokuussa 1858 ja olivat takaisin vakiintuneilla viljelysmailla 11. syyskuuta. He olivat kulkeneet 2 400 kilometrin matkan neljässä kuukaudessa. Hän antoi päiväkirjansa ja karttansa Etelä-Australian hallitukselle. Palkkioksi Stuart sai vuokralle 1 000 neliökilometrin suuruisen maa-alueen Chambers Creekissä.

 
Stuart Torrens-järvellä  


Stuart Creek (Chambers Creek), Etelä-Australia  

Stuartin toinen retkikunta 1859

Etelä-Australian hallituksen virallinen tutkimusmatkailija Benjamin Herschel Babbage seurasi Stuartin karttoja ja meni Chambers Creekiin. Hän raportoi, että kartan mukaan puro oli merkitty 46 kilometriä (29 mi) liian kauas pohjoiseen. Stuart palasi Chambers Creekiin kartoittamaan aluetta uudelleen. Tämän retken maksoivat James Chambers ja William Finke, jotka ymmärsivät luotettavien vesivarojen arvon suolajärvien toisella puolella. Stuart lähti Oratungan asemalta 2. huhtikuuta 1859 pienen ryhmän, kolmen miehen ja 14 hevosen kanssa. Mukaansa hän otti muun muassa baijerilaisen luonnontieteilijän ja taiteilijan David Herrgottin sekä karjankasvattajan ja kasvitieteilijän Louis Müllerin. Sekä Herrgott että Müller olivat olleet kullankaivajia Victoriassa, ja he tiesivät, miten kultaa etsitään Chambers Creekin ympärillä. Heillä ei ollut mukanaan juurikaan varusteita, vain peitto nukkumista varten, mutta ei telttoja. Ainoa ruoka, jonka he ottivat mukaansa, oli jauhoja, kuivattua naudanlihaa (jerky), teetä, sokeria ja tupakkaa. Hän otti tälle matkalle mukaan muitakin varusteita kuin kellon ja kompassin: sekstantin, kopion tähtitieteellisestä almanakasta ja kaukoputken.

Stuart lähti eri reittiä Chambers Creekiin ja kulki suolaisten järvien välistä aukkoa pitkin, jonka majuri Peter Warburton oli tutkinut aiemmin tänä vuonna. Herrgott löysi 12 artesialähteen ryhmän, jonka Stuart nimesi hänen mukaansa. Tästä nimestä tuli myöhemmin Herggott Springsin asutus. Nimi muutettiin uudelleen ensimmäisen maailmansodan aikana, koska Australiassa vallitsi voimakkaita saksalaisvastaisia tunteita. Nykyään kaupungin nimi on Marree aboriginaalien opossumia tarkoittavan sanan mukaan. Nämä lähteet olivat kumpulähteitä; veden sisältämä suola oli muodostanut tuhansien vuosien aikana pieniä kukkuloita, joista vesi tuli ulos kuin tulivuoresta. Jotkut röykkiöt olivat yli 50 metriä korkeita. Ne olivat arvokkaita, koska ne tarjosivat luotettavaa vettä ihmisille ja eläimille, jotka kulkivat pohjoiseen Chambers Creekiin.

Tutkittuaan Chambers Creekin uudelleen Stuart tutki Chambers Creekin luoteispuolella olevaa aluetta. He löysivät lisää kumpulähteitä, jotka Stuart nimesi Elizabeth Springsiksi yhden Chamberin tyttären mukaan. He jatkoivat matkaansa luoteeseen ja etsivät kultaa Davenport Range -vuoristosta. He löysivät lisää lähteitä, jotka he nimesivät Toivon lähteeksi. He pystyivät jatkamaan matkaa ja löysivät lisää lähteitä, jotka Stuart nimesi Freeling Springsiksi eteläaustralialaisen poliitikon majuri Freelingin mukaan. Kun he olivat ohittaneet nykyisen Oodnadattan paikan, sekä miehet että hevoset kärsivät veden ja kunnollisen ruoan puutteesta. Hevosten kengät olivat kuluneet Davenport Rangea ympäröiviin kallioihin. Kesäkuun 12. päivänä 1859 Stuart kääntyi ympäri ja palasi takaisin. He ratsastivat etelään takaisin Port Augustaan ja palasivat sieltä laivalla takaisin Adelaideen.

 

Kolmas retkikunta 1859

Etelä-Australian hallitus tarjosi 2000 punnan palkinnon ensimmäiselle Australian etelästä pohjoiseen ylittäneelle henkilölle. He toivoivat, että tämä olisi reitti Australian Overland Telegraph Line -linjalle, joka yhdistäisi Australian Euroopasta tulevaan linjaan. Hallitus ei hyväksynyt Stuartin ja Chambersin matkasuunnitelmia. Hallitus lähetti Alexander Tolmerin johtamaan matkaa. Hänen retkikuntansa ei päässyt asuttujen alueiden ulkopuolelle. Elokuussa 1859, kuukausi viimeisen matkansa jälkeen, Stuart palasi tekemään Chambersille lisää maanmittaustöitä Chambers Creekissä. William Darton Kekwickin ja kahden muun miehen kanssa he ottivat mukaansa 12 hevosta ja tutkivat Eyre-järven länsipuolta. Chambers ja Stuart uskoivat, että järvessä saattoi olla vettä. Sen sijaan Stuart löysi mutaa käveltyään useita kilometrejä kuivaan suolajärveen. Hän löysi toisen, yli 30 metriä korkean artesialaisen kumpulähteen, jonka hän nimesi William Springsiksi yhden Chamberin pojan mukaan. Sen jälkeen hän lähti kohti Toivon lähdettä. Hän näki niittyjä ja teki lopulta tukikohdan Freeling Springsiin. Hän tutki paljon ympäröivää aluetta kullan löytämisen toivossa. Tammikuun 6. päivänä 1860, kun hänen elintarvikevarastonsa alkoivat käydä vähiin ja kaksi miestä kieltäytyi jatkamasta matkaa, Stuart palasi jälleen kerran kotiin.

 
Eyre-järven kuiva suola  

Neljäs retkikunta syyskuu 1860

Australian halki kulkevalle retkikunnalle annettiin paljon tukea. Melbournessa järjestettiin Australian historian suurinta tutkimusretkikuntaa, Victorian Exploring Expedition -retkikuntaa. Retkikunta tunnettiin nimellä Burken ja Willsin retkikunta, joka sai nimensä sen johtajien Robert O'Hara Burken ja William John Willsin mukaan. Stuart tiesi, että hän voisi matkustaa pidemmälle ja nopeammin lähtemällä vain pienen ryhmän kanssa. Maaliskuussa 1860 Stuart lähti Kekwickin, Benjamin Headin ja 13 hevosen kanssa Chambers Creekistä kohti pohjoista. He olivat ensimmäiset eurooppalaiset, jotka saapuivat Keski-Australiaan. He saavuttivat Finke-joen, MacDonnell Rangesin ja oudon kalliomuodostelman, jota Stuart kutsui Chambers Pillariksi. Huhtikuun 23. päivänä Stuart päätteli, että he olivat Australian keskipisteessä. Hän nimesi lähellä sijaitsevan pienen kukkulan Mount Sturtiksi Charles Sturtin mukaan. Stuart ja Kekwick kiipesivät kukkulalle ja nostivat Britannian lipun. Stuart kirjoitti, että lippu olisi aboriginaaleille merkki siitä, "...että vapauden, sivistyksen ja kristinuskon aamunkoitto on pian alkamassa." Myöhemmin nimi muutettiin Central Mount Stuartiksi. Täältä Stuart yritti kulkea luoteeseen päästäkseen Victoria-joelle. Tämä vei heidät Tanamin autiomaahan, mutta he eivät löytäneet vettä ja joutuivat palaamaan takaisin.

He jatkoivat matkaansa pohjoiseen Tennant Creekin kaupungin ulkopuolelle. Kesäkuun 26. päivänä he saapuivat purolle, jonka nimi on nykyään Attack Creek, noin 2 400 kilometriä Adelaidesta pohjoiseen. Suuri joukko aboriginaaleja, jotka kuuluivat Warramunga-nimiseen ryhmään, hyökkäsi tutkimusmatkailijoiden kimppuun. Warrumungat heittivät tutkimusmatkailijoita bumerangilla ja sytyttivät sitten ruohon tuleen. Stuart ja hänen miehensä ampuivat Warrumungoja, mutta Stuart ei kerro päiväkirjassaan, kuoliko tai loukkaantuiko kukaan heistä. Miehet poistuivat nopeasti purosta ja lähtivät etelään.

Stuart päätti, etteivät he pääsisi enää pohjoisemmaksi, koska ruoka oli loppumassa, vettä oli niukasti ja hevoset olivat huonossa kunnossa. Hän kirjoitti: "...mielestäni olisi hulluutta ja hulluutta yrittää lisää." Paluumatka oli hyvin vaikea. Stuart pystyi ratsastamaan vain muutaman tunnin päivässä; yhtenä päivänä hän vain kaivoi kuopan hiekkaan ja käpertyi siihen. Head oli niin nälkäinen, että hän varasti ruokaa, jolloin heille jäi vielä vähemmän. Heidän vaatteensa olivat vain repeytyneitä riepuja, ja heidän vartalonsa olivat täynnä keripukin aiheuttamia mustelmia. Stuart kirjoitti päiväkirjaansa: "Mieheni ovat nyt menettäneet kaiken entisen tarmonsa... ja liikkuvat kuin olisivat satavuotiaita. On surullista nähdä heitä...". Stuart kirjoitti päiväkirjaansa, että käsien haavaumat olivat tehneet niiden käytöstä liian kivuliasta ja hän pystyi vain istumaan satulassa. Hänen ikenensä olivat tulleet niin kipeiksi ja hampaansa niin löysiksi, että hän pystyi syömään vain vedessä keitettyjä jauhoja. Hän kirjoitti 16. toukokuuta, että "...melkein toivoin, että kuolema tulisi ja vapauttaisi minut pelottavasta kidutuksestani...". Hänen mukanaan olleet lääkkeet eivät auttaneet.

Tutkimusmatkailijat palasivat Adelaideen, kun Burke ja Wills olivat aloittamassa matkaansa Melbournesta pohjoiseen. Stuartia kohdeltiin sankarina, kun hän saapui Adelaideen. Vuonna 1859 Lontoon Royal Geographical Society lahjoitti hänelle kultakellon. Se annettiin tutkimusmatkailija kreivi Paul Strzeleckille vietäväksi takaisin Australiaan.

Chambers oli maksanut Stuartin tutkimusretken kustannukset. Tämän vuoksi Stuart ei antanut päiväkirjojaan ja karttojaan yleisön saataville. Tämä johti väitteisiin, joiden mukaan Stuart ei ollutkaan matkustanut niin kauas pohjoiseen ja että hän valehteli löydöistään. Victoriassa väitettiin jopa, että Stuart ei ollut oikeasti mennytkään pohjoiseen, vaan piileskeli kellarissa Adelaidessa.

 
Keskinen Mt Stuart  


Chambers pylväs  

Viides retkikunta 1861

Yleisö ja sanomalehdet alkoivat puhua Australian mantereen halki kulkevasta kilpailusta. Pystyisikö kokenut ja nopeaan liikkumiseen tottunut Stuart voittamaan paremmin varustautuneen, mutta hyvin hitaasti liikkuvan Burken ja Willsin retkikunnan. Babbagen ja Tolmerin retkikuntien epäonnistumisen jälkeen Etelä-Australian hallitus uskoi nyt, että Stuart onnistuisi, jos hänellä olisi riittävästi tukea. Se antoi 2 500 puntaa toisen retkikunnan perustamiseen ja kymmenen aseistettua miestä suojelemaan Stuartia aboriginaalien hyökkäyksiltä. Chambers suostui toimittamaan lisää hevosia ja maksamaan Stuartin ja Kekwickin palkat. Victoriassa lähetettiin poliisi kertomaan Burkelle, että hänen oli lähdettävä mahdollisimman nopeasti Carpentarianlahdelle, mutta Burke oli jo kuullut Stuartin suunnitellusta matkasta. Burke jakoi ryhmänsä kahtia ja jätti suurimman osan tarvikkeistaan Darling-joen varrella sijaitsevaan Menindeen ja suuntasi pohjoiseen Cooper Creekiin.

Tammikuun 1. päivänä 1861 Stuart lähti 12 miehen ja 49 hevosen ryhmän kanssa liikkeelle Chambers Creekistä. Kuuma sää vaikeutti veden löytämistä, ja monet hänen aiemmilta matkoiltaan tutut vesilähteet olivat kuivia. Helmikuussa Stuart lähetti takaisin kaksi miestä ja viisi hevosta. He saavuttivat Etelä-Australian pohjoisrajan suunnilleen samaan aikaan, kun Burke ja Wills saapuivat Carpentarianlahdelle. Stuart pääsi 240 kilometriä pohjoiseen Attack Creekistä, jossa hän löysi suuren vesilähteen, jonka hän nimesi Glandfield Lagooniksi Adelaiden pormestarin mukaan. Chambers muutti myöhemmin Stuartin kartoissa olevan nimen Newcastle Watersiksi brittiläisen poliitikon Newcastlen herttuan mukaan. Täältä Stuart etsi jälleen tietä luoteeseen Victoria-joelle, mutta hän ei löytänyt vettä. Koska ruoka loppui, miehet sairastuivat ja hevoset olivat huonossa kunnossa, Stuart päätti jälleen palata Adelaideen. Burke ja Wills eivät olleet palanneet Cooper Creekiin ja olivat kateissa.

Stuartille myönnettiin Royal Geographical Societyn suojelumitali vuodelta 1861.

 
Macdonnell Rangesin lähistöllä sijaitseva laidunmaa  

Kuudes retkikunta 1861-62

Stuart lähti kolmanteen yritykseensä ylittää Australia 25. lokakuuta 1861. Tätä retkikuntaa kutsuttiin nimellä Great Northern Exploring Expedition. Ryhmään kuului: John McDouall Stuart, William Darton Kekwick, Francis William Thring, William Patrick Auld, Stephen King Jnr., John William Billiatt, James Frew Jnr., Heath Nash, John Woodforde, John McGorrery ja Frederick George Waterhouse.

McGorrey oli seppä, joka pystyi korjaamaan ryhmän 78 hevosen kengät. Waterhouse oli luonnontieteilijä, joka pystyi pitämään tieteellisiä muistiinpanoja heidän löydöistään. Stuart loukkaantui, kun hevonen seisoi hänen oikean kätensä päällä, ja hän jäi kuukaudeksi toipumaan. Hän sai tietää Burken ja Willsin kuolemasta Cooper Creekissä.

Ryhmä lähti Chambers Creekistä 8. tammikuuta 1862 ja eteni nopeasti, 30-50 kilometriä päivässä. Nopea vauhti johti siihen, että kolmen ensimmäisen viikon aikana kahdeksan hevosta kuoli, ja Woodforde lähti ja palasi takaisin. Stuart jätti osan tarvikkeista taakseen ja leikkasi määrää, jonka kukin mies sai syödä. Australian keskiosassa sijaitsevalla Mount Haylla aboriginaalisoturit hyökkäsivät jälleen heidän kimppuunsa, mutta he eivät pärjänneet ryhmän aseille, ja useat heistä saattoivat kuolla.

He saavuttivat Newcastle Watersin kolmessa kuukaudessa ja lepäsivät viikon. Seuraavat viisi viikkoa Stuart vietti veden etsimiseen. Lopulta hän löysi joukon vesireikiä, puroja ja jokia, minkä ansiosta koko ryhmä pystyi jatkamaan matkaa pohjoiseen. Hän luopui yrittämisestä Victoria-joelle. Kun he pääsivät Roper-joelle, jonka Ludwig Leichhardt oli tutkinut vuonna 1845, Stuart tiesi, että hän voisi helposti mennä länteen Carpentarianlahdelle, mutta päätti sen sijaan jatkaa pohjoiseen. Auld sanoi myöhemmin, että "...hyttyset ja kärpäset olivat kauheita. Kädet, jalat ja niskat olivat rakkuloituneet niiden puremista." He ylittivät Arnhem Landin ja kulkivat nykyisen Kakadun kansallispuiston reunaa pitkin. Hän seurasi Adelaide-jokea, mutta kun maa muuttui liian pehmeäksi ja mutaiseksi, he jatkoivat pohjoisemmaksi Mary-joelle ja pääsivät lopulta mereen.

He saapuivat Van Diemen's Gulfiin 24. heinäkuuta 1862. He nostivat korkealle puun oksalle Union Jack -lipun, johon oli kirjailtu Stuartin nimi ja jonka Chamberin tytär Elizabeth oli tehnyt. Sittemmin tuhoutuneen puun puu on Etelä-Australian kuninkaallisen maantieteellisen seuran (Royal Geographical Society of South Australia) kokoelmassa. Sen jälkeen ryhmän oli matkustettava 3 400 kilometriä takaisin Adelaideen. Elintarvikkeet alkoivat käydä vähiin, ja kuuman sään vuoksi vettä oli vähän. Monet hevoset kuolivat, ja Stuart joutui jälleen kerran jättämään jälkeensä varusteita. Waterhouse joutui jättämään kaikki huolellisesti keräämänsä kasvit ja eläimet. Miehet olivat hyvin nälkäisiä, ja he jopa ampuivat ja söivät dingoja. Stuartin terveys oli huono ja hän sokeutui. Hän ei pystynyt puhumaan useisiin päiviin, ja miehet luulivat hänen kuolevan. Hän ei pystynyt ratsastamaan hevosellaan, ja he tekivät vuoteensa pitkistä sauvoista ja huovista, joita voitiin kuljettaa kahden hevosen välissä. Stuartia kuljetettiin tällä menetelmällä 960 kilometriä. MacDonnell Rangesin ylitettyään he huomasivat, että oli satanut ja ruohoa oli paljon. Saavuttuaan asutuille alueille Stuart sai tietää, että hänen ystävänsä ja kumppaninsa James Chambers oli kuollut. Hän jätti Kekwickin johtamaan ryhmää ja jatkoi matkaa Auldin kanssa. He nousivat junaan Kapundassa ja saapuivat Adelaideen 17. joulukuuta 1862.

Stuart ja hänen ryhmänsä otettiin Adelaidessa erityisen lämpimästi vastaan 16. tammikuuta 1863. He pukeutuivat vanhoihin vaatteisiinsa ja ratsastivat kaupunkiin sankareina. Samana päivänä Burke ja Wills haudattiin Melbournessa retkikunnan epäonnistumisen jälkeen.

 
Takaisin: Auld, Billiat, Thring, Front: Frew, Kekwick, Waterhouse ja King.  

Myöhempi elämä

Stuart oli huonossa kunnossa, lähes sokea, ja hänen oikea kätensä oli rampautunut kuudennen matkan jälkeen. Chambersin kuoltua hänellä ei ollut enää työtä. Hallitus yritti olla maksamatta hänelle 2 000 punnan palkkiota, koska se sanoi, että se oli maksanut retkikunnan kustannukset. Yleisön painostuksen jälkeen he antoivat periksi, mutta sijoittivat rahat ja antoivat Stuartille vain pienen summan joka vuosi. Hän joi paljon alkoholia, eikä kukaan hänen ystävistään suostunut auttamaan häntä. Sitten hallitus halusi 500 puntaa Chambers Creekissä sijaitsevan maan vuokrasopimuksesta, jonka se oli antanut hänelle. Stuart myi sen James Chambersin veljelle, John Chambersille, vain 200 punnalla ja menetti kaupassa rahaa.

Hän päätti palata Isoon-Britanniaan huhtikuussa 1864. Hän asui sisarensa Maryn kanssa Glasgow'ssa, Skotlannissa. Kuninkaallinen maantieteellinen seura pyysi Etelä-Australian hallitukselta eläkettä Stuartille, mutta hallitus sanoi, että hänet oli palkittu tarpeeksi maa-apurahoilla. Eläkkeestä käydyn keskustelun aikana sanottiin, ettei tutkimusmatkailu ollut pilannut hänen terveyttään, vaan hänen juomatottumuksensa. Hän kärsi dementiasta, ja on mahdollista, että hänellä oli myös tuberkuloosi. Hän kuoli Lontoossa 5. kesäkuuta 1866 aivohalvaukseen, ja hänet haudattiin Kensal Greenin hautausmaalle. Hautajaisiin osallistui vain seitsemän ihmistä: neljä sukulaista, kaksi Royal Geographical Societyn jäsentä ja Alexander Hay, eteläaustralialainen maanviljelijä, joka oli tuolloin Lontoossa. Hauta vaurioitui toisessa maailmansodassa, mutta Stuart Society ja Etelä-Australian kuninkaallinen maantieteellinen seura korjasivat sen vuonna 2011.

Australian Overland Telegraph Line rakennettiin Stuartin kulkemaa reittiä pitkin. Hänen muistiinpanojensa avulla he pystyivät helposti löytämään vesivarastoja ja puita pylväiden rakentamiseen. Hänen karttojensa tarkkuus teki linjan rakentamisesta paljon helpompaa. Hänen matkansa muistona on Stuart Highway, yksi Australian pääteistä, joka yhdistää Port Augustan ja Darwinin. Se kulkee suurelta osin samaa reittiä, jonka Stuart löysi. Kesäkuussa 1904 Adelaidessa pystytettiin Stuartin patsas. Etelä-Australian kuninkaallisella maantieteellisellä seuralla on Stuartin vuonna 1854 valmistama puinen tuoli ja pöytä.

Benjamin Head sanoi myöhemmin Stuartista, että "hän oli synnynnäinen johtaja: terävin kaveri, jonka voi löytää vuoden marssilla".

 
Stuartin patsas Adelaidessa  

Johtopäätös

Stuart ja A.C. Gregory olivat kiistatta Australian suurimpia sisämaan tutkimusmatkailijoita. Jälkimmäisellä oli varmasti paljon parempi rahoitus ja varustus kuin Stuartilla, joka joutui turvautumaan Chambersin ja Finken tukeen eikä osavaltion hallituksen tukeen. Stuartin olisi ehkä ollut mahdollista päästä pohjoisrannikolle aikaisemmin, jos hän olisi saanut hallituksen tuen, jonka Gregory, Babbage ja Tolmer saivat. Tästä huolimatta hänellä ei ollut sitä, ja hän oli täysin motivoitunut pääsemään pohjoisrannikolle huolimatta sairauksista ja vaivoista, joita hänellä oli kiistatta Etelä-Australiaan saapumisensa jälkeen ja jotka saivat hänet kuolemaan niin varhaisessa iässä Englannissa vuonna 1866. Stuartin keskeisiä ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä yhden, ellei jopa parhaan sisämaan tutkimusmatkailijan, olivat muun muassa seuraavat:

- Hänellä oli poikkeukselliset suunnistus- ja navigointitaidot, joiden avulla hän ymmärsi tarkalleen, missä hän oli.

- Hän vietti enemmän aikaa kentällä ja tutki enemmän maata kuin kukaan muu tutkimusmatkailija menettämättä yhtään ihmistä.

-Hän oppi jokaisella matkalla, kuinka pitkälle fyysisiä rajojaan voi pidentää ja milloin on syytä kääntyä takaisin.

- Hän ymmärsi hevosensa ja piti niistä huolta ja tiesi niiden rajat ja kyvyn liikkua nopeasti maastossa sekä sen, kuinka pitkälle kukin hevostyyppi selviytyisi ilman vettä. - Hän oli rohkea ja loistava johtaja, ja hänen huolenpitonsa ja kunnioituksensa retkikunnan jäseniä kohtaan oli vastavuoroista.