Vaikertajakyyhky | kuuluu kyyhkyläisten heimoon (Columbidae)

Jakelu

Surukyyhkyjen levinneisyysalue on laaja, lähes 11 miljoonaa neliökilometriä (6,8 miljoonaa neliökilometriä). Nämä linnut elävät Suurilla Antilleilla, suurimmassa osassa Meksikoa, Manner-Yhdysvalloissa ja Kanadan eteläosissa. Kesällä linnut ovat enimmäkseen Kanadan preerioilla ja talvella Keski-Amerikan eteläosissa. Laji vaeltaa Pohjois-Kanadassa, Alaskassa ja Etelä-Amerikassa. Se on nähty ainakin seitsemän kertaa palearktisella ekovyöhykkeellä, ja lisäksi se on tavattu Brittein saarilta (viisi), Azoreilta (yksi) ja Islannista (yksi). Vuonna 1963 surukyyhky saapui Havaijille, ja vuonna 1998 Havaijin Pohjois-Konassa oli vielä pieni populaatio.

Surukyyhkyt elävät monissa eri elinympäristöissä, kuten maatiloilla, preerialla, ruohokentillä ja metsissä. Se ei asu soilla tai tiheissä metsissä. Ne elävät myös paikoissa, joissa asuu ihmisiä, kuten kaupungeissa tai taajamissa.

 
Surukyyhkynen istuu vaijerissa  

Kuvaus

Surukyyhky on keskikokoinen, hoikka kyyhkynen. Se painaa keskimäärin 110-170 grammaa (4-6 oz). Sillä on pieni pää ja pitkä häntä. Surukyyhkyjen jalat ovat ahvenjalat, joista kolme varvasta osoittaa eteenpäin ja yksi taaksepäin. Jalat ovat lyhyet ja punertavat. Nokka on pieni ja tumma, yleensä ruskean ja mustan sekoitus.

Sen höyhenet ovat yleensä vaalean harmaanruskeat ja alapuolelta vaaleammat ja vaaleanpunaisemmat. Siivissä voi olla mustia täpliä, ja uloimmat pyrstösulat ovat valkoiset. Silmät ovat tummat, ja niiden ympärillä on vaalea iho. Aikuisella uroksella on kaulan sivuilla kirkkaan purppuranpunaisia laikkuja, ja vaaleanpunainen väritys ulottuu rintaan asti. Nuoremmat linnut näyttävät suomuisemmilta ja tummemmilta.

Kaikki viisi surukyyhkyn alalajia näyttävät samankaltaisilta, eikä niitä voi helposti erottaa toisistaan. Läntisellä alalajilla on pidemmät siivet, pidempi nokka, lyhyemmät varpaat ja vaaleampi väri. Panaman surukyyhkyllä on lyhyemmät siivet ja jalat, pidempi nokka ja harmaampi väri. Clarion Islandin alalajilla on suuremmat jalat, suurempi nokka ja tummempi ruskea väri.

 
Surukyyhkynen istuu sorapohjalla Kaliforniassa, Yhdysvallat  

Sounds

Tämän lajin ääni on cooOOoo-wooo-wooo-woo-woooooo, jota urokset käyttävät houkutellessaan pariskuntaa. Muita ääniä ovat pesäkutsu (cooOOOOoo), jolla paritetut urokset houkuttelevat kumppaninsa pesään, tervehdysääni (pehmeä ork), jolla urokset kutsuvat kumppaninsa takaisin luokseen, ja hälytysääni (lyhyt roo-ooo), jolla joko uros tai naaras kutsuu naarasta, kun se on vaarassa. Lennossa siivistä kuuluu lepattava viheltävä ääni, joka on hiljainen ja vaikeasti kuultava, mutta joka on kovempi lentoonlähdössä ja laskeutumisessa.

 

Lisääntyminen ja ekologia

Uros aloittaa kosiskelun lentämällä äänekkäästi ja sitten siroa, pyöreää liukua siivet ojennettuina ja pää alaspäin. Laskeuduttuaan uros menee naaraan luo paisuttamalla rintaansa, heiluttamalla päätään ja äänekkäillä kutsuilla. Kun pari on paritettu, ne viettävät usein aikaa toistensa höyhenien siistimisessä. Surukyyhky ei jätä helposti pariskuntaansa. Parit voivat joskus pysyä yhdessä koko talven. Yksinäiset kyyhkyset löytävät kuitenkin tarvittaessa uuden kumppanin.

Parittelun jälkeen uros näyttää naaraalle kaikki mahdolliset pesäpaikat ja antaa naaraan valita yhden ja rakentaa pesän. Uros lentää ympäriinsä, hakee materiaalia ja tuo sen naaraalle. Uros seisoo naaraan selässä antaakseen materiaalin naaraalle, joka rakentaa siitä pesän. Pesä tehdään oksista, havupuiden neulasista tai ruohosta. Joskus surukyyhkyläiset valtaavat muiden surukyyhkyjen, lintujen tai nisäkkäiden, kuten oravien, käyttämättömien pesien paikan.

Useimmat pesät ovat puissa, mutta ne voivat olla myös pensaissa, köynnöksissä tai rakennuksissa ja riippuvissa kukkaruukuissa. Kun yläpuolella ei ole hyvää pesäpaikkaa, surukyyhkyt pesivät maassa. Pesä on lähes aina riittävän suuri tasan kahdelle munalle. Joskus naaras kuitenkin munii munansa toisen parin pesään, jolloin pesässä on kolme tai neljä munaa. Munat ovat pieniä ja valkoisia.

Molemmat sukupuolet hautovat: uros aamusta iltapäivään ja naaras koko loppupäivän ja yön. Surukyyhkyt jättävät pesänsä harvoin yksin. Haudonta kestää kaksi viikkoa.

Molemmat vanhemmat ruokkivat poikasia satomaidolla ensimmäisten 3-4 elinpäivän ajan. Sen jälkeen ne alkavat vähitellen syödä siemeniä. Höyhenet ja siipilihakset alkavat kehittyä lentokykyisiksi noin 11-15 päivän kuluttua. Tämä tapahtuu ennen kuin poikaset ovat täysikasvuisia, mutta sen jälkeen, kun ne ovat sulattaneet aikuisen ruoan. Ne jäävät lähelle isänsä ruokittavaksi jopa kahdeksi viikoksi lentoonlähtönsä jälkeen.

Surukyyhkyt lisääntyvät nopeasti. Lämpimillä alueilla nämä linnut voivat kasvattaa jopa kuusi pesintää kauden aikana. Tämä nopea lisääntyminen on tärkeää, koska surukyyhkyt kuolevat usein. Vuosittain kuolleisuus voi nousta aikuisten osalta 58 prosenttiin ja nuorten osalta 69 prosenttiin vuodessa.

Ruokinta

Surukyyhkyt syövät pääasiassa siemeniä. Siemenet muodostavat ainakin 99 prosenttia niiden ravinnosta. Harvoin ne syövät etanoita tai hyönteisiä. Surukyyhkyt syövät yleensä niin paljon, että niiden vatsa täyttyy, ja lentävät sitten pois sulatellakseen sitä lepäillessään. Ne nielevät usein soraa tai hiekkaa ruoansulatuksen helpottamiseksi. Linturuokinnassa surukyyhkyjä houkuttelevat maissi, hirssi ja auringonkukansiemenet. Surukyyhkyt eivät kaiva tai raaputa siemeniä, vaan syövät vain sen, mitä ne näkevät. Joskus ne istuvat kasveilla ja syövät niistä.

Surukyyhkyt suosivat erityisesti pinjansiemeniä, seesamia ja vehnää. Kun ne eivät löydä suosikkiruokaansa, surukyyhkyt syövät muiden kasvien, kuten tattarin ja rukiin, siemeniä.

Petoeläimet ja loiset

Surukyyhkyjä voivat helposti vahingoittaa useat eri loiset ja taudit, kuten heisimadot, sukkulamatot, punkit ja täit. Trichomonas gallinae, suussa elävä loinen, on erityisen vakava. Vaikka lintu ei toisinaan oireile, loinen aiheuttaa usein kellertävän kasvun suuhun ja kurkkuun. Tämä voi saada linnun kuolemaan nälkään.

Tämän lajin suurimpia saalistajia ovat petolinnut, kuten haukat ja haukat. Toisinaan pesimäaikana munia syövät korppikotkat, harakat, kotikissat tai rotankäärmeet. Lehmälinnut kuljettavat harvoin loisia surukyyhkyjen pesiin. Surukyyhkyt hylkäävät hieman alle kolmanneksen tällaisissa pesissä olevista lehmälinnun munista, eivätkä lehmälinnut voi syödä surukyyhkyn kasvisruokavaliota.

 
Vanhempi ja kaksi poikasta Arizonassa, Yhdysvalloissa.  


Surukyyhkynaaras hautoo muniaan.  


Surukyyhkyt parittelevat  

Behavior

Muiden kyyhkyjen tavoin surukyyhky juo nostamatta tai kallistamatta päätään. Ne kokoontuvat usein juomapaikoille aamu- ja iltahämärän aikaan.

Surukyyhkyt peseytyvät auringossa tai sateessa. Nämä linnut voivat myös kylpeä matalissa altaissa tai lintukylvyissä. Ne saattavat joskus kylpeä myös pölyssä.

Nämä linnut ovat vahvoja lentäjiä, ja ne voivat lentää jopa 88 km/h (55 mph).

Kun ne eivät ole pesimässä, surukyyhkyt nukkuvat tiheissä lehtipuissa tai havupuissa. Nukkuessaan pää lepää hartioiden välissä, lähellä vartaloa, eikä se ole useimpien lajien tapaan piilossa hartiasulkien alla. Joskus nukkumaanmeno viivästyy kylmempinä talvipäivinä Kanadassa.

 

Suojelutilanne

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) pitää surukyyhkyä vähiten huolestuttavana. Laji ei ole välittömässä vaarassa. Sen kanta on noin 475 miljoonaa, ja se elää laajalla alueella. Joka vuosi kuitenkin noin 40-70 miljoonaa lintua ammutaan riistaksi.

 
Audubonin karoliinikyyhky  

Taksonomia

Surukyyhky on läheistä sukua korvakyyhkylle (Zenaida auriculata) ja Socorro-kyyhkylle (Zenaida graysoni). Joskus nämä kolme lintua luetaan erilliseen Zenaidura-sukuun. Socorro-kyyhkyä pidettiin aikoinaan samana lajina kuin surukyyhkyä. Erot käyttäytymisessä, kutsussa ja ulkonäössä erottavat ne kuitenkin kahdeksi eri lajiksi.

Surukyyhkyjä on viisi alalajia:

• Itäinen Z. m. carolinensis (Linnaeus, 1766)
• Clarionin saari Z. m. clarionensis (C.H.Townsend, 1890)
• Länsi-Intian Z. m. macroura (Linnaeus, 1758)
• Läntinen Z. m. marginella (Woodhouse, 1852)
• Panama Z. m. turturilla (Wetmore, 1956)

Länsi-Intian alalaji elää koko Suur-Antillien alueella. Se elää myös Florida Keysissä. Itäinen alalaji elää pääasiassa Pohjois-Amerikan itäosissa sekä Bermudalla ja Bahamalla. Läntinen alalaji elää läntisessä Pohjois-Amerikassa ja osassa Meksikoa. Panaman alalaji elää Keski-Amerikassa. Clarionin saaren alalaji elää Meksikon Tyynenmeren rannikon lähellä.

Surukyyhkyä kutsutaan joskus amerikkalaiseksi surukyyhkyksi, koska se voidaan sekoittaa kaukana sukua olevaan afrikkalaiseen surukyyhkyyn (Streptopelia decipiens). Se tunnettiin aiemmin myös nimellä Carolina-turtikyyhky tai Carolina-kyyhky. Lajin tieteellisen nimen antoi vuonna 1838 ranskalainen eläintieteilijä Charles L. Bonaparte vaimonsa prinsessa Zénaiden kunniaksi. Nimen "sureva" osa tulee sen kutsusta.

Lähin sukulainen

Surukyyhkyn uskotaan olevan läheisintä sukua sukupuuttoon kuolleelle matkakyyhkylle (Ectopistes migratorius).

 

Symbolina ja taiteessa

Surukyyhky (Z. m. carolinensis) on Wisconsinin virallinen rauhan symboli. Lintu on myös Michiganin osavaltion rauhanlintu.

Surukyyhky esiintyy nimellä Carolina Turtle-dove Audubonin teoksen The Birds of America (Amerikan linnut) taululla 286. Se on nimellä Carolina Turtle-dove.

Surukyyhkyihin viitataan usein amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Niitä esiintyy joissakin amerikkalaisissa ja kanadalaisissa runoissa, kuten Robert Blyn, Jared Carterin, Lorine Niedeckerin ja Charles Wrightin teoksissa.