Anastasia Nikolajevna Romanova

Elämäkerta

Elämä ja lapsuus

Kun Anastasia syntyi, hänen perheensä oli pettynyt. He olivat toivoneet poikaa, josta tulisi kruununperijä. Anastasian syntymän kunniaksi hänen isänsä antoi anteeksi opiskelijoille, jotka olivat joutuneet vankilaan osallistuttuaan mellakoihin Pietarissa ja Moskovassa. Tämän vuoksi Anastasian nimi tarkoittaa "kahleiden rikkojaa" tai "vankilan avaajaa". Se voi tarkoittaa myös "ylösnousemuksen". Ihmiset puhuivat tästä usein, kun kerrottiin, ettei hän olisi kuollutkaan. Anastasia oli suuriruhtinatar. Koska tämä teki Anastasiasta "keisarillisen korkeuden", hän oli korkeammassa asemassa kuin muut Euroopan prinsessat, jotka olivat "kuninkaallisia korkeuksia".

Tsaarin lapset elivät hyvin yksinkertaisesti. He nukkuivat terveinä kovilla leirisängyillä ilman tyynyjä, kävivät aamulla kylmissä kylvyissä, siivosivat huoneensa ja joskus ompelivat. Useimmat palvelijoista kutsuivat Anastasiaa yleensä etunimellä sen sijaan, että kutsuisivat häntä "Hänen keisarilliseksi korkeudekseen". Joskus he kutsuivat häntä nimellä "Anastasie", "Nastja", "Nastas" tai "Nastenka". Anastasiaa kutsuttiin myös nimellä "Malenkaja", joka tarkoittaa "pientä", tai "shvibzik", joka on venäjän kääpiön sana.

Anastasia oli älykäs ja vilkas lapsi. Häntä kuvailtiin lyhyeksi ja pulleaksi, sinisilmäiseksi ja vaaleahiuksiseksi. Margaretta Eagar, Anastasian kotiopettaja, kertoi, että joku oli kerran kutsunut nuorta Anastasiaa viehättävimmäksi lapseksi, jonka hän oli koskaan nähnyt. Lili Dehn sanoi, että Anastasia oli "kaunis", mutta hänellä oli "enemmänkin älykkäät kasvot, ja hänen silmänsä olivat älykkyyden lähteitä".

Anastasia oli fiksu, mutta opiskelu ei koskaan kiinnostanut häntä kovinkaan paljon. Pierre Gilliard, Sydney Gibbes ja tuleva rouva Lili Dehn ja Anna Vyrubova sanoivat, että Anastasia oli hauska ja hyvä näyttelemään. Jotkut eivät pitäneet hänen terävistä ja nopeista huomautuksistaan.

Anastasian leikkisästä käytöksestä rangaistiin usein. Gieb Botkinin mukaan "tuhmuudessa hän oli todellinen nero". Hän oli hovilääkäri Jevgeni Botkinin poika, joka myöhemmin kuoli perheen mukana Jekaterinburgissa. Anastasia kompasteli palvelijoita, huijasi opettajia ja kiipesi puihin eikä suostunut tulemaan alas. Kerran lumipallo-ottelussa hän pyöräytti kiven lumipalloksi ja heitti sillä isosisko Tatjanaa. Prinsessa Nina Georgievna, Anastasian serkku, sanoi, että "Anastasia oli ilkeä, jopa ilkeän paha". Hän sanoi, että Anastasia suuttui, kun hänen ystävänsä voittivat pelejä tai kun nuorempi Nina oli häntä pidempi. Hän myös välitti ulkonäöstään vähemmän kuin sisarensa. Amerikkalainen kirjailija Hallie Erminie Rives kuvaili, kuinka Anastasia söi suklaata riisumatta valkoisia oopperahanskojaan Pietarin oopperatalossa, kun hän oli 10-vuotias.

Anastasian perhe kutsui Anastasiaa ja hänen isosiskoaan Mariaa "pikkupariksi". Tämä johtui siitä, että he jakoivat huoneen, käyttivät usein samaa mekkoa ja leikkivät paljon yhdessä. Heidän vanhempia sisariaan Olgaa ja Tatjanaa kutsuttiin "isoksi pariksi", koska hekin jakoivat huoneen. Neljä tyttöä allekirjoitti joskus kirjeet lempinimellä OTMA. Lempinimen he muodostivat etunimiensä alkukirjaimista Olga, Tatiana, Maria ja Anastasia.

Anastasia oli hyvin energinen, mutta hän oli usein sairas. Hänellä oli hallux valgus (jalkapöytäluut), joka satutti hänen molempia isovarpaitaan. Anastasialla oli myös heikko selkälihas. Tämän vuoksi häntä piti hieroa kahdesti viikossa. Hän inhosi sitä, ja kun oli hieronnan aika, hän piiloutui sänkynsä alle tai kaappeihin. Anastasian vanhemman sisaren Marian kerrotaan saaneen verenvuodon joulukuussa 1914, kun hänen nielurisansa poistettiin. Leikkauksen tehnyt lääkäri oli niin järkyttynyt, että Marian äidin, tsaaritar Aleksandra, oli määrättävä häntä jatkamaan. Olga Aleksandrovna kertoi, että kaikki neljä hänen sisarentytärtään vuotivat verta normaalia enemmän. Hän uskoi, että heillä oli hemofilia-geeni, kuten heidän äidillään. Jotkut geenin kantajat eivät ole itse hemofiilisiä, mutta heillä voi olla hemofilian merkkejä, kuten verenvuotoa enemmän kuin muilla ihmisillä. Kuninkaallisen perheen jäänteistä tehdyt DNA-testit osoittivat vuonna 2009, että Aleksei kärsi hemofiliasta B. Hänen äitinsä ja yksi hänen siskoistaan olivat kantajia. Venäläiset luulivat, että tämä sisar oli Maria, ja amerikkalaiset luulivat, että se oli Anastasia. Jos Anastasia olisi elänyt, hän olisi voinut siirtää taudin lapsilleen. Anastasia, kuten kaikki muutkin hänen perheessään, rakasti "vauva" Tsarevitš Aleksei hyvin paljon. Aleksei sai usein hemofilian kohtauksia ja oli useita kertoja vähällä kuolla.

Yhteys Grigori Rasputiniin

Hänen äitinsä luotti Grigori Rasputiniin, venäläiseen talonpoikaan ja vaeltavaan "pyhään mieheen". Hän uskoi, että hänen rukouksensa olivat pelastaneet hänen poikansa, kun tämä oli sairastunut monta kertaa. Anastasiaa ja hänen sisariaan kehotettiin kohtelemaan Rasputinia "ystävänä" ja kertomaan hänelle salaisuutensa. Syksyllä 1907 Anastasian täti Venäjän suuriruhtinatar Olga Aleksandrovna meni tsaarin kanssa lastentarhaan tapaamaan Rasputinia. Anastasia, hänen sisarensa ja veljensä Aleksei olivat kaikki pukeutuneet pitkiin valkoisiin yöpaitoihinsa.

"Kaikki lapset tuntuivat pitävän hänestä", Olga Aleksandrovna sanoi myöhemmin. "He viihtyivät hänen seurassaan täysin rauhassa." Rasputinin ystävyys keisarillisten lasten kanssa käy ilmi joistakin hänen heille lähettämistään viesteistä. Helmikuussa 1909 Rasputin lähetti heille sähkeen, jossa luki: "Rakastakaa koko Jumalan luontoa, koko Hänen luomistyötään, erityisesti tätä maapalloa. Jumalanäiti oli aina kukkien ja käsityön parissa."

Mutta vuonna 1910 Sofia Ivanovna Tjutševa kertoi muille perheenjäsenille, että Rasputin sai nähdä neljä tyttöä, kun he olivat pukeutuneet yöpaitoihinsa. Rasputinin vierailut lasten luona olivat täysin viattomia, mutta perhe oli järkyttynyt ja vihainen. Tjutševa kertoi Nikolain sisarelle, Venäjän suuriruhtinatar Ksenija Aleksandrovnalle, että Rasputin vieraili ja jutteli tyttöjen kanssa, kun nämä olivat valmistautumassa nukkumaanmenoon, sekä halasi ja taputteli heitä. Tjutševan mukaan lapset eivät puhuneet Rasputinista hänen kanssaan ja pitivät hänen vierailunsa salassa. Tatjana kirjoitti äidilleen 8. maaliskuuta 1910, että hän oli "niin afr(aid), että S.I. (kotiopettajatar Sofia Ivanovna Tjutševa) voi puhua ... ystävämme jotain pahaa". Ksenija kirjoitti 15. maaliskuuta 1910, ettei hän ymmärrä "Alixin ja lasten suhtautumista (käyttäytymistä) tuohon synkkään Grigoriin". Nikolai pyysi Rasputinia olemaan menemättä lastentarhaan tämän jälkeen, ja Aleksandra erotti myöhemmin Tjutševan.

Keväällä 1910 kuninkaallinen kotiopettajatar Maria Ivanovna Vishnjakova kertoi Rasputinin raiskanneen hänet. Keisarinna ei uskonut häntä ja sanoi, että "kaikki Rasputinin teko on pyhää". Suuriruhtinatar Olga Aleksandrovnalle kerrottiin, että he olivat tehneet tutkimuksen selvittääkseen, oliko Vishnjakovan kertomus totta, mutta että "he saivat nuoren naisen kiinni sängystä keisarillisen kaartin kasakan kanssa". Vishnjakovaa estettiin tapaamasta Rasputinia sen jälkeen, kun hän väitti tämän raiskanneen hänet. Hän sai potkut vuonna 1913.

Mutta huhut leviävät edelleen. Väitettiin, että Rasputin oli vietteli tsaarittaren ja hänen neljä tytärtään. Rasputin oli kirjoittanut lämpimiä, mutta täysin viattomia kirjeitä tsaarittarelle ja hänen neljälle tyttärelleen. Hän julkaisi kirjeet, mikä sai ihmiset juoruilemaan entisestään. "Rakas, kallisarvoinen, ainoa ystäväni", kirjoitti Anastasia. "Kuinka paljon haluaisinkaan nähdä sinut taas. Sinä ilmestyit minulle tänään unessa. Kysyn aina äidiltä, milloin tulet ... Ajattelen sinua aina, rakkaani, koska olet niin hyvä minulle ...".

Pian sen jälkeen painettiin pornografisia pilapiirroksia Rasputinista, jolla oli suhteita keisarinnan, hänen neljän tyttärensä ja Anna Vyrubovnan kanssa. Skandaalin jälkeen Nikolai pyysi Rasputinia poistumaan Pietarista joksikin aikaa. Rasputin lähti pyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan. Aleksandra oli tästä hyvin vihainen. Vaikka huhut jatkuivat, keisarillinen perhe kuitenkin jatkoi ystävyyssuhteita Rasputiniin, kunnes hänet murhattiin 17. joulukuuta 1916. "Ystävämme on niin tyytyväinen (onnellinen) tyttöihimme, sanoo ... heidän sielunsa ovat kehittyneet paljon", Aleksandra kirjoitti Nikolai Nikolakselle 6. joulukuuta 1916.

Myöhemmin A.A. Mordvinov kertoi muistelmissaan, että neljä suuriruhtinatarta näyttivät "kylmiltä ja silminnähden kauhean järkyttyneiltä" Rasputinin kuoleman johdosta. Hän lisäsi, että he istuivat "tiiviisti yhteen kyyristyneinä" sohvalla sinä iltana, kun he kuulivat Rasputinin kuolemasta. Mordvinov muisteli, että he olivat surullisia ja näyttivät tuntevan suurten poliittisten vaikeuksien alkavan. Rasputin haudattiin Anastasian, hänen äitinsä ja siskojensa allekirjoittaman ikonin kanssa. Anastasia meni hänen hautajaisiinsa 21. joulukuuta 1916. Hänen perheensä suunnitteli rakentavansa kirkon Rasputinin haudan päälle. Kun bolsevikit olivat tappaneet heidät, selvisi, että Anastasia ja hänen sisarensa pitivät kaikki amuletteja, joissa oli Rasputinin kuva ja rukous.

Ensimmäinen maailmansota ja vallankumous

Ensimmäisen maailmansodan aikana Anastasia ja hänen sisarensa Maria kävivät loukkaantuneiden sotilaiden luona Tsarskoje Selon sairaalassa. Koska he olivat liian nuoria ryhtyäkseen Punaisen Ristin sairaanhoitajiksi äitinsä ja vanhempien siskojensa tavoin, he pelasivat sotilaiden kanssa tammea ja biljardia ja yrittivät sen sijaan ilahduttaa heitä. Sairaalassa hoidossa ollut Felix Dassel muisteli, että Anastasialla oli "nauru kuin oravalla" ja hän käveli nopeasti "kuin kompastuisi pitkin matkaa".

Helmikuussa 1917 Nikolai II luopui kruunusta. Anastasia ja hänen perheensä asetettiin Venäjän vallankumouksen aikana kotiarestiin Aleksanterin palatsiin Tsarskoje Selossa. Bolshevikkien lähestyessä Aleksanteri Kerenski siirsi heidät Tobolskiin, Siperiaan. Bolševikit saivat yhä enemmän valtaa. Anastasia ja hänen perheensä siirrettiin Ipatjevin taloon (Erityistalo) Jekaterinburgiin.

Anastasia oli surullinen vankeudestaan. "Hyvästi", hän kirjoitti ystävälleen talvella 1917. "Älkää unohtako meitä." Tobolskissa hän kirjoitti englanninopettajalleen surullisen, kirjoitusvirheitä täynnä olevan aiheen Robert Browningin nuoresta tytöstä kertovasta runosta Evelyn Hope. "Kun hän kuoli, hän oli vain kuusitoista-vuotias", Anastasia kirjoitti. "Oli mies, joka rakasti häntä näkemättä häntä, mutta (k)tunsi hänet hyvin. Ja hänkin rakasti häntä. Hän ei koskaan voinut kertoa hänelle, että hän rakasti häntä, ja nyt hän oli kuollut. Mutta silti hän ajatteli, että kun hän ja nainen elävät [heidän] seuraavaa elämäänsä milloin tahansa, se on, että ...".

Tobolskissa hän ja hänen sisarensa ompelivat koruja vaatteisiinsa. Tämä johtui siitä, että Aleksandralta, Nikolai ja Marialta oli viety heidän tavaransa, kun he saapuivat Jekaterinburgiin. Demidova kirjoitti tästä Teglevalle ja käytti koruista koodisanoja, kuten "lääkkeet" ja "Sednevin tavarat". Anastasia ja hänen sisarensa pukeutuivat yksinkertaisesti, ja kaikilla kolmella oli lyhyet hiukset. Ne oli leikattu, kun he olivat sairastuneet tuhkarokkoon vuonna 1917, ja he olivat pitäneet ne lyhyinä. Pierre Gilliard muisteli viimeistä kertaa nähneensä lapset: "Merimies Nagorny, joka hoiti Aleksei Nikolajevitshia, kulki ikkunani ohi kantaen sairasta poikaa sylissään, ja hänen takanaan tulivat suuriruhtinattaret laukkuineen ja pienine henkilökohtaisine tavaroineen. Yritin päästä ulos, mutta vartija työnsi minut tylysti takaisin vaunuihin. Palasin takaisin ikkunan luo. Tatjana Nikolajevna tuli viimeisenä kantaen pientä koiraansa ja ponnistellen raahaten raskasta ruskeaa laukkua. Satoi vettä, ja näin hänen jalkojensa uppoavan mutaan joka askeleella. Nagorny yritti tulla hänen avukseen (auttamaan); eräs komissaari työnsi hänet tylysti takaisin ...". Myös paronitar Sophie Buxhoeveden kertoi viimeisestä surullisesta muistostaan Anastasiasta: "Kerran, kun seisoin portailla läheisen talon ovella, näin käden ja vaaleanpunahihaisen käsivarren avaavan ylimmän (korkeimman) ikkunan. Puseron mukaan käden on täytynyt kuulua joko suurherttuatar Marialle tai Anastasialle. He eivät voineet nähdä minua ikkunoistaan, ja tämän piti olla viimeinen vilkaisu, jonka saisin nähdä kenestäkään heistä!"

Mutta jopa elämänsä viimeisinä kuukausina Anastasia saattoi olla onnellinen. Hän ja muut perheenjäsenet esittivät keväällä 1918 näytelmiä vanhemmilleen ja muille. Hänen ohjaajansa Sydney Gibbes sanoi, että Anastasian näytteleminen sai kaikki nauramaan. Toukokuun 7. päivänä 1918 Anastasia kirjoitti Tobolskista kirjeen sisarelleen Marialle Jekaterinburgiin. Kirjeessä hän kuvaili ilon hetkeä, vaikka hän oli surullinen, yksinäinen ja huolissaan sairaasta veljestään Aleksei: "Leikimme keinulla, silloin karjahdin naurusta (nauroin kovaa), pudotus oli niin ihana! Todellakin! Kerroin siitä sisaruksille niin monta kertaa eilen, että he kyllästyivät (väsyivät)", ja lisäsi: "Voisi vain huutaa ilosta." Muistelmissaan Aleksandr Strekotin, yksi Ipatjevin talon vartijoista, kutsui Anastasiaa "hyvin ystävälliseksi ja täynnä hauskuutta". Toisen vartijan mukaan Anastasia oli "hyvin hurmaava paholainen!". Hän oli ilkikurinen ja mielestäni harvoin (ei usein) väsynyt. Hän oli eloisa, ja hän tykkäsi (nautti) koomisista pantomiimiesityksistä koirien kanssa, ikään kuin ne esiintyisivät sirkuksessa." Toinen vartija kuitenkin kutsui häntä "loukkaavaksi ja terroristiksi" ja valitti joistakin hänen terävistä huomautuksistaan. Anastasia ja hänen sisarensa oppivat Ipatjevin talossa pesemään omat vaatteensa ja tekemään leipää.

Kesällä koko perheestä tuli kuitenkin paljon surullisempi. Joidenkin kertomusten mukaan Anastasia oli kerran niin tyytymätön lukittuihin, maalattuihin ikkunoihin, että hän avasi yhden saadakseen raitista ilmaa. Vartijan kerrotaan nähneen hänet ja ampuneen, mikä melkein osui häneen. Hän ei enää yrittänyt avata ikkunoita.

Heinäkuun 14. päivänä 1918 Jekaterinburgin paikalliset papit pitivät perheelle yksityisen jumalanpalveluksen. Myöhemmin he kertoivat, että Anastasia ja hänen perheensä lankesivat polvilleen vainajien puolesta rukoillessa, mitä he eivät olleet tehneet aiemmin. He totesivat myös, että tytöt olivat tulleet hyvin surullisiksi eivätkä vastanneet jumalanpalvelukseen. Yksi papeista sanoi: "Jotain on tapahtunut heille siellä." Seuraavana päivänä, 15. heinäkuuta 1918, Anastasia ja hänen sisarensa vaikuttivat kuitenkin iloisemmilta. He vitsailivat ja auttoivat siirtämään sänkyjä heidän yhteisessä makuuhuoneessaan, jotta siivoojat voisivat puhdistaa lattiat. He auttoivat naisia lattian jynssäyksessä ja kuiskuttelivat heille, kun vartijat eivät olleet katsomassa. Anastasia jopa ojensi kielensä vartijoiden päällikölle Jakov Jurovskille, kun tämä käänsi selkänsä ja poistui huoneesta.

Anastasia teloitettiin perheensä kanssa teloitusryhmän toimesta varhain aamulla 17. heinäkuuta 1918. Heidät oli tappanut bolshevikkien salainen poliisi, jota johti Jurovski.

Vankeus ja teloitus

Lokakuussa 1917 Venäjälle iski bolshevikkivallankumous. Pian sen jälkeen alkoi sisällissota. Suunnitelmat Romanovien vapauttamiseksi hidastuivat. Kun valkoiset (tsaarille ja itsevaltiudelle yhä uskolliset ihmiset) lähestyivät yhä enemmän Jekaterinburgia, punaiset tunsivat pelkoa. He tiesivät, että hyvin valmistautunut valkoinen armeija voittaisi. Kun valkoiset saapuivat Jekaterinburgiin, keisarillinen perhe oli poissa. Uskotaan, että perhe oli teloitettu.

"Jurovskin muistiinpano" löydettiin vuonna 1989, ja se on kuvattu Edvard Radzinskyn vuonna 1992 ilmestyneessä kirjassa The Last Tsar (Viimeinen tsaari). "Jurovskin muistiinpano" oli Jurovskin kuvaus tapahtumasta teloituksen jälkeen. Muistiinpanon mukaan murhien yönä perhe herätettiin ja käskettiin pukeutua. Heille kerrottiin, että he muuttavat uuteen paikkaan turvallisuutensa vuoksi. He väittivät sen johtuvan mahdollisista väkivaltaisuuksista, joita saattoi tapahtua valkoisen armeijan saavuttua Jekaterinburgiin. Kun he olivat pukeutuneet, perhe ja muutama palvelija vietiin pieneen huoneeseen talon kellarissa. Heidän käskettiin odottaa siellä. Aleksandra pyysi tuoleja itselleen ja Alekseille, ja hän istui poikansa viereen. Lyhyen ajan kuluttua teloittajat astuivat huoneeseen Jurovskin johdolla. Jurovski kertoi nopeasti tsaarille ja hänen perheelleen, että he kuolevat. Tsaari huusi "Mitä?" ja kääntyi perheensä puoleen, mutta kuoli välittömästi, kun useat luodit osuivat hänen rintaansa. Tsaari, keisarinna ja kaksi palvelijaa saivat surmansa ensimmäisessä ammuskelussa. Maria, tohtori Botkin ja Aleksandran palvelustyttö Demidova haavoittuivat. Sakea savu ja pöly täyttivät huoneen ammuskelusta, joten asemiehet poistuivat huoneesta muutamaksi minuutiksi. Pian he palasivat ja ampuivat tohtori Botkinin. Ermakov-niminen asemies yritti ampua Tsarevitš Aleksein, mutta pojan vaatteissa olevat jalokivet suojasivat häntä. Ermakov yritti tappaa Aleksein pistimellä, mutta epäonnistui jälleen. Viimein Jurovski ampui kaksi laukausta pojan päähän. Tatjana ja Olga olivat seinän lähellä. He pitivät toisistaan kiinni ja itkivät äitiään. Tatjana kuoli päähän osuneeseen laukaukseen. Olga kuoli, kun Ermakov ampui häntä leukaan.

Maria, Anastasia ja sisäkkö Demidova olivat lattialla huoneen ainoan ikkunan alla. Ermakov sanoi tappaneensa Marian ampumalla tätä päähän. Sitten Ermakov yritti puukottaa Anastasiaa, epäonnistui ja sanoi tappaneensa tämän ampumalla häntä päähän. Marian kallossa ei kuitenkaan ole luodinjälkiä. On epäselvää, miten hän kuoli. Ermakov oli murhien aikana humalassa, ja on mahdollista, että hänen laukauksensa ei mennyt kokonaan Marian pään läpi. Hän saattoi menettää tajuntansa ja vuotaa runsaasti verta, mutta jäi kuitenkin henkiin. Sitten, kun ruumiita vietiin pois, kaksi suuriruhtinatarta liikahti. Toinen nousi istumaan ja huusi ja heitti kätensä päänsä yli. Toinen, suusta vuotava, vaikeroi ja liikahti. Kun Olga ja Tatjana ammuttiin, he kuolivat välittömästi, joten Maria oli luultavasti se, joka huusi. Anastasia saattoi vielä pystyä liikkumaan. Ermakov kertoi vaimolleen, että Anastasia tapettiin pistimellä, ja Jurovski kirjoitti, että kun ruumiita kannettiin ulos, yksi tai useampi tytöistä huusi ja häntä lyötiin nuijalla takaraivoon. Marian takaraivossa ei kuitenkaan näy mitään merkkejä siitä, että häntä olisi lyöty nuijalla. Anastasian palaneen ruumiin jäännöksistä ei käy ilmi, miten hän kuoli.

 
Suurherttuatar Anastasia neuloo äitinsä budoaarissa. Kohteliaisuus: Beinecke Library.  


Suuriruhtinattaret Maria ja Anastasia tekevät kasvoja kameralle vankeudessa Tsarskoje Selossa keväällä 1917.  


Suurherttuattaret Anastasia, Maria ja Tatjana Nikolajevna Tsarskoje Selossa keväällä 1917.  


Suurherttuatar Anastasia istuu äitinsä Aleksandran ja sisarensa Olgan kanssa äitinsä olohuoneessa noin vuonna 1916. Kohteliaisuus: Beinecke Library  


Suurherttuattaret Maria ja Anastasia Nikolajevna virallisella vierailulla sotilaiden luona sairaalassaan vuonna 1915. Kohteliaisuus: Beinecke Library.  


Suurherttuatar Anastasia hovipuvussa vuonna 1910.  


Suuriruhtinatar Anastasia äitinsä, tsaarina Aleksandran kanssa noin vuonna 1908. Kohteliaisuus: Beinecke Library.  


Suurherttuatar Anastasia veljensä Aleksein kanssa. Kohteliaisuus: Beinecke Library.  


Suurherttuatar Anastasia nauttii ulkoilmasta Tsarskoje Selossa noin vuonna 1910. Kohteliaisuus: Beinecke Library.  

Väärät raportit siitä, että Romanov on yhä elossa ja että hän on edelleen elossa.

Yksi 1900-luvun suurimmista mysteereistä oli se, oliko Anastasia jäänyt henkiin vai ei. Vuosina 1920-1922 Anna Anderson, Anastasiaksi tekeytynyt henkilö, kasvoi hyvin kuuluisaksi. Hän väitti, että hän oli teeskennellyt olevansa kuollut ja paennut sitten ystävällisen vartijan avulla, joka pelasti hänet ruumiiden joukosta nähtyään, että hän oli yhä elossa. Hänen oikeudellinen kamppailunsa Anastasiaksi tunnustamisesta vuosina 1938-1970 oli koko hänen elämänsä ajan kiistelty. Se oli pisimpään jatkunut tapaus, jota saksalaiset tuomioistuimet ovat koskaan käsitelleet. Lopulta tuomioistuimet päättivät, ettei todisteita ollut riittävästi.

Anderson kuoli vuonna 1984, ja hänen ruumiinsa tuhkattiin. Vuonna 1994 Andersenista sairaalassa otettua kudosnäytettä käytettiin DNA-testeissä Edinburghin herttuan prinssi Philipin veren kanssa. Prinssi Philip oli keisarinna Alexandran veljenpoika. Tohtori Gill, joka teki testit, päätti, että jos "hyväksytään, että nämä näytteet ovat peräisin Anna Andersonilta, niin Anna Anderson ei voinut ... [olla] sukua tsaari Nikolai Nikolain tai tsaarina Aleksandran kanssa". Andersonin DNA täsmäsi kadonneen puolalaisen tehdastyöläisen Franziska Schanzkowskan isoveljenpojan DNA:han. Jotkut Andersonia tukeneet henkilöt olivat yhtä mieltä siitä, että DNA-testit osoittivat, ettei hän voinut olla suuriruhtinatar.

Ainakin 10 naista väitti olevansa Anastasia. Vähemmän kuuluisia Anastasiaksi tekeytyneitä henkilöitä olivat Nadezhda Ivanovna Vasilyeva ja Eugenia Smith. Eräs pappi huolehti kahdesta nuoresta naisesta, jotka sanoivat olevansa Anastasia ja hänen sisarensa Maria, Uralin vuoristossa vuonna 1919. He elivät siellä nunnina kuolemaansa asti vuonna 1964. Heidät haudattiin nimillä Anastasia ja Maria Nikolajevna.

Ihmiset kertoivat, että sotilaat ja salainen poliisi etsivät junista ja taloista Anastasia Romanovia. Kun Anastasia Romanov joutui lyhyeksi ajaksi vankilaan Permissä vuonna 1918, prinsessa Helena Petrovna, Anastasian kaukaisen serkun, Venäjän ruhtinas Ioann Konstantinovitshin vaimo, kertoi, että vartija vei Anastasia Romanovaksi itseään kutsuneen tytön hänen selliinsä ja kysyi, oliko tyttö tsaarin tytär. Kun hän ei tunnistanut tyttöä, vartija vei hänet pois. Toiset Permissä kertoivat myöhemmin nähneensä Anastasian, hänen äitinsä ja sisarensa Permissä heidän kuolemansa jälkeen, mutta tämä oli vain huhu. Yllättäen huhut, jotka olivat alkaneet peittää sitä, että perhe oli kuollut, auttoivat huhuja siitä, että he olivat elossa. Muutama päivä sen jälkeen, kun heidät oli tapettu, Saksan hallitus lähetti Venäjälle sähkeitä, joissa pyydettiin "saksalaista verta olevien prinsessojen turvallisuutta". Venäjä oli allekirjoittanut rauhansopimuksen saksalaisten kanssa eikä halunnut kertoa heille, että naiset olivat kuolleet. Sen sijaan he kertoivat, että heidät oli siirretty turvallisempaan paikkaan. Tästä saattoi olla syynä "Permin tarinoiden" alkamiseen.

Toisen kerran kahdeksan ihmistä kertoi nähneensä syyskuussa 1918 nuoren naisen jäävän kiinni rautatieasemalla sivuraiteella 37, kun hän oli yrittänyt paeta. Nämä ihmiset olivat Maxim Grigojev, Tatjana Sitnikova ja hänen poikansa Fjodor Sitnikov, Ivan Kuklin ja Matrina Kuklina, Vasili Rjabov, Ustinja Varankina ja tohtori Pavel Utkin. Jotkut näistä henkilöistä sanoivat, että tyttö oli Anastasia, kun he näkivät Valkoisen Venäjän armeijan tutkijoiden valokuvia suurherttuattaresta. Tohtori Pavel Utkin kertoi tutkijoille myös, että tyttö, jota hän oli auttanut Permissä, kun tämä oli loukkaantunut, oli sanonut: "Olen hallitsijan tytär Anastasia". Tuona aikana Venäjällä liikkui samanlaisia tarinoita nuorista, jotka sanoivat olevansa karanneita Romanoveita. Boris Solovjev, Rasputinin tyttären Marian aviomies, huijasi monia tärkeitä venäläisiä perheitä pyytämällä rahaa Romanovin pakoon Kiinaan. Solovjevia auttoivat nuoret naiset, jotka teeskentelivät olevansa suuriruhtinattaria ja auttoivat huijaamaan perheitä.

Jotkut arvelevat, että vartija olisi voinut pelastaa kaikki vielä elossa olevat perheenjäsenet. Jakov Jurovski määräsi vartijat tulemaan toimistoonsa ja antamaan hänelle murhan jälkeen varastamansa tavarat. Tuolloin sanotaan, että oli lyhyt aika, jolloin tapetut ruumiit jätettiin kuorma-autoon ja talon kellariin. Osa vartijoista, jotka eivät olleet osallistuneet murhiin ja jotka olivat tunteneet sääliä suuriruhtinaskuntaa kohtaan, jätettiin kellariin ruumiiden kanssa.

Bulgariasta kantautui myös tarinoita, joiden mukaan Anastasia ja hänen veljensä olivat yhä elossa. Vuonna 1953 Peter Zamiatkin kertoi sairaalassa hoidettavana olleelle 16-vuotiaalle henkilölle, että hän oli vienyt Anastasian ja Aleksein kylään, jossa hän oli syntynyt Odessan lähellä. Hän sanoi olevansa Romanovien kaartin jäsen ja että tsaari oli pyytänyt häntä tekemään näin. Zamiatkin sanoi, että kun muu perhe oli tapettu, hän pakeni lasten kanssa laivalla. "Anastasia" ja "Aleksei" asuivat väärillä nimillä bulgarialaisessa Gabarevon kaupungissa. Bulgarialainen "Anastasia" kutsui itseään Eleonora Albertovna Krugeriksi. Hän kuoli vuonna 1954.

 

Romanovin haudat

Vuonna 1991 Jekaterinburgin ulkopuolella sijaitsevasta metsästä löytyi paikka, johon keisarillisen perheen ja heidän palvelijoidensa oletettiin olevan haudattu. Se oli itse asiassa löydetty lähes kymmenen vuotta aiemmin, mutta sen löytäneet ihmiset olivat pitäneet sen piilossa. He eivät halunneet, että kommunistit, jotka tuolloin vielä hallitsivat Venäjää, tietäisivät, missä hauta oli. Haudassa oli vain yhdeksän ruumista 11:n sijasta. DNA ja luurangoista tehdyt tutkimukset osoittivat, että ne olivat tsaari Nikolai II:n, hänen vaimonsa ja kolmen suuriruhtinattaren (Olga, Tatjana ja Maria) ruumiit. Muilla jäännöksillä oli erilainen DNA. Ne olivat perheen lääkärin (Jevgeni Botkin), palvelijan (Aleksei Trupp), kokin (Ivan Haritonov) ja Aleksandran piian (Anna Demidova) ruumiit. Tohtori William Maples päätti, että tsarevitš Aleksei ja Anastasian ruumiit olivat kadonneet. Venäläiset tiedemiehet eivät olleet tästä samaa mieltä. He väittivät, että Marian ruumis oli kadonnut, ei Anastasian. Venäläiset vertasivat tietokoneohjelman avulla Anastasian kuvia haudasta löytyneisiin kalloihin. Kun kalloista puuttui joitakin luunpaloja, he arvelivat, kuinka pitkä tai leveä se sen sijaan oli. Amerikkalaiset tutkijat pitivät tätä tapaa tutkia ruumiita vääränä.

Amerikkalaiset tiedemiehet uskoivat, että kadonnut ruumis oli Anastasian. Tämä johtui siitä, että yhdessäkään naisen luurangossa ei näkynyt merkkejä siitä, että se ei ollut vielä täysikasvuinen. Keisarillisen perheen jäännökset haudattiin vuonna 1998. Tuolloin Anastasian ruumiiksi haudattiin ruumis, jonka mitat olivat noin 170 cm (5 jalkaa, 7 tuumaa). Valokuvista, joissa hän seisoi sisartensa vieressä kuusi kuukautta ennen kuolemaansa, käy ilmi, että Anastasia oli muutamia senttejä lyhyempi kuin he kaikki.

"Jurovskin muistiinpanosta" kävi ilmi, että kaksi ruumista otettiin päähaudasta ja poltettiin salaa keisarillisen perheen hautausten salaamiseksi. Ruumiiden polttopaikkaa ei kuitenkaan löydetty moneen vuoteen. Venäläinen arkeologi ilmoitti kuitenkin 23. elokuuta 2007 löytäneensä kaksi poltettua luurankoa Jekaterinburgin läheltä paikasta, joka näytti vastaavan Jurovskin kirjoituksissa kuvattua. Arkeologien mukaan luut olivat peräisin noin 10-13-vuotiaasta pojasta ja 18-23-vuotiaasta nuoresta naisesta. Anastasia oli 17 vuotta ja yhden kuukauden ikäinen, kun hänet tapettiin; Maria oli 19 vuotta ja yhden kuukauden ikäinen, ja Aleksei oli vain kaksi viikkoa ennen neljättätoista syntymäpäiväänsä. Anastasian vanhemmat sisaret Olga ja Tatiana olivat kuollessaan 22- ja 23-vuotiaita. He käyttivät metallinpaljastimia luiden löytämiseen.

Monet kansainväliset laboratoriot, kuten puolustusvoimien DNA-tunnistuslaboratorio ja Innsbruckin lääketieteellinen yliopisto, tekivät DNA-testejä. Ne osoittivat, että jäännökset olivat peräisin Tsarevitš Aleksein ja hänen sisarensa ruumiista. Ne olivat yhtä mieltä siitä, että kaikki perheenjäsenet, myös Anastasia, kuolivat vuonna 1918. Kaikilla vanhemmilla ja lapsilla on oma erityinen DNA:nsa.

 
Venäjän suuriruhtinatar Anastasia Nikolajevna Rus-laivalla, joka vei hänet Jekaterinburgiin toukokuussa 1918. Tämä on viimeinen tunnettu valokuva Anastasiasta.  

Pyhimys

Vuonna 2000 Venäjän ortodoksinen kirkko kanonisoi Anastasian ja hänen perheensä intohimon kantajiksi. Venäjän ortodoksinen ulkomaankirkko oli jo vuonna 1981 kanonisoinut heidät pyhiksi marttyyreiksi. Tsaari Nikolai II:n, tsaarina Aleksandran ja kolmen heidän tyttärensä ruumiit haudattiin Pietarin Pietari-Paavalin katedraalin Pyhän Katariinan kappeliin 17. heinäkuuta 1998. Tämä tapahtui 80 vuotta sen jälkeen, kun heidät oli murhattu.

 

Kulttuurissa

Tarinoista siitä, miten Anastasia olisi voinut paeta, tehtiin teatteri- ja televisioelokuvia. Varhaisimman, vuonna 1928 tehdyn elokuvan nimi oli Vaatteet tekevät naisen. Tarina kertoi naisesta, joka näyttelee Anastasian hahmoa Hollywood-elokuvassa ja jonka myöhemmin tunnistaa hänet pelastanut venäläinen sotilas.

Vuonna 1956 tehtiin elokuva nimeltä Anastasia. Ingrid Bergman näytteli Anna Andersonia, Yul Brynner oli kenraali Bounine (fiktiivinen hahmo, joka perustui useisiin todellisiin miehiin) ja Helen Hayes oli leskikeisarinna Marie, Anastasian isoäiti. Elokuva kertoo mielisairaalasta Pariisiin vuonna 1928 tulleesta naisesta, jonka jotkut venäläiset emigrantit vangitsivat ja käyttävät häntä hyväkseen, jotta he voivat huijata Anastasian isoäidin luulemaan, että Anderson on oikeasti hänen lapsenlapsensa. Tämä siksi, että he haluavat saada tsaarin omaisuuden. Jonkin ajan kuluttua he alkavat miettiä, onko "Madame A. Anderson" todella kadonnut suurherttuatar. Tätä tarinaa käytettiin myös vuoden 1965 lyhyessä musikaalissa Anya.

Vuonna 1986 NBC aloitti minisarjan, joka perustui Peter Kurthin vuonna 1983 julkaistuun kirjaan Anastasia: Anna Andersonin arvoitus. Anastasia: Annan arvoitus oli kaksiosainen sarja. Se alkoi siitä, kun nuori Anastasia Nikolajevna ja hänen perheensä lähetetään Jekaterinburgiin, jossa bolshevikkisotilaat tappavat heidät. Sen jälkeen tarina siirtyy vuoteen 1923 ja kertoo, että Anna Anderson on Anastasia. Amy Irving oli Anna Andersonin näyttelijä.

Viimeisin elokuva on vuoden 1997 Anastasia. Se oli animaatiomusiikkisovitus tarinasta, joka kertoo Anastasian kuvitteellisesta (ei todellisesta) pakomatkasta Venäjältä ja siitä, miten hän yritti tulla tunnistetuksi. Elokuvassa käytettiin usein vääriä historiallisia faktoja.

Steve Berryn vuonna 2004 ilmestyneessä romaanissa The Romanov Prophecy vartijat pelastavat Anastasian ja Aleksein ja vievät heidät Yhdysvaltoihin. Siellä he asuvat väärillä nimillä Felix Jusupovin maksaman perheen luona. Romaanissa molemmat lapset kuolivat 1920-luvulla, koska he sairastuivat. Ennen kuolemaansa Aleksei kuitenkin meni naimisiin ja sai pojan.