Surukyyhky (Zenaida macroura) kuuluu kyyhkyläisten heimoon (Columbidae). Sillä on viisi alalajia, ja koko maailman kannaksi on arvioitu noin 475 miljoonaa yksilöä. Laji esiintyy laajalti Pohjois-Amerikassa. Surukyyhkyjen väritys on yleisesti vaaleanharmaa–ruskea; urokset ja naaraat ovat samankaltaisia, mutta koiraat voivat olla hieman punertavampia rintakehästä. Lajin tuntomerkkeihin kuuluvat pitkähkö, kapea pyrstö, pienet pää ja pitkät, kapeat siivet.
Tunnistaminen
Aikuisen surukyyhkyn pituus on yleensä noin 23–33 cm, siipien kärkiväli noin 40–47 cm ja paino tyypillisesti 110–170 g. Siivissä näkyy usein tummempia laikkuja ja siipien alareunoissa valkeita tai vaaleita reunuksia. Pyrstö on pitkähkö ja kärkeä kohti kapeutuva; lennossa pyrstö voi näyttäytyä hieman vinona. Laji on nopea ja ketterä lennossaan; se on voimakas lentäjä ja voi saavuttaa puhtaita huippunopeuksia (arviolta jopa 88 km/h).
Levinneisyys ja elinympäristö
Surukyyhkyä tavataan laajalti Kanadasta etelämpään Yhdysvaltoihin, Meksikoon ja Karibian saarille. Länsiosissa ja etelässä laji voi olla pysyvä asukas, kun taas pohjoisemmista populaatioista osa vaeltaa talveksi etelään. Laji suosii avoimia ja puoliavoimia ympäristöjä kuten peltoja, ruohikkoalueita, puistoja, pientaloalueita ja tienvarsia. Se viihtyy myös lähellä ihmisen asutusta, missä siemensaatavuus ja juomavedet ovat helposti saatavilla.
Elintavat ja lisääntyminen
Surukyyhkyllä on yleensä yksi kumppani kerrallaan saman pesintäkauden aikana, ja parit voivat pysyä yhdessä useita pesintöjä. Molemmat vanhemmat aikuiset osallistuvat munien lämmittämiseen ja poikasten hoitoon. Pesä on yksinkertainen alustarakenne, usein muutamasta oksasta muodostuva alustatikku, sijoitettu puuhun, pensaan latvaan tai rakennuksen rakoon.
Tavallisin munamäärä on yksi tai kaksi, usein kaksi munaa; munien inkubaatio kestää noin 12–14 vuorokautta. Poikaset saavat alkuaikoina ruuaksi satomaidon, jota vanhemmat tuottavat ja antavat suoraan poikasille. Poikasten lentokyky ja pesästä lähdön ajankohta on tyypillisesti noin 11–15 vuorokauden iässä. Eteläisemmillä alueilla pesintäkertoja voi olla vuodessa useita.
Ravinto
Aikuiset surukyyhkyt syövät pääasiassa siemeniä, joita ne keräävät maanpinnalta. Ruoaksi kelpaavat viljelykasvien siemenet, ruohokasvien siemenet ja joskus pienet kasvinosat. Satunnaisesti tarjolla saattaa olla myös pieniä määriä hyönteisiä, mutta pääruoka on siemensyöminen. Surukyyhky juo usein vettä ja tulee mielellään juomaan eläimille tai ihmisille tarkoitettuihin juoma-altaisiin.
Käyttäytyminen ja ääntely
Surukyyhky on usein rauhallinen ja huomaamaton lintu, mutta lennossa sen siipien ritinä ja nopea liike erottuvat selvästi. Lajin tunnetuin tunnusmerkki on sen pitkä, lempeän kuuloinen kutina- tai kulelusääni; nimi "surukyyhky" viittaa juuri tähän surulliselta kuulostavaan kutsuun, joka voi kuulostaa hieman valittavalta tai vajavaiselta "coo-OO-oo" -tyyppiseltä ääneltä. Lajilla on taipumus muodostaa pienempiä ryhmiä tai ruokailuryhmiä, ja talvella se voi kerääntyä suuremmiksi parviksi.
Metsästys, uhkat ja suojelutilanne
Ihmiset metsästävät surukyyhkyjä sekä urheilu- että ruokakäyttöön. Yhdysvalloissa metsästys on laajaa ja vuosittain ammuttu määrä on useita miljoonia yksilöitä (joidenkin arvioiden mukaan jopa noin 70 miljoonaa). Vaikka metsästys on merkittävä tekijä, lajin kokonaiskanta on suuri ja laji luokitellaan yleisesti IUCN:n mukaan vähiten huolta aiheuttavaksi (Least Concern). Paikallisia uhkia ovat elinympäristön muutos, pesien häiriintyminen, ikkunoihin törmäykset ja kissa- sekä petoeläin saalistus.
Muita tietoja
Surukyyhkystä on käytetty myös vanhoja nimiä, esimerkiksi carolinankyyhkylä ja carolinankilpikyyhky. Laji on sopeutuvainen, viihtyy monenlaisissa avoimissa ympäristöissä ja on yksi Pohjois-Amerikan yleisimmistä kyyhkyläisistä.
